Luopumisen tuska

Muistan erään keskustelun muutaman vuoden takaa Namibiasta. Silloinen Lähetysseuran alueellinen esimies kertoi peitoista, vilteistä. Suomesta oli lähetetty peittoja Namibiaan, maan joskus hyvinkin kylmiä öitä ajatellen. Ajatus oli hyvä, lämmin.

Jostain syystä kuitenkin alueen esimiehen ilme oli mietteliäs. Peitot olivat nimittäin ongelma. Ne oli kyllä rakkaudella valmistettu, tai ostettu, ja lähetetty namibialaisille veljille ja sisarille. Hyvä ajatus kääntyi kuitenkin itseään vastaan.

Peittojen vastaanottaminen tuli vastaanottajille kalliiksi. Tullauskustannukset olivat suuret, ja samalla hinnalla olisi saanut ostettua suuremman määrän peittoja paikallisesti. Esimies pohti, miten kertoa tästä pulmastaan suomalaisille lähetyksen ystäville.

Ihmisten auttamisen halu yllättää aina iloisesti. Lähetystyötä tuetaan suurella sydämellä ja tunteella. Uskolliset lähetystyön ystävät ovat työmme tukijalka. Monet seurakunnat ovat pitkään tukeneet samoja yhteistyökumppaneita varmistaen, että tärkeä työ eri puolilla maailmaa jatkuu. Lähetysseura on välittänyt näiden uskollisten tukea joihinkin maihin jopa kymmenien vuosien ajan.

Aina silloin tällöin tullaan kuitenkin siihen pisteeseen, että kumppanimme maailmalla ei tarvitse enää ulkopuolista tukea. He ovat kasvaneet ja vahvistuneet, ovat valmiita itsenäistymään.

Tässä kohdin on yllättävää, miten usein niin meidän, lähetystyön tukijoiden kuin seurakuntien on vaikea luopua taloudellisen ja työntekijätuen suuntaamisesta pitkäaikaisille ystäville ja suuntautua uuteen, sinne, missä on todellinen tarve avulle. Olemme kuin vanhemmat, joiden on vaikea päästää lastaan itsenäistymään.

Kenen tarpeesta on lopulta kyse? Onko niin, että omat mieltymyksemme ajavat sen ohi, missä apuamme todella tarvitaan? Tarpeet nimittäin eivät maailmasta lopu.

Lähetystyön keskiössä tulisikin aina olla paikallisen kirkon tai muun yhteistyökumppanin todellinen tarve. Jokaisen lähetysjärjestön velvollisuutena on auttaa yhteistyökumppaneitaan kasvamaan ja pääsemään omille jaloilleen. Ja sitten päästää heidät itsenäistymään ja olemaan vuorostaan niitä, jotka voivat tarjota apuaan toisille.

Mikäli työn tukijat ja lähetysjärjestöt eivät ole tähän valmiita, ne eivät jätä tilaa paikalliselle omistajuudelle, jopa estävät positiivista kehitystä. Tavoitteena ei siis voi olla pysyvä riippuvuussuhde vaan se, että jonain päivän pärjätään paikallisin voimin. Tämä on joka kerta yhteisen ilon ja kiitoksen aihe.

Kristityistä puhutaan liikkeellä olevana Jumalan kansana, ja kirkon tulisi suuntautua aina ulospäin. Työssämme se merkitsee sitä, että evankeliumia julistetaan ja ihmisiä palvellaan aina uusissa ympäristöissä, siellä, missä meitä kulloinkin eniten tarvitaan.

Miten olisikaan käynyt koko kristinuskolle, mikäli Paavali olisi asettunut Antiokiaan ja jäänyt 30 vuodeksi paikalleen? Voi olla, että Paavalin oli vaikea jättää ystäviään ja vielä alkuvaiheessaan olevaa seurakuntaa.

Hän kuitenkin luotti jo tehtyyn työhön, luotti seurakuntaan ja sen saamaan opetukseen. Ja jatkoi itse matkaa uusille alueille, sinne, missä häntä tarvittiin enemmän. Tämä on edelleen hyvä ja toimiva malli lähetystyössä.

Tero Norjanen, Suomen Lähetysseuran ulkomaantyön johtaja

Suomen Lähetysseuran 150 vuotta sitten aloittaman työn pohjalta on kasvanut vahva Namibian evankelisluterilainen kirkko. Siihen kuuluu kolmasosa maan väestöstä. Kirkolle oli suuri kunnia toimia Luterilaisen maailmanliiton yleiskokokouksen ja reformaation 500-vuotisjuhlan isäntänä toukokuussa 2017. Kuva Pirre Saario

 

 

 

 

2 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Onko syynä se, ettei tieto kulje ? Jonkun lähetyssihteerin oivallinen idea, kai se oli. Ei vain ehkä kysytty Namibiasta, sitä mitä suunnitelmasta ovat mieltä. Jos sieltä olikin hyväntahtoisesti vastattu ja ongelmasta vaiettu, niin täällä luultiin kaiken olevan ok. Ehkä meni noin. Kukapa sitä tietää.

    Voisiko hyväntahoisuus ja se että ei oikeasti tiedetä olosuhteita kohteessa, olla syynä siihen, että apu tuottaa joskus jopa suuria vaikeuksia kohdemaassa. Tuskinpa tuo tilanne on kovin harvinainen lähetyshistoriassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Tilastokeskuksen johtaja tokaisi jo vuosikymmeniä sitten, että kaikki tiedon keräämisen, tallentamisen ja välittämisen ongelmat on ratkaistu paitsi parinkymmenen senttimetrin välimatka kuvaruudulta ihmisen aivoihin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Missioblogi
    Missioblogi

    Missioblogin kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseurasta. He kertovat maailmanlaajan kirkon näkökulmasta globaaleista murroksista, kirkosta ja ihmisestä kaiken tämän keskellä. * Viron alueen nuorten Raamattu- ja lähetyskurssien vastaava Titta Hämäläinen * Viestintäjohtaja Iiris Kivimäki * Nepalin kirkollisen työn koordinaattori Elina Lind * Latinalaisen Amerikan kirkollisen työn koordinaattori Riikka Leskinen * ihmisoikeusasiantuntija Tytti Matsinen * ulkomaantyön johtaja Tero Norjanen