Leipää, elämää

Jokainen matka on löytöretki.

Joka lähtee rohkeasti, voi kohdata jotain tärkeää.

Oppia omat ääriviivansa.

Kaikki oli joustavaa, avaraa, lähimmäisen ajatusten ja mielen vapautta kunnioittavaa. Oli vapautta ja tilaa. Oli helppo olla ja nauttia vain.

Ruokaa riitti. Kiertelin noutopöytää, kertasin ruokamuistoja, tutkin uusia makuja, en vastustanut houkuttelevia värejä ja tuoksuja. Vielä tuota ja tuota, tuotakin voisi maistaa… Lautanen kertyi kukkuroilleen, kuin vahingossa. Katsoin ympärilleni: syövätkö kaikki samalla tavalla, herkusta toiseen surffaillen… Vaikutanko ihan tolkuttomalta rohmulta? Ehkä en, samanlaisia annoksia oli naapuripöydissäkin.

Parin päivän jälkeen alitajuntani tai järkeni alkoi uskoa, ettei ruoka loppuisi ja että huomennakin olisi uusia makuja tarjolla. Opin kokoamaan lautaselleni edes hieman kohtuullisempia annoksia. Jälkiruokapöydän ääressä harkinta oli vaikeinta.

Katselin matkatovereita. Ei näyttänyt olevan ollenkaan kiusallista lapata lautaselle korkea keko, syödä osa ja jättää loput pois vietäväksi. Alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että liian suuri osa kaikesta valittavaksi tuodusta ruoasta meni jonnekin, jätteeksi tai – poistoon. Hävikkiä, ajattelemattomuutta?

 

Pula-aikana varttuneen kotikasvatukseen kuuluu, että lautanen syödään tyhjäksi, vaikka ei aina niin maistuisikaan. Ruoalla ei leikitä, ei missään tilanteessa. Homeista leipää syövälle on luvassa kaunis lauluääni. Elämä on niukkaa ja tarkkaa, kaikki mahdollinen on käytettävä hyväksi.

Kun elämisen taso vähitellen koheni, pahimmista tottumuksista päästiin eroon, homeinen leipä jouti jätteeksi ja myöhemmin biojätteeksi.

Mutta yhä edelleen, runsauden aikakaudellakin, ruoalla leikkiminen, ruoan tuhlaaminen tuntuu sielua myöten pahalta. Ruoka ja leipä, ne ovat tässä sama asia.

 

Leipä ei ole vain kypsennettyä taikinaa, se on maan antimista arvokkaimpia. Ennen vilja oli itse korjattua, myllytettyä ja huolella säilytettyä. Leipominen oli – ja on yhä – jyvän tarinan loppuhuipennus. Vieläkin tiedämme tarkkaan, millaisen työn takana leipä on, mistä se tulee.

Leivän kunnioitus näkyi ristinmerkissä, jolla emäntä siunasi taikinan. Se painettiin kämmenselällä jauhoiseen pintaan ennen kuin taikina jäi tekeytymään, nousemaan ja valmistumaan.

Leivon yhä harvemmin kotona. Lasten ollessa pieniä joku leipomus oli usein työn alla, joskus jopa päivittäin, sillä tuore sämpylä tai pulla tekin aina hyvin kauppansa. Kun esikoinen muutti omilleen, huomasin, miten leipää alkoi jäädä yli, homehtua, pullat kuivuivat kaapissa. Oli tarkistettava ostotottumuksia. Kun kuopuskin lähti, kulutus väheni entisestään. Enää en osannutkaan tehdä niin pientä taikinaa, että se olisi tehnyt tuoreeltaan kauppansa.

Leipä ja hyvä ruoka ovat elämän perusasioita. Olen tyytyväinen, kun on varaa ostaa ruokapöytään kaikkea sitä, mitä haluaa ja pitää oikeana. Muita ostoksia pitää välillä harkita. Jos valitsee täysipainoista ruokaa, ei tarvitse kantaa kotiin turhaa – tyhjiä kaloreita, jotka oikeasti ovatkin täysiä. En voi väittää olevani täydellinen tai virheetön näissä asioissa, mutta jatkan yrittämistä.

Puoliksi syöty annos, pizzan palanen, josta suurin osa jää lautaselle odottamaan tarjoilijaa, joka tyynesti korjaa pois ylimääräiset – jonnekin. Minne tämä kaikki ylimääräinen, kerran maistettu muona päätyy? Teollistuneessa, kaupunkimaisessa ympäristössä. Kuinka paljon energiaa ja ravintoarvoja tuhlaantuu, suurpiirteisen ruokakulttuurin vuoksi.

 

Lapsuuden kesinä, maalla, päästiin joskus aterialle sukulaisten pöytään. Perunoita oli keitetty reilu kattilallinen. Jokainen sai valita haluamansa määrän. Jos haarukkaan tarttui huonolaatuinen mukula, se pantiin sivuun. Kun ateria oli päättynyt, tähteet koottiin yhteen ja navetan nurkassa asustava possu sai taas vaihtelua ruokavalioonsa. Mikään ei mennyt hukkaan, ei edes se rupinen peruna.

Kaikkein pyhin pöydän antimista on aina ollut leipä. Leipä, elämän säilyttäjä. Leipää on kunnioitettava. Se on annettu meille ravinnoksi, jokainen muru. Leipää ei saa turhaan heittää pois eikä kohdella väärin. Leipä on elämää. Jumalanviljaa.

 

 

 

Kirjoittaja

Liisa Laurila
Liisa Laurila

Sanat ovat uusiutuva, arvokas luonnonvara. Sanat ovat ajatusten peruskallio. Vaalitaan sanojen taitoa, vastuullisesti. Lisää luettavaa http://sanataito.blogspot.fi

Kirjoittajan viimeisimmät blogit