Kuulostaa hyvältä, kunhan se on ilmaista, eikä siihen mene arvokasta työaikaa.

Muistan hyvin kun lapsuudenkotiini tuli netti 90-luvun puolivälin jälkeen. Muistan sen kuinka netin käytöstä maksettiin samoin periaattein kuin puhelimella soittamisesta, niin paljon maksat kun käytät. Ne olivat oikeastaan vähän sama asia; kun oli netissä, puhelimella ei voinut soittaa tai ottaa vastaan puheluita, se ”piippasi varattua”, sillä linja oli jo käytössä nettisurffailuun.

Tästä on siis lähdetty, ihmisten kodeista löytyi yksi netti kodin (todennäköisesti) ainoasta tietokoneesta ja kouluissa atk-tunneilla koitettiin ottaa selvää uutisryhmistä, läheteltiin virtuaalisia postikortteja juuri luotuihin sähköpostiosoitteisiin, ja vähän myöhemmässä vaiheessa, kun opettaja oli ensin itse opetellut, koodailtiin omia kotisivuja. Hauskaa ajanvietettä, mutta netin käyttö ei täyttänyt vielä monenkaan arkea.

Ymmärrän hyvin, että vielä tuolloin ei ehkä oltu kovin kiinnostuneita netin mahdollisuuksista eikä täten uhrattu asialle työtunteja.

 

Noin 15 vuotta myöhemmin eletään maailmassa, jossa netti ei tarvitse enää toimiakseen piuhaa, yhdellä kuukausimaksulla pääsee nettiin niin monella laitteella kuin kotoa sattuu löytymään, ja verkkoon pääsee jopa rannekellon kautta. On sanomattakin selvää, että internetin tarjoamat palvelut ja mahdollisuudet ovat kehittyneet siinä samalla. Usein kuulee esimerkiksi sanottavan, että jos yrityksellä ei ole nettisivuja, sitä ei ihmisten mielikuvissa ole olemassa.

Yhtä selvää on se, että tämä kaikki maksaa. Internetiin ei ilmesty oman yrityksen (tai vaikkapa seurakunnan) hienoja ja asiakasystävällisiä kotisivuja tyhjästä, vaan siellä taustalla on ihminen tai ihmisiä kirjoittamassa koodia ja käyttämässä siihen aikaa.

Internet on täynnä sosiaalisen median mahdollisuuksia tuoda esille omaa firmaa (tai vaikka sitä omaa seurakuntaa), olla vuorovaikutuksessa kohdeyleisönsä kanssa ja verkostoitua tätä kautta moneen suuntaan. Mutta vuorovaikutustakaan ei tapahdu, jos siellä taustalla ei ole ketään, jolle olisi annettu työtehtäväksi hoitaa asiaa.

 

Vielä 90-luvulla kotisivuja koodailtiin atk-tunneilla rivi kerrallaan ja tehtiin sitä kautta näkyväksi itselle tärkeä asia, mutta 2000-luvun internetissä on helpompi toimia kuin milloinkaan aiemmin. Oman firman (tai vaikkapa sen seurakunnan) saa helpoimmillaankin löytymään googlesta ilman, että on välttämätöntä hallita monimutkainen koodikieli.

Mutta se ei siitä huolimatta tapahdu itsestään.

Niinpä vaikka ymmärrettäisiinkin teknologian tuomat ja verkosta löytyvät mahdollisuudet, on hassua, että siellä tapahtuvalle työlle ei anneta edellytyksiä toimia. Työpaikalla saattaa olla verkkotyöntekijäksi nimetty henkilö, mutta käytännössä häneltä ei ole otettu pois mitään aiemmista työtehtävistä, jolloin verkkotyö tapahtuu siinä jossain välissä, kun ”oikeilta töiltä” ehtii.

 

Uudet teknologiakehityksen mahdollistamat innovaatiot otetaan vastaan, kunhan ne ovat ilmaisia eivätkä ne vie työntekijöiltä aikaa. Oikea työ on jotain, jota tehdään työpaikalla paperipinojen ja palaverien keskellä samalla kun netissä tapahtuva toiminta on vain jotain ”ylimääräistä”, jota tehdään kun varsinaiselta työltä ehtii.

Mutta mitä jos firman (tai sen seurakunnan) tapa tehdä työtä ja toimia on ajalta ennen internetiä ja sen tuomia mahdollisuuksia nykyaikaistaa toimintaa? Olisiko syytä miettiä miltä vuosikymmeneltä oma työnkuva onkaan?

3 kommenttia

  • Ilmari Karimies sanoo:

    Huomautanpa vain vanhana nettikonkarina, että se puhelimen kautta toiminut nettiyhteys oli kyllä jo silloinkin mahdollista jakaa lähiverkkoon. Kavereiden kanssa tuli jo silloin pelattua koaksiaalikaapelilla rakennetussa ethernet-verkossa jo moninpelejä. Tässä mielessä ei ole koskaan ollut “yhtä nettiä”, vaan nettiyhteys, joka on aina ollut mahdollista sillata useammille koneille. Nettihän ei ole tuote, vaan liittymä tietoverkkoon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Eveliina Ojala sanoo:

    Olet oikeassa, ja olihan niitä myös reitittimiä, joka meillekin kotiin jossain vaiheessa tuli, ja sen jälkeen netti oli tarvittaessa mahdollista jakaa ainakin neljään eri laitteeseen saman katon alla, kun vaan piuhoja riitti 🙂 .. mutta ehkä se on mennyt sekin teknologia helpommaksi koko ajan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuomo Hämäläinen sanoo:

    Kyllä oli elämä siistiä “purkkien” -aikana. Silloin saattoi kellarissa tehdä pelejä jotka ei ollut merkittävästi heikompia kuin pelitaloilla. Nykyään kaupalliset pelit on valtavia projekteja jotka vaativat valtavia investointeja. (Tosin ei se menestystä vaadi. “Flappy bird” ja “Goat simulator” on tuottanut sikana rahaa panokseen nähden.)

    Käytettävyys ei ole yksinkertainen asia. Se on kuin hyvä hovimestari. Kun se toimii, sitä ei huomaa. Ja sellainen vaatii aivan sikana töitä. Mutta kun tekee hyvän käyttöliittymän tai ohjelman niin sitä ei huomaa ja muista tuntuu että “eihän tossa mitään ole”.

    Mutta haluanpa nähdä miten arvon pönöttäjät valmistautuvat klassiseen mediaan. Lehti ja televisio. Ne on niinkuin tärkeitä. “Ei ne ole virtuaalisia”. (Ovat. Mutta toisaalta internetkin on totta. Siellä on ihan oikeita ihmisiä esimerkiksi.) Internet on media. Media jossa sanottu tuppaa säilymään ja palaamaan. Netti on kuin lehtiuutien jonka sammakko muistuu toistuvasti ja helposti mieleen. Se on kuin televisiohaastattelu joka tulee aina vaan tv -uusintoihin. “Virtuaaliin” pitäisi panostaa enemmän kuin muuhun mediaan. Se on monelle todellisempaa kuin mikään muu mitä kirkossa tehdään. (Leipäjono on monelle nörtille abstraktio, yhtä arjelle vieras kuin kuu.)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Eveliina Ojala
    Eveliina Ojala

    Muutaman pappisvuoden jälkeen päädyin takaisin Itä-Suomen yliopistoon, tällä kertaa töihin hankkeeseen, joka kehittelee mobiilisovelluksia seurakuntien tarpeisiin. Oma intressini on rippikoulutyöhön liittyvät sovellukset ja aiheesta on tulossa myös väikkäri sitten joskus. Samalla kun tutkin mobiiliteknologian käyttöä, koitan ottaa siitä itsekin selvää. http://www.uef.fi/fi/srk-teknologiat