Kun viho viimeinen kokemus elämästä on kaikkein viheliäisin!

Riipaisevinta kuluneessa koronakeväässä ovat mielestäni olleet

monet median järkyttävät kuvaukset

laitoksiin ja sairaaloihin eristetyistä vanhuksista,

joiden luona omaiset eivät ole päässeet käymään.

En kauheampaa kohtaloa itsellenikään keksisi

kuin joutua lähtemään yksin

tästä maailmasta jonnekin tuntemattomaan

vailla mahdollisuutta purkaa sydäntäni lähdön edellä,

kuulematta läheisen lohduttavia sanoja

tai jääden kokonaan ilman inhimillistä kosketusta.

 

Aina ei puhuminen onnistu lähtijältä

eikä tekstin luku tai laulu ns. kuolettajalta,

mutta kosketus on väärentämätön, aito kokemus, jonka tajutonkin aistii.

Oliko oikein estää läheisiä hyvästelemästä kuolevia rakkaitaan?

Oliko kyse kuolevien kohdalla lopultakin hätävarjelun liioittelusta,

jonkinlaisesta laillistetusta heitteillejätöstä pandemian varjolla?

Tällaisia voi tietysti jossitella,

mutta tosiasiana pysyy,

että kauhea karhunpalvelus tehtiin niille,

jotka lähtivät yksin

ja niille, jotka kantavat

kipeää luoksepääsemättömyyden kokemusta kauan mukanaan.

 

Minä asetuin mielessäni tuollaisen eristyksiin joutuneen lähtijän asemaan

ja meinasin totaalisesti hajota

empatiaharjoituksestani seuranneisiin kauheisiin tuntemuksiin:

 

En voi vaatia,

että toisit kukkia haudalleni

tai pyytää,

että tulisit kantamaan arkkuani

sitten kun aikani on tullut,

eihän sillä ole minulle silloin enää mitään merkitystäkään.

Mutta, Jumalan tähden,

älä jätä minua yksin, kun makaan kuolinvuoteellani!

Tiedän, että yksin minun on viimeiselle portille mentävä

ja kohdattava Vapahtajani,

mutta autathan minua

kuolinkamppailuni keskellä?

Anna minun tehdä rippini,

pyytää anteeksi rikkomuksiani

ja kiittää kaikesta saamastani hyvästä,

järjestä niin, että saan viimeisen ehtoollisen.

Lukekaa minulle, mitä Raamattu kertoo taivaasta,

laulakaa lempivirsiäni,

rukoilkaa puolestani.

Jos siinä kuolinvuoteeni äärellä

(sikäli kuin sinne asti pääsen) ovat rakkaimmat ihmiseni,

niin mitäpä enempää voisin toivoa?

 

Kuolettaessani omaa isääni kuusi vuotta sitten tein tämän kaiken,

mutta en olisi ikinä osannut edes aavistaa,

että aivan viimeiseksi jouduin vielä

antamaan hänelle lähtöluvan, milteipä käskyn:

”Isä, me kaikki sinun läheisesi rakastamme sinua.

Nyt ei ole enää mitään hätää, kaikki on hyvin.

Voit lähteä aivan rauhassa.

Hyvää matkaa. Vie terveisiä äidille!”

 

Vielä viimeinen vilkaisu toisiimme ja sitten

isä päästi kaikesta irti, sulki silmänsä, huokaisi syvään

ja lähti pois, tuonilmaisiin.

 

Puolihämärässä huoneessa ei ollut muita kuin me kaksi

ja hetkeä myöhemmin minä olin yksin,

mutta isän kauheitten tuskien ja kipujen jälkeen

sain todistaa,

että lähdön hetki oli levollinen, hoitava, puhuttelevan kaunis.

Varmaankin siinä hiljaisessa huoneessa oli ainakin yksi enkeli,

joka otti isän sielun kannettavakseen.

 

Täällä ajassa

Jumala on lahjoittanut meidät ihmiset

toinen toisillemme väliaikaisesti.

Kerran me kaikki täältä lähdemme,

ei meistä kukaan tänne jää.

Oi,  miten riemullista onkaan ajatella lupausta

iloisesta jälleennäkemisestä

poisnukkuneitten rakkaittemme kanssa

Jumalan luona,

kun uskomme on saanut muuttua näkemiseksi.

 

 

Kuva: Ennen koronaa pääsin sairaalassa tuolloin tällöin tervehtimään myös eristyspotilaita, välillä omaisiani, toisinaan taas viran puolesta, jolloin minut luettiin ikään kuin henkilökuntaan kuuluvaksi. Se minua jaksaa ihmetyttää, ettei mediaa ole kiinnostanut tässä koronayhteydessä mainita, että toki sairaalapapit ovat jatkaneet työtään kaiken tämän ruljanssin keskellä. Onko niin, että kun he eivät pruukaa työstään rumpua lyödä, niin heidän läsnäolostaankaan lasarettien eristyspotilashuoneissa ei ole katsottu aiheelliseksi muistuttaa? Paheksun!

PS: Lisään tähän selityksen kuolettaa-verbistä, koska on käynyt ilmi, että termi on monille vieras saattohoidon yhteydessä. Koska minulla on karjalaiset sukujuuret, niin tunsin toki sanan merkityksen entuudestaan. Kyse ei siis ole mistään eutanasiasta, vaan jostakin aivan muusta. 11 vuotta vanhasta Kirkko ja kaupunki-lehdestä löysin ihmisen kuolettamiselle hyvän selityksen:

Odottamista ja läsnäoloa

Terhi Utriaisen 11 vuotta sitten valmistunut väitöskirja käsitteli kuolettajia eli kuolevaa hoitavia ja hänen vierellään viipyviä, lähinnä sairaanhoidon ammattilaisia. Kuolettajana voi toki toimia myös omainen tai esimerkiksi vapaaehtoinen saattaja.

Sana "kuolettaja" löytyi Aunuksen Karjalan kylien vanhoilta naisilta.

— Olin aikoinaan tutkijana mukana ortodoksisissa muistajaisissa. Niissä joku naisista saattoi kysyä toisilta, että "kuka sitten kuolettaa minut". Sillä tarkoitettiin, että kenen tuvassa saa virua loppuaikansa ja kuka hoitaa hautaan ja tekee hautajaispitoihin ruuat.

Utriaisen tutkimissa kirjoituksissa kuolettajat kuvasivat tehtäväänsä suurta kärsivällisyyttä vaativaksi ja epäkiitolliseksikin. Kuolettaminen on paljolti odottamista ja läsnäoloa, sillä enää ei voi oikein tehdä mitään. Raskainta on sietää sietämätöntä: sitä, että aina ei pysty helpottamaan toisen kärsimystä.

— Mutta kuolettaminen saattaa olla myös hieno kokemus. Ihminen on saanut olla mukana jossakin isossa ja tärkeässä. Joillekin kuolevan vierellä oleminen on voimakas kokemus, joka paljastaa elämän arvokkuuden.

19 kommenttia

  • Voi, kun joku rohkenisi sanoa tästä blogin aihepiiristä jotakin! Keskustelu olisi mielestäni enemmänkin kuin paikallaan tästä rankasta aiheesta.

    Ns. viimeisen ehtoollisen merkitystä kirkastamaan otan lainauksen munkki Serafim Seppälän kirjasta Taivaalliset voimat. Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa (Kirjapaja 2016):

    “Johannes Krysostomos kuvaili tapausta, jossa joku oli itse nähnyt ja kuullut, miten enkelit auttavat kristityn sielua: Mikäli tästä maailmasta lähtevät ovat osallistuneet puhtaalla omallatunnolla pyhistä salaisuuksista, niin sillä hetkellä, kun he vetävät viimeisen henkäyksensä, enkelit saattavat heidät vartiomiesten tavoin täältä pois heidän vastaanottamansa pyhän ehtoollisen tähden”.

    Aika vaikuttavaa, vai mitä?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Heinilä sanoo:

    Hannu, hyvä blogi, kiitos. Kuoleminen on yksinäistä puuhaa, vaikka olisi läheisiä vierellä. Nyt tämä korona-aika vei monelta taistelutahdon ja läheiset menettivät yöunet, kun kaipasi sairasta tai iäkästä lähiomaista ja olisi halunnut olla tukena. Katsomaan ei saanut mennä. Kuvan suojavarusteilla olisi mielestäni terveiden vierailut olleet turvallisia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Juha: Älä muuta sano! En enää muista sairaalan nimeä tai eristyksen syytä, mutta sen muistan, että huoneesta oli poistettu kaikki turha, ylimääräinen, tarpeeton. Minä seisoin suojatamineissani kaukana potilaasta saamatta koskea yhtään mihinkään. Oli minulla papinpaitakin sairaalaan tullessani, mutta se kehotettiin jättämään sairashuoneen ulkopuolelle. Tunnelmaa saattoi kuvata yhdellä sanalla: steriili.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Olen nähnyt isäni kuolevan. Eräänä iltana hänet valmistettiin nukkumaan. Aamulla hän kyllä eli, mutta ei herännyt tietoisuuteen. Seuraava yö ja sitten aamupäivällä hengitys muuttui pinnalliseksi sitten syvempi huokaus ja kaikki oli ohi. Se viimeinen etappi kuljetaan yksin. Täältä ajasta päästetään irti ja sitten ihmisen minuus liukuu pois. Siinä vaiheessa, kun katselee poislähtevää, varmistuu: Kaikki on Jumalan kädessä! Uskotaan, että vastaanottajat ovat vastassa ja ovat valoisampia kuin saattajat.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Lauri: Minkä ikäinen olit, kun isäsi kuoli? Miten koit tilanteen?

      Sinäkin kiinnitit huomiosi tuohon viimeiseen syvään hengenvetoon, joka ei ole vain vertauskuva vaan se tosiasiallinen lähdön hetki. Olen oppinut, että Jumala hengittää meissä ja meitä. Tänne tullaan karmeasti parkaisten ja täältä lähdetään syvästi huokaisten. Jumala antaa meille elämän lainaksi ja kun aikamme täällä maan päällä loppuu, Jumala ottaa lainansa takaisin. Elävä hengittää, kuollut ei enää, vaan hän on sananmukaisesti hengetön.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Olin täyttänyt kevättalvella 16 v, kun isäni kuoli joulukuun puolessa välissä. Nykyajattelun mukaan tilanne meni ihan väärin. Isäni kuoli vajaa 62 vuotiaana ja äitini, joka oli muutaman vuoden nuorempi häntä teki nurkumatta saattohoidon eli yksin hoiti kaikki asiat siellä pikkuruisessa kammarissa. Silloin 50-luvulla kaikki oli niin luonnollista ihmiset kuolivat kotonaan ja jossain riihessä pidettiin arkkua hautajaisiin asti. Siihen ikäänkuin kasvoi, että jonakin päivänä sieltä kammarista ei kuulu enää mitään, kun mies on vuoteenomana useita päiviä, ettei juuri jaksa nousta ylös ja sitten vielä makuuhaavat, joita ei juurikaan osattu hoitaa, koska lääkäri ei ollut syrjäkylien vakiokävijä. Jotenkin tuntuu nyt, kun kysyit, etten osannut oikeastaan käsitellä mitenkään ikäänkuin vain väistämätön tapahtui. Oikeastaan tunnepuolella ei tapahtunut paljoakaan, kun en muistini aikana ollut nähnyt isääni reippaana ja työkuntoisena. Ei edes silloin, kun siihen aikaan kotipitäjässä vainajat siunattiin sunnuntaina klo 09.00 ja sitten kantamalla vietiin hautaan ainakin 200 metriä ja kantajat loivat haudankin umpeen ja sitten mentiin jumalanpalvelukseen. Pieni kahvitilaisuus muutama sukulainen ja naapuri. Sitten alkoi yksinäisyys.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Lauri: Minä olen asunut vain Helsingissä ja Espoossa, joten kaupunkien kuolinkäytännöt vain tunnen. Kuvailemasi kotona kuoleminen tuntuu tutulta vain kuulemieni kertomusten pohjalta.

      Kun Helsingissä joku kuolee kotiinsa, niin kiusallisen usein hänet löydetään muumioitumisvaiheen jo alettua. Eli hän on kuollut yksin ja unohdettuna. Jos tämä löytäminen tapahtuu kesällä, jolloin on muutenkin vähän uutisoitavaa, niin lööppeihin tällainen keissi löytää tiensä varmasti.

      Sairaalasta ja kuolemasta taas on totuttu pääkaupungissa puhumaan tyyliin Poissa silmistä, poissa mielestä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Oikein todistat. Muutama vuosi sitten satuin paikalle kun joku oli tuskissaan viimeisillään. Omaiset olivat juuri lähteneet ja olimme kaksin. Minulle tuli sisäinen pakko kysyä potilaalta että haluatko että rukoilen , asia mitä en koskaan muuten tee, ja hän nyökkäsi. Tein niin kuin yhteisössäni tehdään. Syvennyin sanattomaan rukoukseen ja tunsin että voima lähti minusta ja rauhoitti potilaan. Hänellä oli silmät suljettuna mutta hän nyökkäsi ja hengitti rauhallisesti. Henkilökunta kertoi ,että oli viimeisin kävijä ja että potilas nukkui rauhallisesti pois välittömästi käyntini jälkeen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Rauli Toivonen sanoo:

    Olen myös pohtinut niiden tilannetta, jotka kokevat viimeisen henkäyksensä läheisistään eristyksissä. Ja noiden karanteenien päätarkoituksena on se, että vältettäisiin lisäkuolemia. Yhtälö, jolla ei ole yhtä ja täydellistä ratkaisua. Kyse taitaa olla siitä arvomaailmasta ja arvostuksista.

    Tieto kuolemisprosessista ja vakuuttunut usko ylösnousemukseen ovat lääkkeet, joihin Raamattu viittaa. Paavalin sanoin esimerkiksi näin: ”Tahdomme, veljet, teidän olevan selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta ette surisi niin kuin nuo toiset, joilla ei ole toivoa.”(1.Tes4:13)

    Pitäisikö siis lisätä tietoa siitä, mistä kuolemisessa on kysymys ja visioida Jeesuksen kutsua suuremmassa mittakaavassa: ”Lasarus, tule ulos.”?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Rauli: Ihmeellisesti nämä hengelliset asiat palautuvat ihmisille mieleen hädän hetkinä. Tuossa viereisellä uutispalstalla kerrotaan kyselyn tulosena, miten pandemia on lisännyt rukoilemista ja tietoisuutta omasta kuolevaisuudesta.

      Parasta olisi muistaa Luojaamme jo nuoruudessamme, ennen kuin pahat päivät tulevat. Sillä ne todella tulevat. Luterilaisessa kirkossa rippikoulu on mitä mainioin muistutuksen paikka. Itse sain ukiltani ja mummiltani rippiraamatun, jota aikoinani innokkaasti alleviivailin. Psalmin 50:15 kohdalle olen näemmä kirjoittanut: Jumalan puhelinnumero 5015. “Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua”.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Rauli Toivonen sanoo:

      Hannu. Omat henkilökohtaiset kokemukseni, jopa spontaanit yhteydenotot hyvin vähän uskovilta, ovat aivan linjassa sen tutkimustiedon kanssa, että ”pandemia on lisännyt rukoilemista ja tietoisuutta omasta kuolevaisuudesta”. Ja erityisesti tuo blogissasi esiintyvä yksin kuoleminen on nähty ikävänä seurauksena tästä pakostakin vallitsevasta tilanteesta.

      Ja on hyvä, että tiukan paikan tullen etsitään apua siitä suunnasta, josta sellaista ainoastaan on saatavissa.

      Viittasit tuossa kommentissasi siihen, että Luojaa kannattaa etsiä ajoissa parhaan suunnan saamiseksi elämälleen. Eräs tuttavani käytti seuraavanlaista mielestäni sattuvaa kuvausta Jumala-suhteesta.

      Monille meistä Jumala on sellainen ”hyvän päivän tuttu”: käydään joskus uskonnollisissa tilaisuuksissa sanaa kuulemassa. Mutta voidaan myös sanoa Jumalasta, että usein Hän on vain ”pahan päivän tuttu”. Pahoista kokemuksista kiukutellaan yläkerran suuntaan, mutta hyvinä aikoina luotetaan omiin vahvoihin käsivarsiin. ”Jumalako se tämänkin pandemiapirulaisen lähetti, vaikka on kaikkivaltias ja rakkaus?”

      Kun Paavali kertoi, ettei kuolema sureta kristittyjä samalla tavoin kuin muita, hän ilmeisesti viittasi ylösnousemustoivoon. Jeesuksen uhrin vuoksi ei tarvitse uskoa ajatukseen ikiunesta. Minäkin odotan, josko näen menneiden sukupolvien esivanhempiani, joiden vakaumus oli hiukan erilainen kuin itselläni, mutta eiköhän Jumala heidätkin herätä. Tuossa vähän matkan päässä on vaarini voittamia palkintoja, enkä aikanaan hoksannut kysyä niiden kaikkien eteen vuodatetusta hiestä. Jospa siihen tulee vielä tilaisuus, on yksi pieni lohduttava toivo Raamatun pohjalta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Kiitos Hannu, kirjoitus puhutteli… Äiti on ollut 3kk eristyksissä… Odotan, että ovet aukenevat. Ei hän minua enää muista, mutta minä muistan hänet. Itken. Ja kerran me kaikki menemme sisään, joilla on toivo Kristuksessa. Kiitos Jumalan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ismo: Muistisairaus on vielä rikkana rokassa, jota omaisten on vain pakko niellä. Puhun itsekin omaisen suulla: Rakkaan ihmisen persoona katoaa, muuttuu joksikin ihan muuksi, tuntemattomaksi itselleenkin. Kun me vielä jotakin muistavat heräämme, tiedämme heti, missä maailmassa olemme, mutta muistisairas herää aina kokonaan uuteen, erilaiseen, pelottavaankin maailmaan.

      Herra, armahda!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Yksi elämäni parhaista kokemuksista on ollut toimia vapaaehtoisena palliatiivisella osastolla. Varsinkin yksi tilanne, jossa sokean ja kuuron kuolevan kädestä pidin kiinni ja istui hiljaa vierellä. Siitä lähtiessä elämän koki aivan uudella ja ihmeellisellä tavalla. Minähän, näen, kuulen, kävelen. Voin kuulla lintujen laulun. Tuntia auringon lämmön ulkona. Maistaa makuja ja nauttia täysin siemauksin elämän koko rikkaudesta. Mikä kaikki kerran riisutaan minultakin pois. Nyt oli aika tiedostaa se ja tuo hetki kuolevan vierellä avasi sen. Olisikohan mahdollista vielä päästä pitämään koronapotilaiden kädestä kiinni ja olisikohan oikeasti siihen tarvittavaa rohkeutta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: Joo, tämä puoli asiasta ei vielä olekaan tullut keskusteluissa esiin: Roolien vaihtuminen ja opetusten saaminen.

      Olin vielä aivan nuori pappi, kun yksi työtoverini sairastui vakavasti ja kuolema veikin hänet melko nopeasti. Ehdin kuitenkin hänen luokseen sairaalaan hänen kuolinvuoteensa ääreen. Minua pelotti se vierailu, ehkä se oli vahvaa eksistentiaalista ahdistusta kokemattomalta papinplantulta. Minä olin asennoitunut niin, että menen lohduttamaan lähtijää. Ei minulla ollut siihen tilanteeseen mitään sanoja, nekin, joita yritin, tarttuivat kurkkuuni, joka kipeytyi kummasti. Valtavat kyynelvirrat syöksyivät silmistäni. Olisi tehnyt mieli juosta karkuun koko tilanteesta.

      Työtoverini kivut olivat kovat. Vierailuni aikana hänelle annettiin muutamankin kerran morfiinia pistoksina. Kipupumppuja ei silloin vielä tainnut olla olemassakaan. Olipa sekin kokemus: Minä nyyhkytin ja hän valitti koko ajan kivusta. Ei auttanut muu kuin jatkaa samaa onnetonta rataa.

      Pidin työtoveriani kädestä, se tuntui häntä jonkin verran rauhoittavan. Katsoin häntä silmiin. Ei, ei niissä pelkoa tai ahdistusta näkynyt, pikemminkin myötätuntoa minua kohtaan. Aistin toki myös kuoleman läheisyyden voimakkaasti.

      Kun lähdin pois, oli pakko pestä silmät ja silmälasit, jotta näkisin jotakin. Ja selvitettävä kurkkua. Ulos päästyäni tajusin, että osat olivat oudosti vaihtuneet: Lohduttajasta olikin tullut lohdutettu.

      Seuraavana aamuna työntekijäkokouksemme aluksi vietettiin hiljaista hetkeä. Työtoverimme oli yöllä saanut taivaskutsun.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Pojalta opin juuri äskettäin , että mitä vakavampi tilanne, niin sitä vähemmän sanoja. Tosin intuitiivisesti olen kai noin toiminutkin. Helpottaa kun voi tiedostaa sen , ettei tarvita sanoja, joita ei siinä edes voi löytää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • aino markkula sanoo:

    Kiitos Hannu Kiuru tästä tekstistäsi. Minulle se tuli oikeaan aikaan. Mieheni muutti hoivakotiin 19.2. Kävin hänen luonaan joka päivä, sillä matkaa välillämme oli vain muutama sata metriä. Sekin etäisyys muuttui ylipääsemättömäksi kuiluksi 13.3. Sinä päivänä sain puhelinsoiton, että vierailut eivät ole sallittuja. Soiton tullessa olin kuitenkin ehtinyt juuri saapua mieheni huoneeseen. Siispä jouduin kertomaan hänelle, että nyt on liikkeellä virus, joka estää vierailuni toistaiseksi. Hän ymmärsi asian, hoitajatkin hänelle jo olivat siitä puhuneet. Viimeisen kerran puhuin mieheni kanssa puhelimessa lauantaina 21.3. iltapäivällä. Sunnuntai- aamuna 9.30. hoivakodista soitettiin, että hän on kuollut. Saimme pojan kanssa mennä käymään hoivakodissa. Kuulin hoitajilta, että he olivat kaavailleet saattohoitohuoneen valmistelemista. Sinne olisi saanut mennä käymään koronasta huolimatta, jos kaavailtu olisi ehditty toteuttaa. Kuulin myös, että lauantai- iltana iltatoimet olivat sujuneet vielä odotetusti, mutta sunnuntaina aamupalan aikaan oli käynyt selväksi, että lähtö on lähellä. Minulla on tässä vajaan kolmen kuukauden aikana mieltäni vaivannut kysymys: jos mieheni luokse sai mennä hänen kuoltuaan, miksei saanut mennä, kun hän vielä oli elossa? Toinen kysymys: miksi minulle ei tiedotettu siitä, että saattohoito alkoi olla ajankohtainen?

    Olen toki yrittänyt asettua hoitohenkilökunnankin asemaan. Ensinnäkin koronaeristystä oli hoivakodeissa ja sairaaloissa ym. pidetty yllä vasta reilun viikon ajan silloin, kun mieheni nukkui pois. Silloin asia numero yksi oli estää koronan tuleminen talon sisäpuolelle. Tilanne koettiin ehkä paniikinomaisenakin. Vasta pikkuhiljaa alettiin tajuta, että koronatilanne kestääkin luultua kauemmin ja alettiin kehitellä keinoja, joilla omaiset voisivat tehdä vierailuja läheistensä luokse.

    Joka tapauksessa surua tämä tilanne tuottaa. Suokoon Jumala voimia kaikille, joita tämä koskee!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (65v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa24.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121