Leirivaari 2

Muutankin nimityksen rippivaariksi. Onhan se sointuva nimitys ja kertoo vähän eri tarinaa.
Pohdiskelin joskus ääneen nuorten kapinaa. Juttelin siitä tyttäreni kanssa pihallamme. Häneltä sain yhden parhaimmista opetuksista, jota ole sitten leireillä, jopa melko menestyksellisesti hyödyntänyt.

Jouku nuori kirjoitti leirin taululle:” Peku etkö sä huomaa, et me kapinoidaan”! Se taitaa olla yksi hauskimmista palautteista mitä olen koskaan saanut. Tottakai olin huomannut.
Annoin vain siihen tilaa, koska tyttäreni neuvon tähden tajusin nuorten kapinallisuuden oikeutuksen. Kapina aikuisia vastaan oli tietysti, vain heidän mielestään oikein. Kapina oli kuitenkin sellaisissa rajoissa, ettei siihen tarvinnut mitenkään reagoida.

Oli vain entistä hauskempaa, kun tajusin heidän olevan huolestuneita siitä, että hyvä kapina meni ihan hukkaan, kun Peku ei ollut huomaavinaakaan. Samalla nuorten avoimuus paljasti sen miten hekin tilanteesta nauttivat. Pelasimme ”peliä” jossa taistelimme muka toisiamme vastaan ja silti ikään kuin samalla puolella. Syntyi ihmeellinen yhteen hiileen puhaltamisen meininki.

Kutsuin heidät synttäreille loppukesästä ja vain yksi jäi pois.

Ai. Mitäkö tyttöseni opetti mulle. ”Te aikuiset opetatte meille monenlaisia sääntöjä, joita meidän tulee noudattaa ja me tehdään niin. Sitten jos teille tulee vastaava tilanne, ni rikotte omia sääntöjänne ilman muuta.”

Oivalsin miten nuoret kokevat. Siksi he kapinoivat myös minulle, vaikka en anna siihen aihetta. Ainakaan samalla tavalla , kuin heidän vanhempansa. Nuorille jää tilaa, myös kapinalle.

Lapsen ajattelussa on kaksi vaihtoehtoa: ”saa ja ei saa”. Meillä aikuisilla on myös tuo ”ehkäpä”. Tätä lasten on vaikea tajuta. On paljon tilanteita joissa joutuu harkitsemaan kumpi tilanne noista kahdesta on. Vai voiko käyttää tuota kolmatta. Sen käytön lapsi kokee herkästi säännön rikkomisena. Josta seuraa nuoren halu kapinaan. Miksi noudattaa aikuisten säätöjä, kun he itsekkään eivät niitä noudata?

Kirjoittaja

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.