Kuolema, rippileirin vastenmielisin vieras!

 

Rippikoululeireillä käy vieraita: Vanhemmille, sisaruksille ja leiriläisten ystäville  järjestetään tilaisuus vierailla leireillä, seurakunnan muutkin työntekijät – esim. kanttorit -  käyvät päiväseltään pitämässä oman alansa tunteja. Vain Kuolema ei ole tervetullut vieras. Vaan siitähän se vähät välittää! Kun Jumalasta on kyse, niin eihän hänen vastustajansakaan malta pois pysyä.

Kun aikoinani pidin rippikoululeirejä, huomasin, että apuopettajat karsastivat kärsimystä ja kuolemaa käsittelevää oppikokonaisuutta. Niinpä se usein jäi työnjaossa minun kontolleni. Ehkä aihe oli hankala, kiusallinen tai sitten sellainen, ettei siitä yksinkertaisesti tohdittu puhua. Poissa silmistä, poissa mielestä. Nuorena kuuluu mennä lujaa. Ja pitää hauskaa. Kuolema jotenkin kangistaa kivaa fiilistä.  Ehtiihän nuo asiat selvittää sitten kuolinvuoteellakin.

Tuttuja selityksiä ja päätelmiä. Kaikki vain eivät pääse sinne kuolinvuoteelle asti. Kun sanotaan, että nuorena halutaan ottaa ilo irti elämästä, niin näin eläkeukkona minä ihmettelen sitä, mitä elämästä jää jäljelle, jos siitä on otettu ilo irti?

Apostoli Paavali kuvaa aikanaan vallinnutta epikurolaista filosofiaa *)  tähän tapaan: Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme. Suomen kielessäkin tunnetaan termi Elää kuin viimeistä päivää. Silloin kyse taitaa olla enemmänkin päättömästä riehumisesta ja Antaa mennä -asenteesta mieluummin kuin perusteellisesta itsetutkistelusta ja Jumalan avuksi huutamisesta. Mahdollisimman pian olisi kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään vaikkapa sitä, mitä tekisit, jos sinulla olisi elinaikaa enää vain yksi vuosi, kuukausi, viikko tai päivä.

Entä jos aikaa olisi enää vain vaivaiset viisi minuuttia? Jos sinulla olisi puhelin käytössäsi, niin yrittäisitkö soittaa jollekin läheisellesi kertoaksesi rakastavasi häntä? Katuisitko menneitä kepposiasi? Rukoilisitko, pyytäisitkö Jeesusta hätiin? Vai odottaisitko kylmän rauhallisesti, stoalaisen tyynesti, että niin on hyvä kuin tapahtuu?

Nuoren ihmisen kuolema on aina raskas asia, kuolintavasta riippumatta. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta nuoren vanhemmista, jotka kokevat, että marssijärjestys on aivan väärä. Ei vanhempien kuulu haudata omia lapsiaan vaan päinvastoin.  Se tuntuu väärältä nuoren sisaruksista ja ystävistä, sukulaisista nyt puhumattakaan. Kaikki jäi kesken.

Hiihtolomarippikoululeirin ensimmäisenä päivänä menehtyi leiriläispoika laskettelurinteessä. Kun hän oli muutaman muun leiriläisen kanssa lähtenyt merkityiltä reiteiltä metsään laskettelemaan, niin hakemattakin tulee mieleen, että hän on törmännyt puuhun. Uutisissa kuitenkin sanottiin, että näin ei ole käynyt.

Tapaturmaisessa kuolemassa on vielä sekin ahdistava lisäpiirre, että siitä jää pois tärkeä  hyvästelymahdollisuus. Kun tämä epäonninen poika lasketteli viimeisenä, tapahtumalla ei ollut edes silminnäkijöitä.

Rippikoululeiri keskeytettiin siihen paikkaan. Ilmeisesti rippikoulu kuitenkin jatkuu toisaalla myöhemmin, mutta mikään ei enää ole tuolloin samoin kuin ennen. Kuoleman vierailu lienee jättänyt pysyvän jäljen kaikkiin leirillä mukana olleisiin. Opetus taitaa lähteä tuolla leirillä aivan toisesta päästä kuin tavallisesti eli lopusta, ns. perimmäisistä kysymyksistä.

Ei tule olemaan helppo tehtävä sillä kollegalla, joka tuon rippilapsen siunaa. Mutta se on ainakin varmaa, että siunauskappeliin tulijat kuuntelevat tarkasti joka ikisen sanan, jonka pappi sanoo. Uskon ja toivon, että syvimmänkin surun ja kaipauksen keskellä omaiset voivat arkun äärellä kuulla sellaisen lohdutuksen sanan, johon he voivat tulevina päivinä tarttua.

Miten haurasta elämä voikaan olla, miten pienestä kiinni hengen lähtö! Emme ole itsemme omat, emme tiedä päiviemme määrää. Voimme kuitenkin turvata siihen tietoon, että meidän Luojamme ja Lunastajamme elää.  Ja siitä seuraa, että mekin saamme elää hänen yhteydessään, nyt ja aina.

 

*)  Epikurolaiset eli kreikkalaisen filosofin Epikuroksen (341–270 eaa.) kannattajat. Epikuroksen alulle panema filosofia kukoisti 700 vuoden ajan. Sen keskeinen ajatus oli, että yksilön nautinto oli elämän ainoa tai pääasiallinen anti. Epikuros kannatti näin ollen sellaisen elämän viettämistä, josta ihminen saisi mahdollisimman suurta mielihyvää elinaikanaan, mutta kuitenkin kohtuudessa pysymistä, jotta voisi välttää liiallisista nautinnoista aiheutuvan kärsimyksen. Paino oli pikemminkin henkisillä kuin ruumiillisilla nautinnoilla. Siksi Epikuroksen mukaan se, kenen kanssa ihminen syö, on merkityksellisempää kuin se, mitä hän syö.

Kuva: Kirkko Suomessa.

 

11 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Asia on kaikella tavalla vaikeaa hyväksyä. Mitkään lohdutuksen sanat ja ajatukset eivät poismennyttä tuo takaisin. Ainoa asia ja samalla tehtävä poismennyttä kohtaan on muiston Hänestä säilyttäminen ja samalla muiston vaaliminen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: Menetys on niin tuoreessa muistissa, että ainoat sanat ovat nyt nuo tuossa kynttiläkuvassa olevat. Sitten kun on hautajaisten vuoro, myös sanat pikku hiljaa heräävät. Yhtä tärkeä kuin siunaaminen on myös muistotilaisuuden järjestäminen, sillä se antaa esimerkiksi ystäville mahdollisuuden sanalliseen muistamiseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Nyt on kerrottu, että kuolinsyy oli putoaminen 10 metriä korkealta kallionkielekkeeltä. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006004892.html

    Poliisi korjasi maamantaiaamuna, että pudotus oli 6-8 m.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Kun isosiskoni, minua vuotta vanhempi ja sydänystäväni, kuoli nuorena leukemiaan, hän lohdutti minua ajatuksella, ettei elämä koskaan jää Jumalan käsissä kesken. On vain erikestoisia elämiä. Jokaisella on oma tarkoituksensa. Jokainen on oma kokonaisuutensa. Kokonainen elämä. Kun sisareni kuuli diagnoosinsa ja ennusteen, elinaikaa sanottiin olevan kaksi viikkoa. Hän ehti valmistautua lähtöönsä jo siinä ajassa, vaikka ihmeellisesti hän sai väliaikaisesti voimia ja kuolikin vasta kahden vuoden kuluttua. Yhtä vakuuttuneeksi, että hänen “aikansa oli täytetty”.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi: Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun osat vaihtuvat : Tarkoitus oli jotenkin lohduttaa kuolemaa tekevää ihmistä, mutta ns. lohduttaja poistuukin sairasvuoteen äärestä itse lohdutettuna.

      Ja siskosi oli harvinaisen oikeassa eri mittaisista elämistä: Kokonaisia ne ovat, niillä on alku ja loppu. Moni vain saattaa pitää hurskasteluna, jos pappi sanoo tuon viisauden arkun äärellä. Sen sijaan jos kuoleva itse sanoo sen, niin viesti menee helposti kaikkien inhimillisten suojapanssareitten läpi ja osuu sydämeen.

      Lohdullista on, että lääkäreillä ei ole viimeistä sanaa elämästämme. Eikä sitä sano edes ns. yleinen mielipide, joka nimenomaan on sitä mieltä, että nuoren ihmisen elämä jäi kesken, kun kuolema saapui niin yllättäen. No, noitten lääkäreitten julistamien “kuolemantuomioitten” mentyä pieleen meillä on tapana sanoa, että ihminen sai jatkoaikaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Reino Suni sanoo:

    Rippileirin keskeyttäminen osoittaa, että vetäjällä ei ole mitään ymmärtämustä elämäöstämme. Kuolema kuuluu elämäämme ja siitä keskustelu leirillä olisi ollut elämää rakentava, kannustava, voima osallistujille. Luonnollisesti oikein ymmärrettynä.

    Jos seurakunnan diakonia asiakkaista joku kuolee niin lpopettaako seurakunta hetkeksi koko diakoniatyön ?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Reino: Tarjosit näkökulman, joka on paitsi tutkimisen arvoinen myös sangen haastava. Yleinen mielipide voisi olla nuiva tyyliin:”Jaa-a, yksi leiriläinen kuoli mutta niin ne vaan jatkavat rippikoulua kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan!”

      Tosiasiassa rippikouluun olisi varmasti saapunut joukko ammattiauttajia ja keskustelut olisivat saaneet uudenlaisen, terapeuttisen/ sielunhoidollisen luonteen. Jos mahdollista, niin tällaisessa ilmapiirissä olisi kenties päästy parempaan tulokseen kuin sillä tavalla, että nuoret kotona yksikseen tai vanhempiensa kanssa surren yrittävät selvitä järkytyksestään.

      Voisi olla sittenkin viisasta kutsua rippikoulu koolle seurakunnan tiloihin vielä tämän hiihtoloman aikana eikä jättää kaikkea hamaan tulevaisuuteen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tuo kuulostaa siltä, ettei vanhemmilla pitäisi olla mitään osuutta lastensa turvallisuuden kokemuksessa. Jollei vanhempien reaktiota oteta lukuun. Niin ehkäpä silloin riparia voisi jatkaa. Mistään opettamista ei kyllä enää tulisi mitään. Mitä mieltä riparin jatkamisella olisi? Mitä tavoitteita sille voisi asettaa, kun lapset vain itkee. Eiköhän vanhemmat kuitenkin ole se taho, joka lapset parhaiten tuntee ja kykenee auttamaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Leiriläiset ja vetäjät on varmasti olleet shokissa kaikki. Tuskin siinä muuta on kyetty tekemään, kuin järjestämään paluu kuljetus. Jossitella tietysti aina voi. Jonkinlainen valmius tietty olisi hyvä olla kuolemantapaustenkin varalle. Kaipa niillä onkin sellainen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: No, juu, eihän siitä leirin jatkamisesta faktisesti olisi mitään tullut just tuon shokkivaiheen takia. Tapaus olisi liian tuore käsiteltäväksi heti. Mutta ei sekään, että “jatketaan joskus toiste” ole hyvä idea.

      Sopiva aika voisi olla hautajaisten jälkeen, sillä silloin, näin uskon, olisi jo mieleen noussut kysymyksiä, joihin ehdottomasti tahdotaan löytää vastauksia.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (63 v., 117 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa24.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121