Lasten kaltaisiksi

Kummityttöni kysyi minulta, olenko katunut koskaan sitä, etten ole naimisissa eikä ole omia lapsia. Vastasin rehellisesti että en, en ole katunut. Mutta sen kerroin hänelle, että mitä enemmän itselle tulee ikää sitä ihanammilta alkavat näyttää lapset - ovat ne sitten kenen tahansa lapsia.

Tämä todellistui taas viime sunnuntaina, joka oli valtakunnallinen satupäivä, viettihän Satu silloin nimipäiväänsä (18.10.). Olin järjestämässä kirjailijatalo Villa Kiven Satupäivää ja iloitsin hyvästä yleisömenestyksestä. Lapsia, suurin osa alle kouluikäisiä, tuli isän, äidin, isovanhempiensa kanssa ja meillä oli tarjolla nukketeatteria, mehua, satujen lukua, piirustusta ja ennen kaikkea kirjoja. Helsingin Kirjailijoista kun oli kysymys, meillä oli kunnia-asiana jakaa ilmaiseksi jokaiselle lapselle kirja, sen sai valita itse kirjapöydältä, johon olimme kerjänneet lahjoituksia kustantajilta (hyvällä menestyksellä). Satupäivän tunnus tänä vuonna oli "Satu tekee hyvää", mielessäni jatkoin sitä vielä että satu tekee hyvää aikuisellekin.

Kun katson lasta silmiin, näen selvästi että on totta se mitä Sana sanoo "Heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina heidän Isänsä kasvot". Proosallisemmalla tasolla näen, että he näkevät kauas tulevaisuuteen, näkevät vielä silloinkin ja sellaista, mitä minä en enää kasvaessani kortta mullan alla. "... ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi..." Niin mitä sitten...

Näitä blogeja rupesin kirjoittamaan nimen omaan eläkeläisen näkökulmasta ja se on ihan hyvä kulma. Hyvä kulma jo siitä syystä, että se tarjoilee eteeni tuon tuosta lapsen näkökulmaa. Viihdyn siellä missä on lapsia, perhekirkossa, nuorten vanhempien kotona, lasten kirjojenkin parissa (lukien ja itse kirjoittaen). Tutustuin äitien iltasatu.org sivustoon ja lähetin sinne yhden oman satunikin. Ja muuta sellaista. Etten vain olisi tullut itsekin lapseksi jälleen. Vaan mitäpä haittaa siitä.

Muistan varhaislapsuudestani 1940-luvulta erään vanhuksen, joka aina pysähtyi kohdatessaan lapsen kylätiellä. Struuma pompotti hänen kaulassaan mutta hän jaksoi sanoa kauniita sanoja lapselle. Muistan mustalais-Emman joka monine nyytteineen malttoi pysähtyä ja lateli hellanlettas-kultapieni-aurinkoinen... Ja Helmi-täti joka teki voileipiä meille kun kuuntelimme Markus-sedän lastentuntia radiosta. Muistan... Muistaako minua kukaan?

Jotenkin vahvempana avautuu tieto siitä, että lapsiin on syytä panostaa. Lapsiin on syytä panostaa silloin kun itselle tulee ikää. He kantavat sitä panostusta tulevaisuuteen, kun itse en enää pysty.

Äitini oli pyhäkoulunopettaja. Hän oli koko kylän paras pyhäkoulunopettaja. Hän jaksoi toistaa kerta kerran jälkeen, että Jeesus rakastaa lapsia. Jossakin vaiheessa minun tuli hätä siitä, että rakastaako vielä kun olen aikuinen. Sitä kyselen yhä. Teoriassa tiedän että rakastaa. Mutta...

Arvostan kirkon / seurakuntien lapsityötä. Siinä on tulevaisuus. Siinä on tulevaisuus niillekin lapsille, jotka sotien ja muiden konfliktien keskeltä saapuvat maahamme. Miten osaisimme toimia niin, että kirkosta tulisi heille koti. Ja että he vuorostaan kantavat lasten asiaa eteenpäin.

 

halaus jpeg

Enkelin halauksessa (oma piirros).

Kirjoittaja

Liisa Järvinen
Liisa Järvinen

Olen nykyisin vapaaherratar (hienompi nimitys eläkeläiselle), mutta edelleen pappi ja samalla freelance-kirjailija. Tärkeimpiä harrastuksiani on kirjoittaminen ja lukeminen sekä Kreikan matkailu ja nykykreikan huvin-vuoksi-opiskelu. Luonto kaikessa vaihtelevuudessaan on myös tarkkailuni kohteena. Asun Helsingissä Oulunkylässä. Moni juttu mietityttää ihan uudella tavalla sitä mukaa kuin ikää lisääntyy. Jotakin näistä mietteistä taritsen myös sinulle näissä blogeissa.

Kirjoittajan viimeisimmät blogit

Kirjoittajan luetuimmat blogit

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit