Löytääkö hengellinen koditon tyynyn päänsä alle

"Ketuillakin on luolansa, vaan ihmisen Pojalla ei ole mihin päätänsä kallistaa", tällaista huokailen tänään selaillessani palstoille kirjoitettuja kommentteja hengellisen ihmisen kodittomuudesta kirkossa. Meidän kirkossa. Ymmärrän  aika hyvin, ettei eri lailla ajattelevilla ole viime vuosina ollut kovin helppoa olla. Yhtä mieltä oleminenkaan ei ole helpoimmasta päästä oleva urheilulaji. Mutta ymmärsin khra Jouko Lehikoisen huolen hengellisestä kodittomuudesta sellaiseksi aidoksi huoleksi, armollisen hyväksynnän puuttumisena meidän omassa kirkossamme. Ettei kaikilla sitten kuitenkaan ole eri lailla ajattelemisen oikeutta erilaisissa asioissa.

Eräs kommentoija tällä  Kotimaa24 sivuilla puhui sisäisestä ekumeniasta. Ja siinä se juttu juuri onkin. Että tahdottaisiin ja haluttaisiin olla yhtä kirkkoa ja opetella tuntemaan eri herätysliikkeiden ajatuksia ja perinteitä. Ja kuitenkin pidettäisiin kiinni ennen kaikkea Yhteisestä Hyvästä, sen minkä luterilainen messu sisällössään  hienosti kokoaa. Yhteinen messu ravitsee hengellisesti salatulla ja  näkyvällä tavalla, sanoisinko että ehtoollinen olisi sitä salattua sisäistä pyhän Hengen lahjaa ja niin kuin viime pyhänä ulkona juotu (koska ei satanut)  kirkkokahvi sitä näkyvämpää...

 Noh kuitenkin, välillä kiistely oikeista mielipiteistä nykyään vaikuttaisi olevan kaikkein tärkeintä. Se ei kuitenkaan voimaannuta ihmistä, pikemminkin vie voimat. Ja siksi kaipaan usein raikkaille hengellisille lähteille, milloin kotikylän kirkkoon, milloin vähän kauemmaksi.     Siitä saan kuitenkin voimani kulkemiseen, Ja joka kerta elän toivossa, että  yhteinen Jeesuksemme tulisi sitten vaikka tyynynsä kanssa meitä levollisesti ravitsemaan.

Tuli mieleeni parin vuoden takainen käyntini slovakialaisessa uniaattikirkossa. Olin ajamassa pyörälläni ohi erään pienen kirkon ohi, kun huomasin siellä olevan meneillään Jumalanpalveluksen. Kirkko oli niin täynnä, että osa kylän väestä istui ulkona. Hivuttauduin seinän viertä sisemmälle kirkkoon ,mutten siinä kovin hyvin onnistunut. Palvelus päättyi, ja kirkkokansa hiljalleen menivät ulos ja sain tilaisuuden katsella rauhassa ikoneita ja kirkkolippuja. Pappi vielä toimitti  viimeisiä rukouksiaan alttarissa. Seisoin etuosassa kirkkoa katselemassa erästä ikonia, kun joku koputti olkapäähäni. Käännyin ihmetellen katsomaan, että kuka?  Edessäni seisoi huivipäinen kirkkomummo, joka katsoi minua ja kehotti minua ottamaan kädessään olevasta leipäkorista siunatun leivän. Hymyilin hänelle ja otin tarjotun leivän vastaan. Tuo oudolle "kodittomalle" kulkijalle tarjottu siunattu ehtoollisleipä oli suurinta mitä pitkän ja vaiherikkaan pyöräretken aikana koin ja näin. Ja uskoin, että tuo annettu eväsleipä riittäisi pitkälle ja antaisi arkeeni voimaa ja Jumalan Siunausta. Siunattu ekumeeninen mummo pienessä slovakialaisessa vuoristokylässä. Yhteisyys on niin pieniä asioita, yksinkertaisia hyväksymisen eleitä. Katse kohti uskon alkajaa, lauloi joku jo kauan sitten.

2 kommenttia

  • Vuokko Ilola sanoo:

    “Noh kuitenkin, välillä kiistely oikeista mielipiteistä nykyään vaikuttaisi olevan kaikkein tärkeintä. Se ei kuitenkaan voimaannuta ihmistä, pikemminkin vie voimat.”

    Näinpä. Minkälaisella ja mihin aiheeseen liittyvällä nk. oikealla mielipiteellä on pelastuksellista arvoa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jeesukseen liittyvistä asioista on syytä olla yksim,ielisyys. Siis Hänen syntymisensä, elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa.

    Näillä asioilla on pelastuksen arvo!

    Ilmoita asiaton kommentti