Lehtoraatti 2.0.

Suomessa on lukuisa määrä teologian maistereita, jotka olisivat oivallisia,  armoitettuja ja seurakuntia rakentavia työntekijöitä, mutta jotka eivät nykyisessä kirkkopoliittisessa ilmastossa voi päästä teologeina seurakuntatyöhön. Tämä johtuu siitä, että tehtävään kuin tehtävään halutaan pappi, koska se on seurakunnan näkökulmasta kätevää ja kirkkopoliittisesti siistiä. Pappeudesta on tullut käytännössä synonyymi seurakunnan työntekijänä toimivalle teologille.

Luterilaisen teologian näkökulmasta pappeus vaatii sisäistä kutsua ja valmiutta astua sen tehtäviin. Kaikilla teologian maistereilla ei tätä kutsua ole, ja monien työllistyminen kirkkoon kutsumustaan vastaavaan työhön ja tehtävään on lähes mahdotonta, vaikka iso osa teologien tehtävistä seurakunnissa ovat sellaisia, joihin ei tarvita pappisviran vastuisiin astumista.

Espoon hiippakunnassa ollaan vihkimässä kirkkoon uusi lehtori – pitkästä aikaa! Diakonaattiuudistuksessa olisikin mahdollista selkeyttää sellaisten teologien asemaa kirkossa, joilla ei ole sisäistä kutsua pappisvirkaan ja sen vastuisiin. Lehtorin virasta tulisi tehdä sukupuolineutraali, jotta siitä tulisi luontevampi osa nykyistä kirkkopoliittista ympäristöä, ja sen puitteet mahdollistaisivat kutsumusta vastaavan seurakuntatyön myös miesteologeille. Tällä muutoksella ja viran nostamisella takaisin osaksi normaalia seurakuntien virkarakennetta voitaisiin mahdollistaa pätevien, osaavien ja Herran kutsumien miesten ja naisten toimiminen seurakunnissa ilman, että jokaisen seurakunnassa palvelevan teologin tulisi astua paimenviran vastuisiin.

 

Lisäys klo 14.20:

Teologinen osaaminen on hyvä peruslähtökohta monipuoliseen seurakunnan työhön. Toivottavasti diakonaattiuudistuksessa otetaan jollain tavalla huomioon teologien monipuolisen osaamisen hyödyntäminen eri seurakunnan työ- ja toimintamuodoissa. Pappi on teologi, mutta teologin ei tarvitsisi aina olla pappi.


Kirjoittaja viimeistelee teologian opintojaan ja odottaa ulkoista kutsua papiksi.

  1. Saattaa olla, että kirkko joutuu tulevaisuudessa otamaan huomattavasti nykyistä enemmän vastuuta kristillisestä uskonnonopetuksesta, jos yleisen koulun katsomusopetus kokonaan irrotetaan oppilaiden omasta uskontotaustasta. Jos esim. raamatun sisältöä ei enää opetettaisi koulussa, olisi välttämätöntä käynnistää raamattuopetusta sisältävät valmennuskurssit ripikouluun valmistautuville. Myös itse rippikoulussa jouduttaneen vahvistamaan opetuksellista puolta. NBiinpä todella voi syntyä nykyistä enemmän tarvetta opetu- ja kasvatustyöntekijöille. Toki nykyisetkin nuoriso-ohjaajat tähän haasteeseen varmaankin pystyvät vastaamaan, mutta yliopistotason teologejakin tarvittaisiin edelläkuvatussa tilanteessa lisää. Eri asia on sitten se, että varoja työntekijöiden palkkaukseen todennäköisesti on nykyistä ehkä selvästikin vähemmän, mutta se on sitten er pohdinnan asia.

    • Nuorisotyönohjaajilla on entistä vähemmän valmiuksia opetus- ja kasvatustyöhön, varsinkin ensiksi mainittuun. Ammattikorkeakoulu teki nuorisotyönohjaajien koulutuksesta sosiaalityön orientaatiolla varustetun verkostoissa pyörijän koulutuksen. Anteeksi vain tylyt sanat, mutta nähty on.

  2. Tässä näkyy taas olevan lähtökohtana se että seurakuntien tulisi perustaa virkoja, joita se ei tarvitse että joku jonka vakaumus estää hakemasta nykyisiä virkoja, voisi niitä hakea. Päinvastoin kun in esitetty, kirkolla ei ole ongelmaa naispappeuden suhteen. Ongelma on niillä jotka eivät sitä hyväksy ja yhä edelleen vaativat erikoiskohtelua.

    Ei mikään yhteisö perusta työpaikkaa sen takia että siihen voisi hakeutua joku henkilö jonka työpanosta tämä yhteisö ei tarvitse.

Kirjoittaja

Hernesaho Matti
Hernesaho Matti
Nuorten aikuisten pastori Turun Mikaelinseurakunnassa ja Hengen uudistus kirkossamme ry:n puheenjohtaja. Aiemmassa elämässä toimin Ylöjärven kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Ihmissuhdekeskeinen seurakunta ja sen rakentaminen kiinnostaa. Yhteys: etunimi.sukunimi@evl.fi