Kunniaa suomenhevoselle

Tänään suomenhevosen päivänä (6.9.) muistan kotimaisen hevosen suurta merkitystä itsenäisyydelle. Adolf Ehrnroothin sanoin Suomen puolustus "nojasi kuormahevosen länkiin." Taistelevien joukkojen huolto ei olisi onnistunut ilman hevosta. Siksi Suomen itsenäisyyden säilyminen on paitsi maata puolustaneiden sotilaiden, myös hevosten ansiota.

Talvisodan lopussa hevosia oli 90 000 kuorma- ja vetohevosina sekä ratsuina. Tappiot olivat 7204 hevosta kaatuneina, lopetettuina ja kadonneina. Hevonen palveli ase-, ammus- ja elintarvikekuljetuksissa sekä tykkivaljakoissa. Hevoset vetivät tai kantoivat kuormaansa, kuten haavoittuneita luotettavasti ja äänettömästi siellä, missä mikään muu kulkupeli ei kyennyt liikkumaan, tiheissä korvissa, soilla, kallioilla, umpihangessa, yli jokien.
_ _ _

Suomenhevonen on vahva, sitkeä, vaatimaton, monipuolinen ja kuuliainen. Ulkomaiset tarkkailijat ihmettelivät sen ominaisuuksia ja erityisesti kylmänkestävyyttä. Samoin he hämmästelivät suurta huolenpitoa haavoittuneista ja sairastuneista hevosista. Hyvää hoitoa edesauttoi se, että hevoset oli otettu tiloilta ja perheiltä, joille hevonen oli tärkeä tuki ja perheenjäsen. Hevosista haluttiin huolehtia hyvin, että ne voisivat palata kotiin.

Haavoittuneiden hevosten tuskan huudot olivat monille sietämätöntä kuultavaa ja jotkut sotilaat vaaransivat henkensä mennessäään lopettamaan haavoittuneen hevosen. Sotilaspastori Elias Simojoki kaatui 1940 konekiväärisuihkuun Laatokan Koirinojan lahdella palatessaan lopettamasta hevosta.

Hevosille tehtiin kenttäoloissa vaikeitakin leikkauksia. Niistä poistettiin sirpaleita ja pahojakin haavoja saatiin parannettua. Opetusneuvos Ilmari Ojala kertoi erikoisesta leikkauksesta ruunille ja oriille, jotka olivat palelluttaneet peniksensä kovissa pakkasissa. Paleltunut penis amputoitiin ja virtsaputki johdettiin vatsanpeitteiden sisällä taaemmaksi, missä oli ulostulo. Näitä hevosia kutsuttiin tammaruuniksi.

Ilmari Ojala harmitteli minulle sitä, että hyökkäysvaiheen aikana syksyllä 1941 jopa 900 hevosta jouduttiin lopettamaan soveltumattomina. Niitä ei voitu kuljettaa mukana, vaan mahdollisuuksien mukaan niitä teuastettiin ja syötiin. Osittain kyse oli haavoittuneista tai hermonsa menettäneistä hevosista. Kyse oli myös ajajien taitamattomuudesta. Esimerkiksi kumisevalle ponttoonisillalle joutuminen oli hevoselle kauhistus. Hyvät ajajat ymmärsivät valjastaa kokemattomia hevosia kokeneiden rinnalle, jotka esimerkillään rohkaisivat niitä eteenpäin.
_ _ _
Hevonen oli myös uskollinen ajajalleen. Koskettavan kertomuksen mukaan sotilaita oli päässyt vetäytymään taistelusta, kun hevonen oli tullut levottomaksi ja riistäytynyt pitelijältään reki perässään takaisin taistelualueelle. Se tuli aikanaan takaisin mukanaan reessä haavoittunut sotilas - joka oli samalla hevosen omistaja. Hevonen oli huomannut tämän puuttuneen ja palasi häntä hakemaan. Turvallaan se oli herättänyt miehen tajunnan rajamailta ja mies oli ryöminyt rekeen.

Monesti hevosmiestä kosketti karvakorvaisen taistelutoverin kaatuminen syvältä, jopa syvemmin kuin ihmisen kaatuminen. Eihän viaton luontokappale voinut ymmärtää sodan ja tappamisen syytä, kuten Tuntemattoman Sotilaan Mäkilä hiljaisesti hevoselleen toteaa. Ryhmän tai joukkueen hevosen kaatuminen ennakoi yleensä myös miehille aiempaa suurempia vaikeuksia, jopa kuoleman vaaraa ilman hevosen mahdollistamia ammus- ja muonatäydennyksiä.
_ _ _
Isän isäni maanviljelijä Uuno Särkiö oli sydämeltään hevosmies, joka oli kasvattanut kymmeniä talossa syntyneitä varsoja. Timo-ruuna oli jatkosodassa ja palasi sieltä takaisin, kuten isoisänikin. Hän kävi 1929 tykistön ratsulähettikurssin ja toimi talvisodassa taistelulähetti- ja tarkka-ampujaryhmän johtajana.

Jatkosodassa hän oli mm. KTR 3:ssa taistelulähettinä ja ratsasti patteriston upseerin hyvän ratsun pois Aunuksesta vetäytymisvaiheessa kesällä 1944 maataistelukoneita väistellen. Äidin isäni res.luutnantti Jussi Lappi-Seppälä oli jatkosodan alussa JR 28 adjutantti ja tiedustelu-upseeri Ev. Torsti Kotilaisen johtamassa "Lentävässä rykmentissä". Hän on kertonut ratsastaneensa tiedusteluretkillä pienikokoisella tammalla.
_ _ _
Ennen traktoriaikaa 1950-luvulla maatalouden ja metsän ajossa oli enimmillään 400 000 suomenhevosta, useimmat niistä työlinjan vankkoja hevosia. Sen jälkeen suomenhevosten määrä on supistunut 20 000:een ja työlinja lähes hävinnyt.

Hevosurheilu ja erityisesti raviurheilu on kuitenkin pelastanut suomenhevosen, joka on maailman monipuolisin hevosrotu. Se soveltuu vetämään raskaita kuormia työhevosena, tai juoksemaan kilpakärryjen edessä ravurina,se soveltuu kouluratsuksi liikkumaan laadukkaasti itseään kantaen eri askellajeissa sekä hyppämään esteitä radalla ja maastossa. Onpa suomenhevosia lännenratsuinakin. Oma lukunsa ovat suomenpienhevoset.
_ _ _

Tänä vuonna on suomenhevosen kantakirjauksen 110 vuotisjuhlavuosi. Kantakirjauksen alkuaikoina suomenhevoselle määriteltiin rautiaan väri. Monet mustat ja valkoiset, muutoin laadukkaat suomenhevoset saivat kärsiä tästä. Viime viikonlopulla oli Ypäjällä Suomenratsujen kuninkaalliset, katselmus hienoista suomenhevosista, joita oli tyttären mukaan eri värisiä, mustia ja jopa voikkoja. Hevosrotu soveltuu nyt entistä paremmin myös urheiluun.
_ _ _

Entä onko suomenhevoselle enää käyttöä sotahevosena? Näillä näkymin ei. Lapsuudessani 1960-1970 -luvuilla sain usein seurata Santahaminan tallin edustalla pitkässä rivissä seisoneita työhevosia kärryjen eteen valjastettuina ajajineen - ja olla kyydissäkin, kun hevonen veti juomavesisäiliötä tai kun hevosella haettiin pullaa Sotilaskoteihin Leipurinniemen leipurilta. 1994 viimeisetkin hevoset loppuivat Puolustusvoimista tallimestari Veikko Heikkilän pitämään huutokauppaan.
_ _ _

Ei pitäisi kutenkaan sanoa koskaan "ei koskaan". Tekniikka on haavoittuvaa. Ilman varaosia, polttoainetta, kovassa pakkasessa moottoriajoneuvo hyytyy. Maastoajoneuvokin tarvitsee jonkinlaisen kulku-uran tiheän tai soisen metsän keskellä. Vaikeissa oloissa hevosella on edelleen etunsa, kun on siirryttävä peitteisessä maastossa ja salattava oma liikkuminen.

Miten on mahdollista esimerkiksi evakuoida haavoittuneita tai kaatuneita huomaamattomasti, kun jo dieselmoottorin käynnistäminen saattaa kuulua kuivassa pakkasilmassa kilometrien päähän? Perinteiset hevosen purilaat tai kärryt sekä reki uudelleen muotoiltuina kestävistä ja kevyistä materiaaleista (hiilikuitu, teräs, kevlar, puu) mahdollistaisi monenlaisten kuormien liikuttamisen.

Tämän päivän hevosmetsurin tukkikärry ja siinä oleva vinssi mahdollistavat tukkien siirtämisen. Yhtä lailla mahdollista on siirtää vaikka kevyt tai jopa raskas kranaatinheitin ja ammuslaatikoita umpimetsässä asemiin.

- - -
Ennen kaikkea toivon sitä, ettei ihmisten ja hevosten tarvitse enää koskaan kokea sodan kauhuja.
_ _ _

Lähteitä:
Mirja Lappi-Seppälä: Elämäkerta-artikkeli pääjohtaja, professori, kansanedustaja Jussi Lappi-Seppälästä. Porvarillisen työn arkisto. Kansallisen kokoomuksen arkisto. Kokoomusbiografia. (internetissä)
Ilmari Ojala: Suomenhevonen Suomen puolesta 1939-1945. 1997.
Ilmari Ojalan haastattelu 2.9.2017.
Seppo Posio: Oi, Suomi synnyinmaa!2011.
Seppo Posion haastattelu 3.9.2017.
Hannu Särkiö: Sata kesää, kolme isäntää. Särkiöinen Padasjoen Arrakoskella. 2008.

4 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tädilleni Sysmään oli palautettu Lento niminen sotahevonen. Muutaman kilometrin päässä tehtiin tietä ja ammuttiin kallioita palasiksi. Lento pillastui ja juoksi pitkin metsiä. Onneksi pysyi aitojen takana.

    Kerran otin pihanurmelta tukon ruohoa ja toin hevoselle. Siitäpä tämä kiinnostui herkusta. Painoi niskansa aitaan ja painoi piikkilangan poikki. Yritin sitä estellä. Eipä se pienen pojan estelyistä välittänyt mitään. Naps vaan ja Lento pääsi hetkeksi herkuttelemaan pihanurmella.

    Tehtäväni oli aamuisin viedä Lento metsään ja hakea se yöksi talliin. Kerran unohdin asian ja oli tullut jo pimeä. Arvelin etten pimeästä metsästä sitä löytäisi. Täti oli tiukasti toista mieltä ja käski hakea. Mikäs siinä auttoi. Menin pimeää metsätietä ja portille, josta hevosen aina hain. Taskulamppua ei ollut. Eikä hevosta näkynyt. Ei siinä pimeydessä kyllä muutakaan nähnyt. Kekkasin sitten käyttää tuota Hevosen sotakauhua hyväksi. Sain niihin aikoihin kielellä ja kitalaella aikaan melkoisen loksauksen. Siinähän se Lento oli ihan lähellä. Säikähtäessään liikahti sopivasti, jolloin huomasin sen.

    Sillä taisi olla onnea, kun ei sitä syöty, vaikka kärsikin postraumaattisesta reaktiosta. Sai rouskutella heinää niityllä pienen pojan seurana.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Kiitos Pekka kauniista lapsuuden muistoista Lento-hevosen kanssa. Varmaankin monille hevosille, samoin kuin ihmisillekin oli jäänyt traumoja. Hyvä, että Lento selvisi kotiin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Sodan aiheuttamia traumoja taitaa potea moni tämänkin päivän pieni poika, sillä sodasta palanneet miehet eivät traumojensa tähden, osanneet olla hyviä isiä ja se perintö näkyy tämänkin päivän isissä ja pojissa. Se voisi olla ihan toisen blogin aihe.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Tästä on ilmestynyt viime aikoina kirjoja, viimeksi näin artikkelin Elina Sanan kirjoittamasta kirjasta, jonka aiheena on hänen väkivaltainen, sodassa traumatisoitunut isä. Ehkä palaankin tähän teemaan – tai sitten joku toinen blogisti?

      Ilmoita asiaton kommentti