Läsnäolleen havaintoja Aholansaaren teologikokouksesta

Teemu Kakkurin blogin (Paavon pirtissä) innoittamana kirjaan ylös muutamia läsnäolleen havaintoja Herättäjä-Yhdistyksen järjestämästä Aholansaaren teologikokouksesta. Päädyin kokoukseen viettämään viimeistä kesälomaviikkoani, mutten malttanut olla tekemättä hiukan muistiinpanoja silti.

"Minä en ole mikään konservatiivi, mutta räpyttelen silmiäni liian kirkkaassa valossa", avasi toimittaja Jussi Rytkönen alustuksensa. Kirkkopoliittiseksi hovinarriksikin itseään tituleerannut Rytkönen tykitti kiinnostavalla tavalla kriittisiä ajatuksiaan mm. kansankirkon ja lähetystyön nykytilasta ja kirkon trendeistä. Kannatan Kakkurin ehdotusta: toivottavasti saamme alustuksen kaiken kansan luettavaksi tänne Kotimaa24:een.

Matti Wirilanderin alustus 1900-luvun the arkkipiispasta Martti Simojoesta oli selkeä ja kiinnostava. Päällimmäiseksi mielenpäälle jäi erään seminaarilaisen muisto Simojoen puheesta Lapinlahden herättäjäjuhlilla: "Ei ihmisen ole helppo olla yksin, mutta eipä ole helppo olla toistenkaan kanssa." Simojoki vaikutti alustuksen valossa henkilöltä, joka kykeni kasvamaan jyrkästä pietististä ja ehkä vähän elitistisestä hahmosta toisen maailmansodan teloituskomppaniakokemusten myötä avaraksi, yhteiskunnalliseksi, sensitiiviseksi, eri tavoin ajattelevia ymmärtämään pyrkiväksi kansakunnan yhtenäisyyttä tukevaksi hahmoksi, joka ei kuitenkaan tinkinyt hengellisestä elämästä ja Kristuksesta.

Simojoki ei lukkiutunut nuoruutensa asenteisiin, vaan muutti näkemyksiään elämänkokemustensa myötä. Hän kritisoi rohkeasti kirkkoa, joka uhkasi muuttua museoksi ja etääntyä ihmisten arjen kamppailuista. Hän kantoi huolta myös teollisuusyhteisöjen kirkollisesta työstä.

Toisaalta: Kuohuvan politiikan pyörteissä, Reporadion, Lapualaisoopperan, Juhannustanssi-oikeudenkäynnin, uuden aborttilain, Vanhan valtaamisen, Vietnamin sodan, peruskoulu-uudistuksen ja Tsekkoslovakian miehityksen mainingeissa ja hän totesi: Kirkon tulee olla vielä radikaalimpi kuin sen arvostelijat - hiljentymällä Jumalan edessä. Kirkon on uskaltauduttava yksin Jumalan varaan.

Wirilander nosti esityksessään esiin myös pari ongelmaa, jotka ovat erittäin ajankohtaisia: a) Älyllinen keskustelu Jumalasta uhkaa jäädä hyvin pienen teologipiirin asiaksi ja b) Kirkolliset julkiset kannanotot ovat ympäripyöreitä ja tulevat viiveellä. Ne toistavat sitä, mitä maallisilla foorumeilla on jo sanottu, eivätkä sisällä mitään omaperäistä.

Kohtaan a) tekee mieleni tarttua. Arkkipiispa Simojoki havaitsi, että jyrkkä pietismi ei toiminut teloituskomppaniassa. Myös me voimme havaita, että yksinkertaistava puhe Jumalasta ei toimi nykyaikaisessa tosielämässä. On traagista, että jotkut tavalliset seurakuntalaiset esimerkiksi kuvittelevat, että heidän pitää hylätä tieteellinen maailmankuva voidakseen olla kristittyjä. Jos yksikin eroaa kirkosta tämän vuoksi, se on turhan kallis hinta siitä, että älyllinen keskustelu Jumalasta ja Raamatusta ja sen tulkinnasta jää vain harvojen oppineiden teologien iloksi eikä koskaan rantaudu seurakuntiin ja seurakuntalaisten tietoon. Millainen voisi olla silta, jonka välityksellä teologiset tutkimustulokset kulkisivat tavallisille seurakuntalaisille?

Raija Sollamo jakoi kuulijoille tietoa Qumranin yhteisöstä, juutalaisesta lahkosta joka vaikutti Kuolleenmeren luoteiskulmalla ennen ja jälkeen ajanlaskumme alun. Vuonna 1947 löytyivät ensimmäiset kirjakääröt, joiden kautta tutkijat ovat päässeet tutustumaan yhteisön elämään ja hengellisyyteen. Säilyneitä kirjoituksia on poikkeuksellisen paljon.

Qumranin yhteisö oli erittäin eksklusiivinen, ulossulkeva. Yhteisön jäsenet nimittivät itseään Valon lapsiksi. Koko muu ihmiskunta oli pimeyden lapsia, Jumalan kiroamia ja hylkäämiä liiton rikkojia. Yhteisössä oli voimassa ankarat säännöt eikä liikkeen johtajan ja perustajan eli nk. Vanhurskauden opettajan opetuksia tai yhteisön sääntöjä sopinut millään tasolla kritisoida. Pelastuskin kytkettiin yhteen sen kanssa, että ihminen on uskollinen liikkelle ja sen opettajalle.

Esitelmän loppukysymys jäi mieleeni soimaan: Voiko uskonto olla kutsuvaa ja sisäänsäsulkevaa, vailla eksklusiivisuutta? Kuuluuko uskontoon aina väistämättä joidenkin ulossulkeminen? Tähän mielenkiintoiseen kysymykseen ei teologipäivien keskusteluissa ehditty syventyä. Seuraavalla kerralla kenties?

Omasta puolestani ajattelen, että rajanveto ulkopuolisten ja sisäpuolisten välille näyttää olevan joku ihmisyhteisöihin koodattu väistämätön tosiasia, joka usein vielä korostuu hengellisissä yhteisöissä. Mutta mistä tämä väistämättömyys tulee? Jos ajatellaan, että meillä on yksi pyhä, näkymätön, tuntematon, hyvä, pohjimmiltaan ihmisen kielellä sanoittamaton Jumala, joka jää aina enemmän tai vähemmän salatuksi ja mysteeriksi kaikille ihmisille, mikä vaatii meitä vetämään rajat sille, kenellä on oikeus häntä lähestyä ja miten?

Dosentti Matti Myllykoskelta kuulimme intoutuneen esityksen vastikään edesmenneestä huippututkija Heikki Räisäsestä, joka eläessään herätti valtavasti keskustelua ja intohimoja suuntaan jos toiseenkin. Myllykosken mukaan Räisäsen ihanteena oli viileän objektiivinen raamatuntutkimus, jossa tutkimustulokset pidetään visusti erossa tutkijoiden henkilökohtaisista vakaumuksista. Toisaalta piti silti tunnustaa, että teologia on kaikkina aikoina ollut tekijöidensä näköistä ja ihmiset vastaavat aina itse omista tulkinnoistaan.

Myllykoski valitteli esityksensä lopuksi, että kirkossa ei enää keskustella kunnolla kuten joskus ennen - vaikkapa Räisäsen kulta-aikaan.

Siionin virsien uudistus on herkkä aihe. Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja Jukka Hautala piti siitä hyvän esityksen, joka tosin katkesi vähän väliä innokkaisiin yleisökommentteihin. Joidenkin kommenttien osalta ulkopuolinen tarkkailija ei voinut välttyä tunteelta, että uudistukseen liittyvät luulot, pelot ja epäilykset ovat vallanneet mieliä niin, ettei faktoja kyetä kuuntelemaan ja sisäistämään. Siinä mielessä tämä on myönteistä, että se kertoo ihmisten suuresta rakkaudesta Siionin virsiä kohtaan. Sääliksi kuitenkin käy uudistajia, jotka ovat tehneet työtään äärimmäisen perehtyneesti, ajan kanssa, historiaan paneutuen ja itsensä likoon laittaen.

Henkilökohtaisesti pidän kovasti uudistustyön aukikirjoitetusta teologisesta tavoitteesta, jonka mukaan "uudistuksen perusratkaisuna on ollut välttää ulko- tai yläpuolelta tulevaa kristillistä julistusta" . Siionin virsien omaleimaisinta antia on tietynlainen sielupuhe, jossa ihminen itse puhuttelee omaa sieluaan, valiten kulloinkin sopivan etäisyyden. Virsiä ei veisata muiden herättelemiseksi.

Tänä vuonna teologikokouksessa oli läsnä poikkeuksellisen vähän nuoria ihmisiä. Joinakin aiempina vuosina yleisökeskustelu on ollut moniulotteisempaa ja ilmapiiri moniarvoisempi, mikä on kenties johtunut laajemmasta ikäjakaumasta. Nyt nelivitonen edusti nuorisoa.

Yksityisissä kohtaamisissa ja kahvipöytäkeskusteluissa mentiin tänäkin vuonna syvälle. Elämän kipujen ja löytöjen kuunteleminen ja jakaminen kunnioittavassa, empaattisessa ilmapiirissä on ihan parasta.

22 kommenttia

  • Seppo Heinola sanoo:

    “Raamatusta ja sen tulkinnasta jää vain harvojen oppineiden teologien iloksi eikä koskaan rantaudu seurakuntiin ja seurakuntalaisten tietoon. Millainen voisi olla silta, jonka välityksellä teologiset tutkimustulokset kulkisivat tavallisille seurakuntalaisille?”

    Tämän estä suhtellisen tehokkaasti pappisvala tai -lupaus: Ote:

    “Minä N.N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja.”

    Monet eksegeettiset tutkimustulokset ja niiden itsesensuroimattomat tulkinnat saattavat näet useinkin sotia kironoppia vastaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    “… kironoppia vastaan.” Tulipa hauska typo, po ‘kirkon oppia.’

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tuskinpa tutkijat voivat koskaan selvittää sitä, mitä haudalla tapahtui pääsiäisaamuna. Onko ylösnousemusta tapahtunut vai ei? Sitä ei tutkijat kykene selvittämään mitenkään. Se on kuitenkin ydinkysymys opissa. Jos se voidaan kumota, niin silloin voisi jotain oleellista kirkon opissa murtua. Siihen tutkijoiden taidot eivät kuitenkaan yllä.

    Toinen yhtä vakava kysymys on siinä, mitä edellytyksiä vaaditaan sille että, evankeliumi voi tuottaa sen mitä lupaa. Monet tukijat pyrkivät jostain ihmeellisestä syystä romuttamaan juuri näitä edellytyksiä. Onnistuneen romutuksen seurauksena edellytykset katoavat. Aivan kuin tuhka tuuleen. Jäljelle jää vain kuivaa pohdintaa ja eipäs, juupas keskustelua. Tutkimusta jota tehdään vain itse tutkimuksen tähden. Sen ei siis ole tarkoituskaan johtaa mihinkään konkreettiaan. joten miksi se pitäisi meidän tavallisten tallaajien tiedoksi vielä tuoda.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Reino Suni sanoo:

      Markuksen kirjoittama evankeliumi päättyy tyhjään hautaan.Siihen on hyvin yksinkertainen looginen selitys. Jeesuksen veli Joosef sai ottaa Jeesuksen ruumiin huostaansa. Hän unohti ilmoittaa Maria Magdaleenalle ruumiin uuden sijoituspaikan ja niin saivat kaikki utopiat alkunsa. Ei tämä tämän ihmeellisempää tarvitse olla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Hmmmm… Minusta on vaikea ajatella, että mikään tieteellinen tutkimus uhkaisi tai romahduttaisi mitään pysyvää, kestävää, totta ja arvokasta. Kuten itsekin Pekka Pesonen totesit: tiede ei pystyne koskaan sanomaan mitään ylösnousemuksesta. Se jää siis uskonasiaksi. En yhtään ymmärrä, miten tutkijat voisivat romuttaa evankeliumin toimimisen edellytyksiä – saati haluta tehdä niin. Tutkijoiden tehtävähän on aivan toinen kuin julistajien, se on selvää. Tarvitseeko näitä asettaa vastakkain?

    Seppo Heinola: Tuo on varmasti totta, että eksegetiikka ei pysyttele luterilaisten tunnustuskirjojen takuutieteenä. Mutta ajatteleeko kirkossa kukaan vakavissaan niin, että sen jäseniksi kelpaavat vain ja ainoastaan henkilöt, jotka pystyvät kohta kohdalta sitoutumaan tunnustuskirjoihin – ihmisten laatimiin?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Kaikki maailman kirjat ovat ihmisten laatimia. Niin uskonnollisetkin tekstit ja esimerkiksi tunnustukset ja Tunnustuskirjat. Silti ne pyrkivät kuvaamaan kristillisen uskon opillista sisältöä. Usko on eri asia ja elämä Kristuksessa vielä kolmas näkökulma.

      Tunnustuskirjat kertovat kirkolle ja sen opettajille, mitä uskon sisältö on. On kokonaan toinen juttu, mihin jäsen sitoutuu tai mihin hän pyrkii yltämään.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      Juurikin näin Teemu. Mutta olisi kiinnostavaa kuulla: millainen sija sinusta teologialla tieteenalana ja erityisesti eksegetiikalla voisi olla seurakuntien elämässä?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Kirkon ja sen seurakuntien elämä ja teologinen tieteenharjoitus ovat parhaimmillaan vuorovaikutussuhteessa. Uuden testamentin evankeliumit ja kirjeet ovat syntyneet kirkon sisällä ja kirkon elämästä ja kirkon uskosta. Niiden tunteminen ei haittaa eksegeettiäkään.

      Eksegetiikasta taas on koko ajan hyötyä seurakuntaelämälle, lähinnä sananjulistajan välityksellä. Edellyttäen tietenkin, että puheiden pitäjät hyödyntävä eksegeettisiä työkalujaan. Yleensä sitä jokainen vilkaisee vähän ainakin kommentaaria ennen kuin saarnaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Hyrsky sanoo:

    Kiitos mainiosta tiivistelmästä! Tuo eksklusiivisuus on mielenkiintoinen asia pohtia, myös jotenkin positiivisesta näkökulmastakin. On nimittäin niin, että aito uskon kokemus (sellaiseksi lasken myös niin perustavaalaatua olevan kokemuksen kuin uskon yö, Jumalan vaikeneminen) vie meidät tavallaan pois muista, koska syvää kokemusta ei voi jakaa täydellisesti toisen kanssa, vaikka siitä voisikin puhua niin, että toinen tajuaa, mistä puhun. Sen jälkeen jokainen asia, joka yhdistää, tuntuu arvokkaalta ja ainutkertaiselta. Eksklusiivisuus auttaa meitä löytämään yhteistä polkua fragmenttien maailmassa, joista yksi olen minä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Valitettavasti tämä rakas kansankirkkomme on viime vuosina tullut yhä enemmän ulossulkevaksi, eksklusiiviseksi. Ovea on näytetty milloin kenellekin. Dosentti Matti Myllykoski varmaankin täyttää kaikki kirkollisen liberaalin tunnuspiirteet, paitsi yhtä: Matti on aidosti suvaitseva.

    Myllykoski kirjoittaa Perustassa 2/2016, kuinka kannattaa paitsi naispappeutta, myös homojen oikeutta papiksi ja kristilliseen avioliittoon. Samaan hengenvetoon Myllykoski vaatii myös alttariyhteistyöstä naispappien kanssa kieltäytyville miespapeille kotipaikka- oikeutta kirkossa,vaikka niin, että nämä ns. vanhaluterilaiset saavat järjestää erillismessuja. “Vanhaluterilaisuudella” Myllykoski tarkoittaa “suhteellisen yhtenäistä kirkon pappien ja maallikkojäsenten ryhmää, jota yhdistää perinteinen oppi, perinteinen etiikka ja perinteinen käsitys kirkosta.”

    Pahoin pelkään, että suhteessa ns. vanhauskoisiin juuri moderni herännäishumanismi on osoittautunut kirkossa kovin eksklusiiviseksi, poissulkevaksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Juhani Ketomäki sanoo:

      Itsekin vielä joku aika sitten ajattelin että ei mitään erillisiä naispapittomia vanhauskoisten messuja. Olen muuttanut mieltäni eli että kyllä niitä!lisää voida järjestää kun on sateenkaarimessujakin. Vaikka olenkin naispappeuden kannalla, löytyy näille messuille perusteet jo perinteestä sekä tietysti myös Raamattua tulkitsemalla. Sen sijaan sateenkaarimessuille ei löydy mitään perusteita.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    “Myllykoski valitteli esityksensä lopuksi, että kirkossa ei enää keskustella kunnolla kuten joskus ennen – vaikkapa Räisäsen kulta-aikaan”.

    Olisikohan syynä se että, 70-80 luvuilla ei vielä ollut näin selkeää rajanvetoa eri näkemysten välillä. Silloin keskustelulle oli vielä tilaa. Nyt ollaan jo kaivauduttu juoksuhautoihin ja tiedetään mistä suunnasta vihollinen on tulossa.

    Nyt se mitä kutsutaan keskusteluksi on pelkkää väittelyä. Vastapuolen näkemyksiä ei enää kunnioiteta eikä yhteyksiä pyritä rakentamaan aidosti. Leimakirveillä merkataan tarkasti vihollisen leirit ja niistä pyritään pysymään kaukana.

    Tämä kehityssuunta kertoo lahkoontumisesta kirkossamme.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      Tämä on minusta tarkkanäköisesti sanottu, Pekka Pesonen. Ja tuon lisäksi: aitoon vuorovaikutukseen pyrkivä teologinen keskustelu on ehkä vetäytynyt takaisin vain oppineiden väliseksi?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Maailmassa on menossa rajanvetoa monella rintamalla ja puolia valitaan kaikkialla. Jos republikaanit ja demokraatit ovatkin yhdessä rakentaneet Amerikkaa, niin nyt he käyvät jo avoimesti toistensa kurkkuun ja keskutelu on mennyt huutamiseksi.

    Sillanrakentajia ääriajattelujen väliin on yhä vaikeampaa löytää. Johtuneeko tämä siitä, että kaikki haluavat nykyisin olla johtajia ja jokaisella on oikeus olla huoletta väärässä koska siihen on yksilöllä oikeus? Myös oikeassa olijoilla on sama oikeus ja siinäpä se sitten onkin.

    Auktoriteetteja ei tahdo hengellisellä kentältä enää löytää kuin historiasta… Kirkon rakentajat ovat heittäneet ilmeisesti pyyhkeen kehään, vai onko Jumala yksinkertaisesti vain hyljännyt meidät omille teilleen? Kun lukee Jeremian elämästä ja aikalaistensa taisteluista, niin jotenkin on tutun oloista… Kannattaa muuten lukea.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Ei seurakunnissa voi todellisista teologisista ongelmista puhua. Siksi turhautuneet teologit kirjoittelevat pienilevikkisä vaikeatajuisia kirjoja lähinnä toisilleen. Omistan näitä tutkielemia ja mielipidekirjoja eri ajoilta hyllymetreitäin. Mielenkiintoinen oli esim. T. P. Virkkusen Uskonto ja maailmankuva (Helsinki: Kirjapaja, 1982. ISBN 951-621-362-6) missä teolgian tohtori yritti todistella että kristinusko on ns. teleologis/dynaminen uskonto vähiten vailla primitiivisiä kaikille uskonnoille yhteisiä piirteitä. No makuasia, minusta esim. ikuinen kidutus/helvettirangaistus on varsin primitiivinen uskomus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Jeesus on kai ainoa joka Helvetistä on jotain olennaista kertonut.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu
    Emilia Karhu

    Olen opintovapaalla oleva Kotimaan toimittaja.