Laajasalo julkisuuden jalkapuussa

Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki esittää lehtensä pääkirjoituksessa 15.1. hyviä ja aiheellisia näkökohtia piispa Teemu Laajasalon väitetystä tavasta käyttää entisen työnantajansa luottokorttia. Yhteisten verovarojen käyttöä on aina valppaan median syytä seurata ja puuttua mahdollisiin väärinkäytöksiin.

Pääkirjoituksessaan Heinimäki kuitenkin harhautuu samaan ennakoimiseen ja populismiin kuin on tapahtunut Johanna Korhosen Laajasalolle esittämän 40 kohdan kysymyslistan käsittelyssä julkisuudessa. Kysymys on Korhosen yksityishenkilönä tekemästä selvityksestä, johon hän on ilmoittanut odottavansa 16. tammikuuta mennessä vastausta, miten Laajasalo aikoo kysymyksiin vastata.

Kysymys ei siis ole jo todennetuista väärinkäytöksistä vaan Korhosen esittämistä epäilyistä ja niiden pohjalta esitetyistä kysymyksistä, joihin ei ole vielä saatu vastauksia.

En yhtään epäile, etteikö Laajasalon luuottokortin käyttö olisi ollut vähintäänkin huoletonta tai että hänellä olisi taipumusta pikemminkin ylelliseen elämäntyyliin kuin asketismiin. Mutta ei se vielä tee toiminnasta juridisesti moitittavaa. Toki sitä voi paheksua, mutta ei sekään ole kirkossa mitenkään harvinaista.

Heinimäki muistuttaa asioiden mittasuhteista. Siinä hän on aivan oikeassa. Kun kirkkoherran kolme hotelliyötä, shampanjalasillisen tarjoaminen, pari matkalaskua, epäselvät lounaat ja festarilippu nousevat molempien iltapäivälehtien lööppien ja valtakunnallisen median ykkösaiheiksi ja saavat poliisin käynnistämään esiselvityksen siitä, onko syytä käynnistää esitutkinta, on mittasuhteissa todella jotain pielessä.

Länsimaisissa demokratioissa ja oikeusvaltioissa erityisesti on periaate, että epäilty on syytön siihen asti, kunnes oikeudessa toisin todistetaan. Tähän syyttömyysolettamukseen viittasi myös arkkipiispa Kari Mäkinen lausunnossaan.

Nyt on kuitenkin käynyt niin, että someoikeudenkäynnissä on tuomioita julistettu ennen kuin virallinen esitutkinta on edes käynnistynyt tai syytetty olisi saanut tai ehtinyt vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin. Ja tarkoitan nimenomaan luottokortin käyttöön liittyviä kysymyksiä, joita ei tiettävästi ole aikaisemmin missään vaiheessa käsitelty julkisuudessa.

Johanna Korhonen on sanonut, että ei hän ole toimittanut kysymyslistaansa julkisuuteen eikä edes halunnut tehdä siitä julkista. Joudun kuitenkin kysymään, miksi hän on kuitenkin tehnyt muistiostaan julkisen toimittamalla sen Helsingin tuomiokapitulin kirjaamoon – ei suinkaan kanteluna vaan julkisena muistiona ja asiakirjana, jota eivät koske kantelun käsittelyyn liittyvät julkisuusperiaatteet.

Joudun myös kysymään, miten nimenomaan Heinimäen johtama Kirkko ja Kaupunki -lehti on osannut ensimmäisenä kysyä tuomiokapitulin kirjaamosta Korhosen muistiota juuri samana päivänä, kun se on sinne toimitettu. Toki toimittajana tiedän, että lehdellä on oikeus ja velvollisuus salata uutislähteensä, mutta aina voin kysyä.

Samalla joudun myös kysymään, miksi juuri kirkollinen media on tässä asiassa ollut ensimmäisenä liikkeellä ja toiminut someoikeudenkäynnin huutokuorossa syyttäjänä ja välillä tuntuu myös tuomarina.

Minulla ei ole mitään tarvetta puolustaa Laajasalon menettelyä. Siinä on varmasti moitittavaa ja ylilyöntejä on tapahtunut. Samoin kuin kirkon koko hallintokäytännöissä on paljonkin tarkistettavaa ja kummallisuuksia. Niin kuin esimerkiksi siinä, että vielä vuoteen 2015 asti Helsingin seurakuntayhtymän kirkkoherrat tarkistivat omat matkalaskunsa itse.

Mutta se mitä minulla on tarve puolustaa, on syytetyn oikeus saada länsimäisen demokratian mukainen oikeudenmukainen kohtelu prosessin eri vaiheissa. Väärinkäytöksiä ei pidä lakaista maton alle. Mutta ennen niistä rankaisemista pitää ne tutkia asianmukaisesti ja nimenomaan niissä elimissä, joille niiden tutkiminen kuuluu. Eikä matkalaskujen tarkistamisen paikka ole somessa. Nyt julkisesta epäilystä on tullut syyte ja syytteestä tuomio – jo ennen oikeudenkäyntiä.

Toimittajana joudun myös harrastamaan lähdekritiikkiä ja kysymään, miksi tämä reilun 2000 euron epäselvyyksiin kohdistuva prosessi on käynnistetty. Ei tässä rahasta tai vain periaatteista voi olla kysymys. Siksi joudun kysymään, mitä kirkkopoliittisia tavoitteita tällä ajetaan? Miksi juuri Teemu Laajasalo ja juuri Helsingin piispanvaalin jälkeen?

Journalistisesti näen, että prosessi noudattaa tuttua kaavaa, jossa herätetään epäily, toistetaan sitä riittävän monta kertaa, vaaditaan syytettyä osoittamaan syyttömyytensä eikö lopulta uskota syytetyn selittelyjä. Näin voidaan osoittaa, ettei epäilty nauti enää luottamusta. Tämä metodi on ollut käytössä monissa poliittisissa ja yritysjohtoa koskeneissa kohujutuissa, jotka asioiden osalta ovat usein kuivuneet kasaan, mutta ehtineet johtaa henkilöiden eroon.

Laajasalon jutussa tavoite näyttää olleen selvä heti alusta asti. Suorimmin sen on ilmaissut monissa Facebook-kommenteissaan Kai Sadinmaa, joka jo heti prosessin alkuvaiheessa Laajasalon yritystoimintaa käsiteltäessä viime vuonna totesi, että jos Laajasalo olisi ollut nainen, hän olisi ymmärtänyt erota.  Nyt puheet ovat vain koventuneet; näin Sadinmaa 12.1.2018 Kari Kanalan FB-seinällä:

”Laajasalon toiminta on kokonaisuudessaan täysin kestämätöntä. Ei ole kyse mistään erehdyksestä, ei huolimattomuudesta, ei virheistä vaan järjestelmällisestä ja pitkäkestoisesta petoksellisuudesta ja vilpistä….. Aivan paskapuhetta kaikki nuo käytäntöjen tarkistukset saatikka sitten Laajasalon anteeksipyynnöt. Kirkon jonkinlaisen uskottavuuden säilyttämiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin Laajasalon ero.”

Sadinmaan puheet voi leimata katkeroituneen, piispaltaan moitteet saaneen papin yksittäiseksi purkaukseksi. Joudun kuitenkin kysymään - kun seuraa erityisesti FB:ssä toisiaan kannustavia samalla tavoin ajattelevia – voiko tässä todella olla taustalla laajempi pyrkimys saada Laajasalo eroamaan ja Helsingin piispanvaali uusiksi.

En tiedä, mutta kysyn. Mutta tämä on myös kysymys, jonka lähdekritiikkiä harjoittavan kirkollisen median tulisi uskaltaa tehdä. Ja harrastaa tutkivaa journalismia. Jos näin ei ole, se on uutinen. Jos näin on, se on vielä suurempi uutinen.

Asiat ovat miltä ne näyttävät. Ja vielä useammin ne ovat, miltä ne halutaan saada näyttämään.

Siksi joudun vielä uudestaan kysymään, miksi. Jos todella on epäily vakavista taloudellisista väärinkäytöksistä tai oman edun tavoittelusta, oikea tie olisi ollut antaa asia poliisin tutkittavaksi, kuten julkisuudessa oikeustieteilijät ja juristit ovat jo esittäneet.

Tutkinta olisi mennyt niin, että poliisi olisi aloittanut – jos syytä on – esitutkinnan ja sen perusteella tehnyt päätöksen asian viemisestä syyttäjälle. Sen jälkeen, kun syyttäjä olisi tehnyt oman päätöksensä joko syytteen nostamisesta tai syyttämättä jättämisesti, olisi myös esitutkintamateriaali tullut julkiseksi. Mutta ei ennen sitä.

Miksi tämä tie ei kelvannut? En tiedä mutta arvaan: koska se olisi liian hidas tie ja siitä ei olisi saanut tarpeeksi raflaavia otsikoita.

Ennen arkkipiispan vaalia.

46 kommenttia

  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Hirn: “Ei papit tietenkään ole pyhimyksiä, mutta eivät myöskään vapaita siitä että he toimivat julkisesti asemassa joka edellyttää tiettyä itsekuria ja esikuvallisuutta.”

    “Valtiopäivien ekumeenista avajaisjumalanpalvelusta vietetään tiistaina 6. helmikuuta 2018 kello 12 Helsingin tuomiokirkossa. Jumalanpalveluksessa saarnaa Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo.”

    Pokka pitää!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Kuosmanen
    Hannu Kuosmanen

    Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.