Kuuluisa raamatuntutkija Bart D. Ehrman: Kärsimyksen ongelma söi uskon Jumalaan (A)

Kärsimyksen ongelmaa käsittelevässä kirjassaan God's Problem (2008) tunnettu Uuden testamentin professori Bart D. Ehrman kertoo menettäneensä uskonsa kristinuskon Jumalaan.

 

Hän aloitti nuorena Hengessä. Herra johti evankelikaaliseen oppilaitokseen teologiaa opiskelemaan, sitten pastoriksi seurakuntaan. Akateemisten opintojen jatkaminen vei kuitenkin uskon haaksirikkoon. Raamattufundamentalismille rakennettu perusta romahti ja mies horjahti sen mukana.

 

Kuolettavan iskun usko sai siitä, ”etten saanut sovitettua uskonväitteitä yhteen elämän tosiasioiden kanssa”. Homma kaatui erityisesti kärsimyksen ongelmaan, josta tuli lopulta ylipääsemätön este. Vapaaseen tahtoon vetoaminen ei toimi, Ehrman päättelee.

 

  • Ensinnäkin: Jla kykenee ohjaamaan maailman tapahtumia ja vaikuttamaan vapaisiin tahtoihin tahtonsa mukaan, joten hän pystyy estämään pahan.
  • Lisäksi: Jla tekee välillä poikkeuksia luonnonjärjestykseen eli ihmeitä, joten hän voisi tehdä niitä sen verran usein, että paha poistuisi.
  • Ja vielä: Jos Jla on luonut ihmiset ja heidän tahdon, toki hän voisi luoda heidät niin hyviksi, etteivät he alkuunkaan eksyisi pahaan.

 

Näistä syistä Ehrman luopui vähitellen uskostaan. Henkilökohtaisilla kriiseillä ei ollut osuutta asiaan. Päinvastoin. Miehen elämänura näyttää mahtavalta voittokululta – perhe, ammatti, arvostettu asema, tunnettu tutkija, palkittu kirjailija ja opettaja jne. Mutta älylliset ongelmat, etenkin teodikea, vaan vetivät uskolta maton jalkojen alta.

 

Hän teki kyllä vastarintaa, sillä rakkaan katsomuksen hylkäääminen sattui kovasti. Yritti opiskella hyviä vastauksia ja keskusteli viisaampiensa kanssa. Mutta valoa ei löytynyt. Niinpä hän tietoisesti luopui Jla-uskosta ja lähti akateemisen tutkimuksen tielle.

 

Ehrmanin puoliso, Sarah Beckwith, on toistaiseksi pysynyt uskossaan – tietoni ovat vuodelta 2008. Hän on keskiajan englantilaisen kirjallisuuden professori Duken yliopistossa ja aktiivinen toimija episkopaalisessa kirkossa. Vaimonsa kanssa mies käy toisinaan kirkossa, mutta ei pysty liittymään siihen, mitä siellä sanotaan.

 

Puhutteleva tarina. Joillekin ihmisille uskon älylliset ongelmat muodostuvat esteeksi. Suurempi arvoitus on se, miksi jotkut kuitenkin osaavat mielestään vastata riittävän hyvin noihin kolmeen teodikean kompaan. Sanon ”mielestään”, sillä sama vastaus vakuuttaa yhden mutta ei toista. Usko ei näytä perustuvat älylliseen palikointiin, vaikka sitäkin tarvitaan.

 

 

39 kommenttia

  • Seppo Heinola sanoo:

    Atso, en esittänyt että theodokian ongelmasta olisi jokin dogmi vaan tarkoitin että uskotaan Jumala, joka dogman mukaan on ‘rakkaus’ ja ‘kaikkivaltius’. Nämä opit a)rakastavasta ja b) samalla kaikkivaltiaasta Jumalasta tuottavat theodokian ongelman suhteessa elämän ja maailman tosiaisoihin lähtökohtana tietysti myös, mitä kieliperhe käsiteillä ‘rakkaus’ ja ‘kaikkivaltius’ ymmärtävät. Psykologisina toivoa ja lohtua tuottavina apparaatteina uskonnot ovat mielekkäitä. Kaikki ihmiset syyllistävinä kuitenkaan minusta eivät.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Itse olen kokenut kriittisen vaiheen pohtiessani, miten KÄRSIMYKSEN evankeliumia voi kenellekään opettaa ilosanomana! Jos kirjaimellisesti kutsuu jotakuta seuraamaan Jeesusta, kutsuu hänet suoraan ristille! Ja itse tiedän kokemuksesta, että tässä maailmassa ja tieteen edustajana uskova joutuu varmasti ristille niin että henki pihisee. Voi lähteäkin! Kun en dilemmasta selvinnyt noin vain, opetin itseäni, teologi kun en tiedoiltani ole, että Jeesus on sen ristijutun jo hoitanut, kerta kaikkiaan. Ei vain sovitukseksi Jumalan kanssa vaan myös ihmisille: ei näiden enää tarvitse mennä samaan kuin Jeesus. Mutta kärsimystä ei voi väistää.Se on yleistä elämässä niin villin luonnon kuin homo humanustenkin kesken: sairautta, kuolemaa ja ihmisillä perisyntinen toistensa kadehtiminen, ristille vieminen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Antti Laakso sanoo:

    Korostan, ettei tämä kommentti ole kritiikkiä Ehrmania kohtaan. En väitä, että hänellä ei olisi ollut älyllisiä syitä valinnalleen. Jatkut pohtivat asioita älyllisesti, ja päätyvät ateismiin; toiset pohtivat asioita älyllisesti, ja päätyvät uskomaan johonkin uskontoon. Enkä niinkään kritisoi Kuulaa näkemyksen kapeudesta. Pyydän myös anteeksi etukäteen sitä, jos kielenkäyttöni on välillä kärjekästä. Ongelmani vain on se, että jotkin tässä ketjussa esitetyt mielipiteet ovat karkeita yksinkertaistuksia. Välistä tuntuu, että kristityn ainoa mahdollisuus on väittää, ettei kärsimyksen ongelmaan ole (älyllistä tai rajallisuudessaan riittävää) vastausta. Uskova tekee väistämättä kaikki ratkaisunsa “fiilispohjalta”. Tämä ideologia yrittää pakottaa kaikki kristityt yhteen pieneen karsinaan, sen sijaan että sallittaisiin erilaisia näkökulmia uskoon (Kristityksi luen kaikki ne, jotka hyväksyvät ekumeeniset uskontunnustukset.). Se kieltää sen monimutkaisuuden ja moninaisuuden, joka näkyy kirkossa ja maailmassa ylipäätään.

    Usein minusta tässä ja muissa kristinuskon älyllisissä ongelmissa monien kristittyjen vastaus on nöyristely. Nöyryys on hyve, nöyristely ei. Nöyristelyllä tarkoitan sitä, että heti ollaan innokkaasti valmiita tunnustamaan kristinuskoa kritisoivien väitteiden “rehellisyys” ja oikeellisuus, mutta auta armias, jos joku erehtyy ja kehtaa esittää jotain positiivisia (älyllisiä) argumentteja kristinuskon puolesta. Epäilemättä jälkimmäinen tyyppi ei kykene itsekritiikkiin tai on fanaattinen apologeetta. En sano, että kristitty ei voisi ajatella, ettei kärsimyksen ongelmaan ole ratkaisua. Sallin sen, koska ekumeenisuuden nimissä haluan, että erilaiset kristityt palvelevat yhdessä kirkkoa. Mutta en vain itse koe sitä totuudenmukaiseksi ratkaisuksi, seuraavista syistä.

    Meillä voi olla jumalakuvan perusteella ainakin kaksi näkökulmaa kärsimyksen ongelmaan. a) Utilitaristinen jumalakuva. Tämä näkökulma keskittyy ainoastaan siihen, miten asiat maailmassa ovat. Sillä, miten ne on saavutettu, ei ole väliä. Toisin sanoen, ihanne on hyvyyden maksimointi. Jos sitten kaikkivaltias Jumala ei maksimoi hyvyyttä ja sallii pahaa ja kärsimystä, tulee ongelmia. Sillä ei ole väliä, miten tuo hyvyys on saavutettu. Jos hyvien asioiden maksimointi vaatii vapauden kieltämistä ihmisiltä, parempi niin.

    Tämä vaikuttaa olevan monien kristinuskoa kritisoivien mielessä taustaoletuksena. (Ainakin esim. John W. Loftusin vakavasti otettavan kirjan “Why I became an atheist” monet väitteet voi selittää sillä – pelottavan monet niistä) Myös Ehrmanin tapauksessa se vaikuttaa olevan taustalla, jos häntä oikein tulkitsen. Hän kyllä esittää hyvän kysymyksen: eikö Jumala voisi vaikuttaa ihmisten vapaaseen tahtoon, niin että he vapaasti tekisivät hyvää? Toisaalta rehellisesti sanottuna Jumalan kaikkivaltius ei tarkoita sitä, että Hän voisi tehdä mitä tahansa. Hän ei voi tehdä loogisesti mahdottomia asioita (ympyrää joka on kolmio jne.). Ja pelkäänpä, että ihmisten vapauden kohdalla on sama ongelma. Toki Jumala voisi vaikuttaa ihmisiin. Hän voisi ehkä tehdä sen jopa niin, että he kokisivat sen vapaan tahtonsa valinnaksi. Mutta, käsi sydämelle: olisiko tällainen toiminta aidosti vapaata? Rehellisyyden nimissä se tosi asiassa olisi pakottamista. Jumala pakottaisi ihmiset tekemään hyvää. Utilitaristisen jumalakuvan mukaan tämä on ymmärrettävää, mutta ei seuraavn vaihtoehdon pohjalta.

    2) Vapaan tahdon jumalakuva. Tämä näkökulma ei kiellä Jumalan kaikkivaltiutta. Mutta Jumalan potentiaalinen kaikkivaltius ei tarkoita sitä, että sen kaikkivaltiuden täytyisi joka ikisessä asiassa aktiivisesti toteutua. Toisin sanoen: hyvien lopputulosten lisäksi merkitsee se, miten ne on saavutettu. Jumala sallii ihmisille vapauden, koska se voi johtaa siihen, että he vapaasti valitsevat hyviä asioita. Ikävä kääntöpuoli on se, että silloin heillä on vapaus valita myös pahoja asioita. Jos tämä jumalakuva hyväksytään, silloin kristitty voi nähdä kehityksessä (biologia, teologia) ja vapaudessa hyviä asioita: Jumala tekee mahdolliseksi sen, että luodut itse voivat tehdä joitakin asioita.

    Ensimmäinen perusteeni jälkimmäisen jumalakuvan puolesta on se, että vapaus toiminnassa on todella niin arvokasta, että se oikeuttaa kaikkivaltiaalta Jumalalta kärsimyksen sallimisen. Nimittäin tuo vapaus ei salli vain kaikenlaista pahaa, vaan myös paljon hyvää. Meillä ei olisi mahdollisuutta vapaasti uhrautua hyvien asioiden puolesta, jos kiellämme sen.

    Toinen perusteeni: utilitaristinen jumalakuva ei ole uskottava. Utilitaristisen jumalakuvan perusteella tuntuisi järkevältä, että Jumalan on pakko vastata positiivisesti kaikkiin rukouksiin. Vaikkapa niihin, jotka toivovat täysin perustellusti kärsimyksen loppumista. Mutta jos Jumalan on “pakko” maksimoida hyvyys juuri sillä tavalla kuin tämä jumalakuva olettaa, missä on Jumalan kaikkivaltius ja vapaus? Hänestä tulee pelkkä kaikkivaltiaan ihmisen sätkynukke, jonka on pakko joka tilanteessa seurata tuon selvästikin tietäväisemmän ja viisaamman olennon neuvoja. Jos Jumalan on pakko vastata kaikkiin rukouksiin myöntävästi, silloin oletamme, että me itse asiassa tiedämme kaikissa asioissa sen mikä on parasta. Mutta jos Jumala on olemassa – Luoja, Lunastaja jne. – silloin on ihan satavarmaa, että Hän EI ole pakotettu seuraamaan aina ihmisten toiveita ja että Hänen tietonsa asioista on aina ihmisten tietoa korkeammalla tasolla. (En kiellä, etteikö joissain asioissa ihmisen ole luonnollista ajatella, että hän tietää, mikä olisi parempi tilanne maailmassa. Esim. Auschwitz. Mutta vaikka Auschwitz ei olisi tuottanut mitään hyötyä, sen mahdollisuuden salliva tilanne, vapaa tahto, on sinänsä hyvä ja hyödyllinen.) Tietysti uskovan on hyvä ajatella, että Jumala voi hyvin vastata positiivisesti rukouksiin jne. , ainakin jos ne suuntautuvat oikeisiin asioihin. Mutta jos kuvittelemme Jumalan, jonka on aina pakko niin toimia, jumalakuvasta tulee irvokas ja virheellinen, sillä jos Jumala on, Hän luonnostaan tietää ja on enemmän kuin pieni ihminen.

    3) Kolmas perusteluni on eettinen. Myönnän, tämä voi mennä vähän tunteellisuuden puolelle. Mutta se ei minusta ole ihan reilua, että heti tällaisten vaikeuksien kohdalla syytetään Jumalaa. Ymmärrän kyllä, että se voi aiheuttaa ongelmia uskolle, kun näemme Jumalan sallivan paljon pahaa. Varsinkin henkilökohtaisella ja kokemuksen tasolla se on ymmärrettävää. Mutta, käsi sydämelle: kuka sai aikaan Auschwitzin hirmuteot? Kuka tänäänkin on välinpitämätön vähäosaisia kohtaan? Kuka tuhoaa luontoa oman itsekkään etunsa nimissä niin, että ehkä “ei koita uusi aamu ihmiselle” ja elämälle ylipäätään (Saruman Sormusten Herra-elokuvassa)? Ihminen! Henkilökohtaisesti minusta tuntuu vähän perusteettomalta syyttää Jumalaa, kun loppupeleissä se, kuka on syyllinen näihin vääryyksiin, on ihminen. Utilitaristisen jumalakuvan taipumus syyttää Jumalaa voi johtaa siihen, että ihmisen vastuu jää taka-alalle. Ja se on se, mikä nämäkin ongelmat on aikaansaanut. Jos seuraa Vapaan tahdon jumalakuvaa, silloin nämä iänikuiset syytökset “miksi kaikkivaltias Jumala sallii pahan” voivat pahimmillaan tuntua vastuun välttelyltä. En kiellä, ettivätkö ne olisi hyviä kysymyksiä. Mutta en katso, että ne edustavat järkevämpää vaihtoehtoa.

    Otan esimerkin, vaikka ihmismaailman analogiat ovat tietyssä mielessä aina haastavia. Ajatellaan, että kauppias palkkaa uuden työntekijän. Hän voi aivan hyvin seisoa kassan takana jatkuvasti ja valvoa, ettei tyyppi kähvellä rahaa sieltä. Mutta jos hän ei tee niin ja uusi työntekijä sitten päättää käyttää oman käden oikeutta, onko kauppias syyllinen varkauteen, kun ei kerran jatkuvasti vieresssä valvonut? Jos kaikkivaltiaan Jumalan on pakko aiheuttaa kaikki hyvä heti, silloin päädymme jumalakuvaan, jonka ihanne on kieltää ihmisen vapaus ja persoonallisuus, hänen subjektiivisuus.

    Joku voisi sanoa, että ajattelen asioita vain ihmiskeskeisesti. Pitäisi keskittyä siihen, että Jumala voisi lopettaa kärsimyksen. Se on totta. Mutta kehotan näkemään myös seuraukset: jos Jumala pakottaa kaikki tekemään hyvää eikä salli pahan välttämistä vapaasti, ei sitä, että me tämän elämän aikana voisimme jotakin ihan itsekin tehdä eikä olla vain Jumalan pelinappuloita, silloin me menetämme vapauden. Ehkä Jumala näkee vapaassa toiminnassa, dynaamisuudessa, kehityksessä, persoonallisuudessa ja partikulaarisuudessa jotain arvokasta. Jopa minun, pienen ihmisen on mahdollista aavistaa, miten hieno asia se on. Enkä tarkoita vain ihmistä, vaan alemmalla tasolla myös monia muita luotuja evoluution aikana.

    Huomautan, että edellä olen pohtinut asioita ainoastaan älylliseltä kannalta. Totta kai se on kokemuksen ja tunteen tasolla ongelma itsellekin, miksi Jumala sallii niin paljon pahaa. Mutta edellä mainittujen pointtien perusteella sanon, että ei se ole minulle niinkään älyllinen tai rationaalinen ongelma. Joku toinen kristitty voi kiistää tämän ja sanoa, että hänen mielestään älyllisempi ratkaisua on sanoa, ettei kärsimyksen ongelmaan ole ratkaisua. Hyväksyn sen ja hänet kristittynä, vaikka se ei tarkoita, että olisin samaa mieltä. Mutta jos joku kehtaa väittää, että kristityn ainoa mahdollisuus on toimia muun kuin järjen pohjalta, tai että hän ei voi muuta kuin sanoa, ettei kärsimyksen ongelmaan ole älyllistä ratkaisua, edes ihmismielen rajallisessa merkityksessä, tällainen yksinkertaistus ei tee oikeutta todellisuudelle. Tuollainen kanta on nöyristelyä. Se on hyvää tarkoittavien kristittyjen taipumus kieltää kaikki positiiviset väitteet ja perustelut uskon puolesta, kun kerran yhteiskunnan valtavirta ei ajattele samalla tavalla. Mutta meillä ei ole kerrassaan mitään syitä mielistellä valtavirtaa, jos totuus vaikuttaa osoittavan toiseen suuntaan. Nöyryys ja rakkaus on hyvä asenne, mutta jos ihminen nöyristellen sanoo, ettei hän oikeastaan mitään tiedä, hän lähinnä osoittaa itsehalveksuntaa ja aliarvioimista.

    Meidän tulee myös muistaa, ettei kristinusko ole yksin ongelmien kanssa. Ateismilla on oma ongelmansa, hyvän ongelma. Siis: jos ei ole Jumalaa, miksi maailmassa on niin paljon hyvää? Miksi luomakunnassa on kehittynyt niin paljon ihmeteltäviä ja monimutkaisia olentoja ja epäelollisia rakenteita? Miksi ylipäätään on jotain olemassa sen sijaan, ettei olisi mitään? Miksi ihmisen historiassa on ollut myös rakkautta ja hyvyyttä, jopa toisensa puolesta uhrautumista? Jos ei ole mitään ohjaavaa syytä, tämä on myös ongelma. Jos kaikki on pelkän sattuman ja luonnonlakien tulosta, maailma voisi olla myös paljon pahempi paikka. Jos otan varovaisen kannan, se on yhtä paha ongelma kuin kärsimyksen ongelma. Jos olen rehellisempi omalle järjelleni, silloin minusta vaikuttaa, että se on huomattavasti pahempi ongelma kuin kärsimyksen ongelma.

    Joku saattaa kuvitella, että vähättelen kärsimyksen ongelmaa. Minulla ei varmastikaan ole omaa kokemusta. En mene tässä henkilökohtaisuuksiin; todettakoon vain, että harvassa ovat ne ihmiset jotka ilman mitään kärsimystä saavat täällä vaeltaa. Pyydän anteeksi sitä, että minulla ei ole ollut mahdollisuuksia henkilökohtaisesti kokea Auschwitzin hirveyksiä keskitysleirivankina. Väitän kuitenkin, että ainakin teoreettisella tasolla näkemykseni kärsimyksestä on melkoisen laaja. Nimittäin katson, että ihmisten lisäksi myös monet eläimet pystyvät kokemaan kärsimystä. Luen tähän joukkoon niin paljon lajeja kuin tiede antaa syytä, alkaen kaloista. Lisäksi pidän sitä aivan mahdollisena vaihtoehtona, että vapaasti toimiva ihmiskunta tulee tulevaisuudessa tappamaan itsensä ja viemään sukupuuttoon myös kaiken muunkin elollisen ilmastonmuutoksen kaltaisten uhkien kautta. Ja sitten meillä on ihmisiä jopa kristittyjen piirissä, jotka suosittelevat kieltämään nämä uhat ja elämään toiveikkaasti ikään kuin mitään uhkia ei olisi (vaikka tuho ei olisi niin täydellinen kuin olen kuvannut pahimpana vaihtoehtona, on selvää, että kahlitsematon ilmastonmuutos aiheuttaa paljon pahaa.). Kaikella kunnialla keskitysleirivankeja kohtaan, mutta kun noihin ongelmiin lisätään vielä tällainen kärsimys, pitäisi olla selvää, etten vähättele kärsimyksen ongelmaa. Minulla on kyllä idea siitä. Silti vapaan tahdon ratkaisu selittää nuo asiat riittävällä tavalla. Eläinten kärsimys on toki ongelma, mutta vain, jos emme – modernismin ihanteiden mukaisesti – hyväksy perinteistä ajatusta enkeleiden lankeemuksesta, joka on voinut tuoda maailmaan negatiivisia piirteitä sen luomisesta asti. Itselläni ajatus persoonallisesta pahasta on ehkä se asia, joka vuosien varrella on tullut yhä uskottavammaksi ja uskottavammaksi, mutta olenkin ehkä seurannut liikaa politiikkaa. Jälleen tässä kohtaa pätee sama asia kuin edellä: meillä on mahdollisuus laajaan ja vakavaan pahaan, mutta myös laajaan ja vakavaan hyvään. Samalla kertaa kuin maailma kokee tällaisia uhkia, joissakin ihmisissä rakkaus luomakuntaa ja eläimiä kohtaan on ehkä jopa vahvemmalla tasolla kuin koskaan ennemmin ihmisen historiassa. Tietoisuus siitä, että me kuulumme samaan yhteisöön luomakunnan kanssa ja meidän tulee varjella sitä kumppanina, on selvemmin ihmisten mielissä kuin koskaan ennen, ainakin jos emme halua sulkea silmiämme ikäviltä asioilta.

    Edellä esittämiäni asioita voi selventää myös kaksi lisänäkökulmaa. Ensinnäkin, Jumala on Kristuksessa kärsinyt kaikkien elollisten tavoin ja kanssa. Toiseksi, Jeesuksen ylösnousemus on empiirinen merkki siitä, että luomakunta tulee vielä kerran pääsemään tilaan, jossa ei ole kärsimystä. Mutta se ei tapahdu pakotettuna “hyppäyksenä” paratiisiin, vaan sen kautta, että ihmiset ovat saaneet täällä vapaasti tavoitella ja osoittaa hyvyyttä, ja että suuri osa luoduista eläimistä on vähemmässä tai enemmässä määrin voinut toteuttaa vapautta (en tarkoita moraalista tai vapaata tahtoa, vaan partikulaaria elämää, joka ei kaikilta osin ole välttämättä luonnonlakien määräämää).

    Tiivistän: en siis kiellä, etteikö kärsimyksen ongelma olisi todellinen. Se on vakava älyllinen ongelma. Mutta syyt, jotka olen esittänyt, pakottavat minut ajattelemaan, että jopa minun pieni tyhmä ihmisjärkeni pystyy näkemään, miksi kärsimyksen ongelma ei ole riittävä järjellinen peruste hylätä kristillinen usko. Itse asiassa minusta on järjellisempää ajatella, että kristinusko on älyllisesti vähintään yhtä vakavasti otettava vaihtoehto kuin ateismi, ja todennäköisesti älyllisempi vaihtoehto. Muut voivat olla eri mieltä, ja itsekin tunnustan, että maailma on monimutkainen. Mutta tähän suuntaan järkeni minua ohjaa. Ja nimenomaan koska maailma on monimutkainen, ei ole järkevää hyväksyä sellaisia sterotypioita vailla todellisuuspohjaa, että uskovat tekevät ratkaisunsa vain fiilispohjalta. (Useimmat uskovat JA uskonnollisesti passiiviset ihmiset/ei-uskovat tekevät todennäköisesti ratkaisunsa ainakin pääasiassa kokemuksen ja oman etunsa pohjalta. Se on luonnollista tilanteessa, jossa kulutusyhteiskunta ohjaa meitä ensisijaisesti omien halujen tyydyttämiseen ja nautintojen etsimiseen totuuden etsimisen sijasta. Mutta on ateisteja ja kristittyjä, jotka ensisijaisesti etsivät totuutta, rehellisesti ja itsekriittisesti.)

    Mikäli jotakuta kiinnostaa vastaavaa pohdiskelu, niin minulla on myynnissä Amazon.com: issa sähköisessä muodossa kirja (Antti Laakso: “Why I didn’t become an atheist”). Tuo kirja ei ole ajallisten rajoitteiden vuoksi kovin tieteellinen; ennemminkin se on pienen ihmisen älylline pyrkimys pohtia monia kristinuskon ongelmakohtia. Se on tavallaan vastaus John W. Loftusin syvälliseen kirjaan “Why I became an atheist”, jonka todella uskoin johtavan minut ateismin tielle, mutta kirja käsittelee myös muita kuin tuossa kirjassa mainittuja ongelmakohtia. Joka tapauksessa se voi ainakin antaa ajateltavaa, vaikka en rehellisesti sanottuna usko, että kukaan kristitty hyväksyy sen jokaista väitettä… . Kirja on kindle-muodossa, mutta amazon.com:ista saa ilmaiseksi kindle-lukulaitteen tietokoneelle (ei tarvitse ostaa sitä laitteena). Olisin laittanut sen jakeluun ilmaiseksi, mutta amazon.com:in kapitalististen tavoitteiden vuoksi se nyt maksaa sen minimihinnan verran, n. euron. Anteeksi tämä mainostus, mutta ajattelin vain mainita, jos joku on kiinnostunut siitä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Antti L:n pitkään kommenttiin liittyen heitän vain ajateltavaksi sen mahdollisuuden, että vaikka me emme eläkään parhaassa ajateltavassa olevassa maailmassa, elämme kuitenkin parhaassa mahdollisessa maailmassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helinä Taipale sanoo:

    Joku sanoo:”… agnostismi on ainoa rehellinen kannanotto jumalasuhteeseen…!” Ei välttämättä näin. Älyllisyydestä käsin usko ei välttämättä avaudu. Sydän on tila, ulotuuvuus, jota ei älykkyysosamäärillä mitata. Siksi kai usko ja sen säilyminen on niin vaikeaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helinä Taipale sanoo:

    Muuten jännä, vähän lyhennettynä ja muunneltuna, mutta kuitenkin 500 merkkiin sopivana yritin saada tuon yllä olevan kommentin Koskisen uutiseen, mutta ei kelvannut. Ajatusten aika oli kai nyt, kun se tätä pitempänä, mutta hiemen alkuperäisestä lyhennettynä otettiin virheettömänä vastaan noillekin sivuille.

    Kiitos!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kalevi Kauppinen sanoo:

    Kärsimyksen aiheuttajina ovat taudit, nälänhätä, luonnonmullistukset, mutta suurimman uhkan kärsimyksiin aiheuttaa ihminen itse. Voiko kukaan käsi sydämellä sanoa, että minä en ole aiheuttanut kenellekään kärsimystä, tuskin sellaista ihmistä löytyy.

    Tilanteen ollessa näin, jos itse emme pysty hillitsemään halujamme, pitäisikö siihen Jumalan puuttua. Toisin sanoen meiltä pitäisi ottaa oikeus pois päättää omista asioistamme, tuskin moni siihen suostuisi, jos näin tapahtuisi, niin silloin ihminen oli ulkopuolelta tulevan tahdon alainen.

    Ihminen on kautta historian kapinoinut Luojaansa vastaan, hän tietää mielestään paremmin kuin Luojansa, miten asiat pitäisi hoitaa. Ei se vaan näin ole, sillä Jumalan ajatukset niin kaukana meidän ajatuksista kuin itä on lännestä.

    Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, jossa ei kuolemaa, ei kärsimystä olisi ollut, mutta se ei ihmiselle kelvannut, vaan hän halusi uhmata Jumalan antamaa käskyä ikävin seurauksin. Tästä kärsii koko luomakunta, jossa on jatkuva taistelu hyvän ja pahan välillä.

    Aika tulee, jolloin ei ole kuolemaa, ei sairautta, ei kärsimystä, se antaa toivon paremmasta elämästä, joka ei lopu koskaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Heikkilä sanoo:

    Missä Raamatun kohdassa sanotaan, että elämämme olisi kärsimyksestä vapaa? Miksi niin usein puhutaan juuri Auswitchista ja juutalaisten joukkomurhasta? Onko juuri kuusi miljoonaa uhria jokin raja? Olisiko kaikki hyvin jos uhreja olisi ollut vain miljoona, tai puoli miljoonaa, tai vaikka vain kymmenen? En oikein usko että Jumala harrastaa tällaista statistiikkaa. Entäpä jos kukaan ei kuolisi väkivallan uhrina, mitä sitten. Emme myöskään ymmärrä miksi lasten ja nuorten pitää kuolla. Entäpä jos he eivät kuolisikaan vaan me kuolisimme kaikki vasta 100-vuotiaina, tai eläisimme ikuisesti. Voisimme jatkaa tätä loputtomiin kunnes meillä olisi maanpäällinen taivas, jossa ei tapahtuisi mitään pahaa ja jossa kaikki olisivat onnellisia. Mihin me taivasta sitten enää tarvitsisimme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kimmo Wallentin sanoo:

    Tila loppuis kesken. Maanpäällisessä taivaassa tulis aika pian ahdasta;).

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Kari Kuula
    Kari Kuula

    Tietokirjailija, pastori, dosentti. Pönäkät tittelit. Tosiasiassa vasta alkeisoppimäärän suorittanut kristinuskon oppilas.