Kutsumuksesta on kysymys

Maallikoiden aktivoimisesta ja vapaaehtoistoiminnan kehittämisestä on välttämättä siirryttävä eteenpäin. Siihen velvoittaa myös kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea.

Ilman rovastia, lähetysohjelmaa seurakuntien piireille” oli 1970-luvulla ilmestynyt Suomen Lähetysseuran julkaisu. Kirja kuvasti hyvin sen ajan seurakuntaelämän tarpeita, kun haluttiin rohkaista seurakuntalaisia kokoontumaan myös itsekseen eikä vain papin johdolla. Maallikkotoiminta törmää kuitenkin sellaiseen kahden tason – toisaalla papit, toisaalla maallikot - kutsumus-ajatukseen, joka on vieras luterilaisuudelle.

Parinkymmenen vuoden aikana on kehitetty vapaaehtoistoimintaa. Se nousi tärkeäksi kun alettiin huomata, että seurakuntalaiset eivät ole vain seurakunnan toiminnan kohteita, vaan he voivat olla myös sen subjekteja. Diakonia- ja lähetystyössä asia oli ollut itsestäänselvyys jo vuosisadan ajan. Jumalanpalvelusuudistus nosti seurakuntalaisten roolin uudelle alueelle, kun huomattiin että jumalanpalveluksessakaan seurakuntalaiset eivät ole ensisijaisesti toiminnan kohteita tai yleisöä.

Neljä vuotta sitten kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea nosti asian ihan uudelle tasolle. Korostus ei ollut enää pelkästään vapaaehtoistoiminnan kehittämisessä, vaan sen myötä koko seurakunnan toimintakulttuurin muuttamisen tarpeessa. Uudistuksen keskeiseksi päämääräksi sanottiin siirtyminen organisaatiolähtöisestä, työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä toimintamallista seurakuntalaisten roolin korostamiseen. Vaikka komitean ehdotusten taustalla on nykyinen jäsenkehitys ja sen aiheuttama kirkon työntekijäresurssin pieneneminen, puhe seurakuntalaisuudesta perustuu ennen muuta teologiseen näkemykseen kirkosta ja seurakunnasta. Seurakuntalaiset ovat surakunnan täysivaltaisia toimijoita.

Kun ehdotusten seurauksena kirkkohallituksessa valmisteltiin vuonna 2018 vapaaehtoistyön raportti nimeltä Tasavertaisina ja osallisina, siinä ei valitettavasti ollut jäljellä mitään tulevaisuuskomitean hengestä. Ensiksi siinä ei puhuta juuri mitään seurakuntien toimintakulttuurin tarvitsemasta muutoksesta, jota tulevaisuuskomitea piti keskeisenä. Lisäksi raportti pitäytyy tiukasti vapaaehtoistyö-käsitteessä, jonka komitea suosittaa kyseenalaistamaan. Yleiseen käyttööön tullut käsite kun tekee seurakunnasta ikäänkuin jonkinlaisen harrastusseuran, jonne tullaan viettämään vapaa-aikaa ja viihtymään.

Tasavertaisina ja osallisina -raportti pitäytyy edelleen ”laajemmassa vapaaehtoistoiminnan kentässä”, joka ”on ymmärrettävää kieltä sillekin, jonka kirkkosuhde on ohut”. Kappaleessa (2.5.) ”Vapaaehtoinen vai seurakuntalainen?” asiaa perustellaan myös sillä, että seurakuntalaisuus perustuu enemmän kasteeseen kuin toimintaan, ja jos seurakuntalaisuus ”sidotaan organisoituun toimintaan”, luodaan väärä kuva jäsenyydestä ja tarpeetonta hierarkiaa seurakunnan jäsenten keskuuteen. Seurakuntalainen ei myöskään ole mielekäs sana kuvaamaan niitä vapaaehtoisia, jotka eivät kuulu kirkkoon.

Mielestäni tässsä paljastuu koko vapaaehtoispuheen riittämättömyys ja umpiperä. Se on tullut vangituksi sellaiseen organisaatio-, hallinto- ja työntekijäkeskeiseen toimintakulttuuriin, jossa puhutaan vapaaehtoisen toiminnan mahdollisuudesta varsin hienovaraisin sanakääntein. Tulkaa valitsemaan mitä haluatte tehdä, katsokaa itsellenne sopivia ja mielenkiintoisimpia asioita toiminnassa, saatte elämälle sisältöä, uusia ystäviä, uutta yhteisöllisyyttä. Jos halutaan kulkea kohti uudenlaista tulevaisuutta johon tulevaisuuskomitea viitoittaa tietä, on korkea aika siirtyä asiassa eteenpäin.

Dosentti Mikko Malkavaaran artikkelissa (https://dialogi.diak.fi/2019/01/21/kirkko-uudistusten-tiella/#comment-56) on mielenkiintoinen tieto sotien jälkeisestä ajasta, jolloin kirkkomme oli lähellä ajatusta seurakuntalaisuudesta ja seurakuntavastuusta. Amerikan luterilainen kirkko tarjosi silloin kirkon jälleenrakennukseen taloudellisen tuen ohella seurakunnille vapaaehtoisen seurakuntavastuun toimintaohjelmaa, jota he kuvasivat nimellä stewardship. Kun epäluuloiset suomalaiset pitivät ohjelmaa amerikkalaisena piilosanana rahankeruulle, amerikkalaiset pyrkivät osoittamaan, että kyse oli uskon todeksi elämisestä ja vastuun ottamisesta seurakunnasta. Tapaus on historiallinen kuriositeetti, joka Malkavaaran mukaan ”opetti kovakorvaisille suomalaisille uutta, mutta sitä ei tahdottu ottaa vastaan. Suomalaisille kirkko oli verovaroin ylläpidetty kansallinen instituutio, ja stewardship edusti kokonaan uutta ajattelua.”

Stewarship-käsite tunnetaan hyvin esimerkiksi Afrikan luterilaisissa kirkoissa. Ne kasvavat, mutta niillä ei ole varaa palkata työntekijöitä. Etsiskelin aikoinaan mielessäni termin suomennosta. Jeesuksen vertauksissa (Lk. 12 ja 16) puhutaan taloudenhoitajasta, vanhemmassa käännöksessä peräti huoneenhallituksesta. Kysymys ei kuitenkaan ole rahasta, vaan hoidettavaksi annetusta evankeliumin lahjasta, jota ei pidä kaivaa maahan vaan jakaa eteenpääin. Paremman puutteessa olen sanonut sitä seurakuntavastuuksi, seurakuntalaisvastuuksi tai kristityn (vastuu)tehtäväksi.

Missä on se pappi joka mainitun Jeesuksen vartauksen tai vastaavan tekstin yhteydessä uskaltaa tunnustaa seurakunnan edessä, että hei, tässä meillä olisi tällaiset talkoot. Että valitettavasti kauhean väärinkäsityksen takia satoja vuosia sitten me seurakunnan työntekijät jouduimme tästä vastuuseen, kun oikeasti se kuuluu meille kaikille. Ja että mennäänkö yhdessä tehtävän jaolle. Tai missä ovat ne seurakuntalaiset, jotka istuisivat pappinsa kanssa alas ja kysyisivät että miten jaksat ja voitaisko yrittää yhdessä.

Kun puhutaan vapaaehtoistoiminnan sijasta seurakuntalaisten roolin vahvistamisesta ja myös heidän omaehtoisesta toiminnasta, tullaan kysymykseen kristityn kutsumuksesta. Ja siinä on mentävä pitemmälle kuin siihen että Luther puhui kristityn kutsumuksesta lähinnä ja ennen muuta kodin ja työn maailmassa. Kun ihminen tekee omaa ammattityötään, hän toteuttaa Jumalalta saamaansa kutsumusta. Niin sanottu regimenttioppi puhuu Jumalan vasemman ja oikean käden työstä, Jumalan toiminnasta sekä yhteiskunnassa että kirkossa. Kyllä tästä täytyy voida oppia muutakin kuin että regimenttejä ei saa sekoittaa ja että ne on pidettävä visusti erillään. Koska Jumala tekee työtään molemmilla käsillään, kristityn kutsumukseen kuuluu myös elää ja kantaa vastuuta molemmilla alueilla. Perin outoa on, jos kristityn kutsumukseen ei sisälly yhtä hyvin seurakunnan toiminta tekojen ja sanojen evankeliumina kuin yhteiskunnallinen vastuu perheessä ja työpaikalla. Virsi 415 antaa asialle sopivan sävellajin.

Käskien et hallitse Kristus et vaatimuksella. Laupeudella kosketat, rohkaiset laupeudella.

Miekalla et työhösi taivuta painostamalla. Katseesi alla taivumme, lempeän katseesi alla.”

(Julkaistu Kotimaan esseenä 9.7.2020)

41 kommenttia

  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Kiitokset Markolle varsin perusteellisista ja asiallisista kommenteista! Oletan, että Markon näkökulma edustaa laajaakin papiston näkökulmaa. Hyvää tahtoa maallikoiden toimintaa kohtaan on, mutta suuria toimenpiteitä asiantilan muuttamiseksi ei koeta tarpeelliseksi. Ollaan tyytynväisiä, sillä itsellä on töitä hyvin ja ainakin osa seurakuntalaisista vaikuttaa jopa kiitollisilta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Marko on tosiaan miehuullisesti ja sivistyneesti puolustanut vakaumustaan, jonka ymmärrän edustavan korkeakirkollis-katolis-vanhaluterilaista virkakäsitystä erotuksena matalakirkollis-karismaattis-yhteiskunnallisesta. Varmasti ei ole yksin. Hän ei edes erehtynyt lähtemään mutapainiin jota minä erehdyin tarjoamaan. Esimerkillisen asiallista.

    Olen silti vähän ymmälläni kiinnostuksen vähyydestä keskusteluun. Ehkä kesäloma-aika vaikuttaa jotakin. Tulee kiusaus ajatella että tämä aihe kristityn kutsumuksesta on kansankirkon raamissa niitä kysymyksiä joitka mieluummin ohitetaan vaikenemalla.

    No, mikäänhän ei kuitenkaan estä puhumasta seurakuntalaisen osallisuudesta ja toimintatilan tarpeesta. Eikä toivomasta että papit virkateologiasta riippumatta rohkenisivat rohkaista ja varustaa seurakuntalaisia palvelun toimiin. Suuria toimenpiteitä on tuskin odotettavissa kirkon puolelta, mutta pientä toimintaa viriää seurakunnissa ja seurakuntalaisten parissa.

    Itse en voi lopettaa sydämen kyllyydestä kirjoittamista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Hannu Paavola. Kiitos itsellesi, että nostat näitä asioita esiin blogissasi. Uumoilen, että puhumme vähän toistemme ohi. Maassamme oli aika, jolloin papit olivat virkamiehiä ja kristinusko myös yhteiskunnan virallinen ideologia. Tästä seurasi, että papit säätyläisinä olivat muiden yläpuolella. Tämän kaikuja on edelleenkin: kirkkoherrat ja papit ovat eri kastissa kuin nuorisonohjaajat ja diakonissat… Näinhän asian ei kuulu olla.

    Minä ajattelen siis niin, että silloin seurakunnassa (= messussa, johon kokoonnutaan) vallitsee hyvä tasapaino, kun pappi johtaa messun, saarnaa ja toimittaa sakramentit JA seurakuntalaiset osallistuvat runsaslukuisesti, veisaavat ja kantavat oman kortensa kekoon eri palvelutehtävissä. Muussa toiminnassa on pitkälti kysymys siitä, miten asiat organisoidaan ja vastuu jaetaan. Ei papin pidä holhota, mutta samalla papin on voitava huolehtia opetuksen sisällöstä. Eihän siitä mitään tulisi vaikka kunnan terveyskeskuksessa, jos lääkäri ohjeistaa rokottamaan ja terveydenhoitaja varoittaa asiakkaita rokotuksista. Mutta nyt taitaa kansankirkko-parkamme olla aikamoisen ristipaineiden uhri.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Kiitos hyvin paljon Marko. Uumoilin että keskustelu on jo hiipumassa. Voi ollakin, että puhumme toistemme ohi, mutta missä kohtaa? Vuorotellen kirjoittamisessa on tunnetusti se mahdollisuus. Jaksaisitko vielä miettiä kahta asiaa ja vastata seuraaviin: 1. Aikaisemmassa kommentissasi sanot, että ”Kristuksen kirkossa on aina vallinnut tasapaino pappisvirkaan erotettujen (kleerus) ja maallikoiden (laos = kansa, josta sana ‘maallikko’ on johdettu). Kaikille on yhteistä sama Kristus, usko, kaste ja tunnustus sekä uskon eläminen enenmän tai vähemmän todeksi.” Jatkat kyllä, että ”Tämä tasapaino on toki eri tavoin horjunut kirkon 2000-vuotisen historian tavoin.” (sen jälkeen mielestäni teet hypyn tästä tasapaino-asiasta Vanhaan testamenttiin: ”Mutta ns. pitkässä juoksussa papistoon on kyllä sovellettu Vanhassakin testamentissa olevaa Jumalan sanaa. Palautetaan nyt mieliin sekin, että jumalanpalveluksen toimittaminen oli samanaikaisesti erotettu leeviläisten tehtäväksi samalla kun koko kansa oli Jumalan kansaa.” Ennenkuin teen kysymyksen, huomaan että nyt puhut tasapainon toteutumiesta messussa ja messuun koonnuttaessa. Ja minä kun ajattelen tasapainoa jos ei nyt aivan samanarvoisuutena niin vähan sinne päin. Nyt kysyn, mitä tarkoitat sillä että Kristuksen kirkossa on aina vallinnut tasapaino pappien ja maallikoiden välillä? Tasapaino on eri asia kuin samanarvoisuus, ja voi olla että siksi puhumme toistemme ohi? Esim. kirjassaan Saksan kansan kristilliselle aatelille (1520) Luther puhuu aivankuin kristittyjen kesken ei olisi papin ja maallikon välistä eroa. Ei olisi ordoa jolla olisi erityinen luonto tai kykyä toimittaa messu-uhri. Kaikki krisityt ovat pappeja ja myös maallikoilla on papillinen kutsumus kirkossa. Mitä ajattelet tällaisista Lutherin ajatuksista – onko niillä mitään tekemistä tuon tasa-painon kanssa. – Ts. Minua on jäänyt kiusaamaan mainitsemasi sana tasapaino. Minusta olisi reilua jos sanoisit että se ei tarkoita samanarvoisuutta – jos et sitä tarkoita. 2. Toinen kysymykseni on, voitko nähdä papin tehtävänä (niiden kaikkien muiden vaativien ja kaiken ajan vievien lisäksi) olevan seurakuntalaisten rohkaiseminen ja varustamisen yleiseen pappeuteen kuuluvaan kutsumukseen ja siihen kuuluviin tehtäviin? Yksilöimättä tässä sitä mitä ne tehtävät olisivat. Kiitos etukäteen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Hei Marko. Joudun tässä kamppailemaan puun ja kaarnan välissä. Valmistan päivittäin saarnaa ja esiin nostamasi ristiriita on kiusallinen haitta saarnaani valmistamisessa. Olen kutsunut saarnaani kuulemaan toisia publikaaneja ja muita syntisiä. Heille tämä voi olla ainutlaatuinen tilanne tulla jumalanpalvelukseen. Kerrot että saarnavirka kuuluu Tunnustuskirjojen mukaan papeille. Murtaako todellakin yksi saarnani tätä asiaa? Tämä on kuitenkin täysin ainutlaatuinen tilanne minulle, että voin saarnata kotikaupungissani. Se tuo monia lisäpaineita saarnan valmistamiseen, että tavallisena tallaajana saarnaan seurakunnan keskellä, joka tuntee minut kymmenien vuosien kokemuksen perusteella. Kyllä tässä joutuu hyvin pienelle paikalle.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Pekka, olen halunnut kommentoida yleisellä tasolla enkä osoitella kenenkään suuntaan. En myöskään Sinun. Kuten me kaikki tiedämme, eri seurakunnissa ja herätysliikkeissä sekä eri osissa maatamme on näistä asioista erilaisia näkemyksiä. Oma kirkkomme on viime vuosikymmeninä noin yleisesti ottaen siirtynyt ns. korkeakirkollisempaan suuntaan. Minä mukaan luettuna. Toiset ovat pitäneet tätä paheksuttavana “katolilaisuutena” ja toiset myönteisenä “liturgisen tietoisuuden kasvamisena”. Olen kuullut monia maallikkosaarnaajien pitämiä jumalanpalvelussaarnoja, jotka ovat olleet sisällöltään paljon raamatullisempia kuin monien pappien. Sekä palvellut liturgina tällaisissa messuissa, vaikkakin osittain vastoin omaa vakaumustani.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Pesonen sanoo:

      Kiitos Marko kun helpotit taakkaani. Jos objektit ja subjektit ei menisi usein sekaisin, niin täällä olisi paljon asiallisempaa kirjoittelua. Sinä Marko olet määrätietoisesti pysynyt asialinjalla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kiitos,Hannu, erinomaisesta blogitekstistäsi! Kuten yhdessä kommentissasi arvelit, lomakausi on ainakin minun kohdalla syynä siihen, etten ole ollut mukana kommentoimassa ja keskustelemassa. Yritän palata tähän esi viikolla tai mahdollisesti jo aikaisemmin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Hannu Paavola. Saattaa olla, että muistini myös pätkii kun loma on loppunut ja kommentoin muistinvaraisesti…. Vastaus kysymykseesi 1: Seurakunta on varsinaisesti messuun kokoontuva tai sinne kaipaava kastettujen ja uskovien joukko, toissijaisesti kaikki kirkonkirjoissa olevat. Koska messuun kokoontuu pieni porukka, on tietysti pyrittävä tavoittamaan muutkin. Sekä opastettava kristittynä elämiseen.

    Mielestäni tasapaino toteutuu esimerkiksi silloin, kun messussa ja seurakunnassa toteutetaan Lutherin Vähän katekismuksen huoneentaulun yhteenvedon mukaista työnjakoa. Tasapaino on horjunut esimerkiksi silloin, kun seurakuntalaiset seuraavat papin “touhuja” vain sivusta ja passiivisesti tai sitten papisto on ymmärretty hengellisesti korkeammaksi säädyksi. Mutta myös silloin, jos kirkon Herran asettama erityinen virka ymmärretään vain jonkinlaiseksi palvelutehtäväksi, jonka kuka tahansa kastettu kristitty voi suorittaa.

    Tosiasiassa kirkon virka(hierarkia) on ollut vainoissa koeteltu ratkaisu. Jo varhaiskirkossa kristittyihin pappeihin alettiin soveltaa analogisesti VT:n terminologiaa. Soveltuvin osin ja kuinka onnistuneesti voidaan toki asettaa keskustelun alaiseksi. Pappi vihitään virkaansa, suorittaa alttaripalveluksen, siunaa seurakunnan, monet meidänkin ehtoollisliturgiamme osat ja liturgiset eleet, papin tehtävä on opettaa kansaa jne jne. Ratkaiseva ero on tietysti siinä, että kirkon pappi (puhun mieluummin pastorista) ei uhraa sovitusuhreja, vaikka ehtoollinen toki uhriateria onkin. Mutta jokin pointti silläkin on, että vain leeviläiset palvelivat pyhäkössä kun taas 11 muuta sukukuntaa kokoontuivat yhteen. Kaikkihan olivat yhtäläisesti Jumalan kansaa.

    Järjestys ja työnjako papiston ja maallikoiden välillä (sekä meille syvää pahennusta herättävä sukupuolten välinen työnjako seurakunnassa) ei tietenkään kumoa samanarvoisuutta ja tasa-arvoisuutta Jumalan edessä sekä yhteiskunnassa. Lutherin tuotannosta on mahdollista poimia eri suuntiin vieviä ajatuksia, jos ei huomioida kokonaisuutta. Minä ymmärrän siis, että kristitty perheenäiti tai isä kotia hoitaessaan ja lapsia kristillisesti kasvattaessaan palvelee Jumalaa samanarvoisesti kuin pappi messua valmistellessaan. Ei tietenkään ole tarkoitus, että vain papit saisivat pitää raamattu- tai rukouspiirejä, päinvastoin! Vastaus kysymykseesi numero 2 on itsestään selvästi myöntävä. Mutta: tuon rohkaisemisen ja varustamisen ym. tulisi tapahtua uskonkäsityksemme mukaisesti. Olen myös hyvin tietoinen siitä, että on eri syistä olemassa harmaa alue. Tunnustuskirjamme eivät suoranaisesti käsittele kysymystä maallikkotoiminnasta sellaisena kuin me sen tunnemme.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Olipa hyvä kun vastasit Marko. Nyt ymmärrän enemmän. Ja toisaalta vähemmän – nostan lakkia ja jatkan matkaa. Arvostan rehellisyyttäsi, kiinnostustasi, maltillisuuttasi, kärsivällisyyttäsi ja sitä että otat aikaa keskustelulle. Siunauksia sinulle.

      Vaikka en jaksa enkä halua alkaa tarttumaan siihen mitä kirjoitit, saatikka väittelemään (mikä tälle foorumille kyllä sopisi ja kelpaisi), saatan löytää siitä jonkun sopivan blogin aiheen vastaisuudessa. Tekee mieli tallettaa tämä kommenttisi huolellisesti.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Vähän aikaa toivuttuani huomaan ajattelevani rauhallisemmin, että niin, näinkin voi ajatella. Ja samalla toivovani että siitä uskonkäsityksestä ei tulisi kenellekään (sinua en kyllä ensimmäisenä epäile) sisäänrakennettua kanonista lakia joka olisi voimakkaampi kuin itse Pyhä Henki.

      Komentissasi minua miellyttää eniten sen ensimmäinen kappale. Joudun vain miettimään tuota ensisijaisesti ja toissijaisesti -jaottelua. Sellainen tuo mieleen ihmisen taipumuksen ja tarpeen peukaloida asioita jotka eivät ole hänen hallussaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola
    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.