Luterilainen kirkko ja vanhoillislestadiolaisuus

Kotimaa 24 on tänään uutisoinut Johanna Hurtigin uudesta kirjasta "Taivaan taimet – Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta." Hurtigin tutkimuksen mukaan lapsiin kohdistuva väkivalta, etenkin seksuaalinen hyväksikäyttö, on ollut vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä yleisempää kuin aiemmin on arvioitu.

Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistyksen johdolla on ollut viime vuosina vaihtelevasti valmiutta selvittää jälleen tässä kirjassa esille tuotuja väitettyjä väärinkäytöksiä. Se, että asia nousee jatkuvasti uudelleen pintaan, kertoo, että pohjaa asian tarkastelussa ei todennäköisesti ole vielä saavutettu.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon käsityksistä merkittävästi poikkeavista opeistaan huolimatta on jälleen palattava sen aiemminkin blogeissani korostamani asian äärelle, että vanhoillislestadiolaisen herätysliike toimii luterilaisen kirkon piirissä.  Kirkko ei voi siis suhtautua sen tekemisiin ja tänään ilmituotuihin seikkoihin kuten johonkin  ulkopuoliseen asiaan. Vaikka piispoilla on toistuvasti ollut yritystä tarkastella vanhoillislestadiolaisen liikkeen ja kirkon suhteita, yritykset avata dialogia liikkeen suuntaan ovat jääneet puolitiehen.

Tällä viikolla esille tuodut hyväksikäyttötapaukset ja pyrkimykset peitellä niitä ovat hyvin vakavia väitteitä. Ne eivät koske ainoastaan kaukaista menneisyyttä, jonka selvittelyn voisi jättää kirkkohistorian tutkijoiden huoleksi.  Ikävää asiassa on se, että koko vanhoillislestadiolainen liike ja sen jäsenet on vaarassa kohtuuttomasti leimautua näiden uutisten johdosta. SRK:n ohella olisikin jälleen tarpeen suunnata luterilaisen kirkon johdolle kysymys, että miten se näkee tämän tilanteen ja millä toimin se aikoo edistää kirkon ja sen suojissa toimivan herätysliikkeen suhteiden selvittämistä.  

 

37 kommenttia

  • jorma ojala sanoo:

    Muistan kuitenkin, että puhumme sisarista ja veljistä Kristuksessa. Minulla on veeällä työtoverina, enkä hienompaa työkumppanuutta voisi löytää. Medioissa ei taida ilmetä suurempaa murhetta niistä lapsista, jotka kasvavat perusluterilaisessa perheessä. Kirkossa käydään kolme kertaa elämän aikana: rippikoulussa, omissa tai sukulaisen häissä ja sitten omissa hautajaisissa. Kun vaellus on vielä kolmasti Koskenkorvalla kirkastettua, mitä on perhe-elämä? Kuinka paljon on alistettuja tai väsyneitä äitejä? Jotkut vaipuvat epätoivoon yhden lapsen tuoman taakan alla….

    Ilmoita asiaton kommentti
  • valma luukka sanoo:

    Tosin taas viimeisenä, mutta kuitenkin lestadiolaisuuden vanhempana tutkijana voin vastata yhteen kysymykseen. Lestadiolaiset eivät ole ensimmäisiä ja ainoita uskovaisia maailmanhistoriassa. Aabraham eli jo 1700 e.Kr. Hän on uskon isä. Kaikki Vanhan Testamentin profeetat ja Jumalan sanansaattajat ovat olleet uskovaisia, koska uskoivat Jumalan lupauksiin ja tekivät työtä Jumalan käskystä (usein tapettiin tai ainakin vainottiin). Kaikki Jeesuksen ajan apostolit ja myöhemmät Jeesuksen todistajat, eli kaikki Jeesukseen uskovat ja Häntä seuraavat ihmiset ovat olleet taivaan perillisiä. Paavali sanoi yksikantaan, että kukaan ei voi erottaa toista Kristuksen rakkaudesta. Luettelo on pitkä. Katolisten kirkkojen uskovat Jeesuksen todistajat ja monet luostarilaitosten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen perustajat ja työntekijät ovat ammentaneet voimansa uskosta Jeesukseen. Luther ja hänen edeltäjänsä Böömissä Määrissä, Hus ym. katolisen kirkon johdon arvostelijat ovat pyrkineet lähemmäs alkuperäistä yksinkertaista uskoa Jeesukseen ja kantoivat marttyyrien tai muuten vain vainottujen leimaa. Spener, Francke , Zinzendorf ja tuhannet Saksasta, Wesleyn veljekset ja kumppanit ovat antaneet virikkeitä lukijain liikkeelle, joka levitti sanomaa Pohjoissuomeen ja Renqvistin, Laestadiuksen, Ruotsalaisen ym. satojen pietistien kautta meillekin, ovat kaikki olleet saman lipun kantajia. — Herätysliikkeen tarkoitus on alun alkaen olla suruttomien herättäjänä eikä toisten uskovien arvostelijoina. Oikealla herätysliikkeellä on hätä sieluista, joita sielunvihollinen nielee ja vaanii, ei suinkaan jo Jeesuksen turvissa elävistä. – Meillä vanhoilla lestadiolaisilla on ollut huoli omasta ja läheistemme säilymisestä lapsen uskossa. Silloin ollaan jo menty pieleen, jos alamme ilman rakkautta katsoa nurjalla silmällä toisten vaellusta. Herra meitä armahtakoon!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Korteniemi sanoo:

    Lähetän E-R Korholan ehdotusta kommentoivaan uutiseen lähettämäni kommentin myös tässä:

    VL-kristillisyyden 1970-luvun kuuluisissa “hoitotoimissa” tapahtui ihan oikeaa ja perusteltuakin kristillistä ojennusta ja parannusta. Ajan henki suosi toverituomioistuimia yms. Valitettavasti mopo karkasi useimmilla paikkakunnilla tyystin käsistä ja väärinkäytökset ja ahdistus jäi lukuisilla päällimmäiseksi kokemukseksi.

    Kun hoitokokousten väärinkäytösten korjaustoimet käytännössä eivät ole juuri edenneet SRK:n pahoitteluista vuosina 2011 ja 2012; ja kun on todennettu, että Keskusyhdistys oli niistä suurelta osalta vastuussa; ja kun on pelättävissä, että niihin liittyviä aineistoja tuhotaan ja odotetaan asianosaisten siirtymistä tuonilmaisiin; ja kun valitettavasti päähuomio on ollut silloisten toimijoiden armahtaminen so. “syytesuojan hankkiminen” etukäteen, voi olla hyvinkin perusteltua soveltaa tuota Mika Turusen mainitsemaa totuuskomissiota. Mahdollisina rikoksina asiat ovat vanhentuneita.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Korteniemi sanoo:

    Olen itse vedonnut kirjallisesti “että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. ryhtyy osaltaan toimenpiteisiin Pyhän evankeliumin valossa perusteettomasti 1970-luvulla sidottujen ja erotettujen Rauhanyhdistysten jäsenten kokemien väärinkäytösten oikaisemiseksi.”

    Helpompi vaihtoehto olisi SRK:n julkaisema miehekäs ja konstailematon anteeksipyyntö, rehabilitaatio ja valmius vähintäänkin symbolisiin vahingonkorvauksiin. Haluaisiko joku väärinkäytöksiä kokeneista palata varsinaiseen seurakuntayhteyteen, jäisi kunkin asianomaisen tahon varaan ja edellyttäisi varmaan molemminpuolista aitoa anteeksiantoa ja armahtavaa mieltä… Muuta tietä ei ole.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Korteniemi sanoo:

    Toinen vaihtoehto olisi totuuskomissiotyyppinen. Sellaisille olisi ollut käyttöä Suomessa sisällisodan jälkeen, lukuisia kertoja niin katolisen kirkon, luterilaisen kirkon kuin monien muiden hengellisten liikkeiden riitaisessa ja traumaattisessa historiassa. Sellaiselle voisi olla käyttöä monissa kirkkomme tämän hetken paikallisissa kärhämissä. – Koen edelleenkin Taivaanvaltakunnan mirhan ja narduksen tuoksua Kainuunsanomien uutisesta 12.10.2009, jossa kerrotaan ruandalaisesta äidistä nimeltä Alice Mukaruringa, joka traumaryhmässä kohtasi viiden lapsensa tappajan ja itsensä haavoittajan – ja antoi anteeksi “vain niin olen voinut jatkaa elämää”. Vastapuoli Emmanuel Nyayisaba kommentoi: “kun olin vankilassa, tajusin, että minun on pakko pyytää uhreiltani anteeksi. En tiennyt, saisinko koskaan, mutta minun oli pakko…”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Korteniemi sanoo:

    Ehdotukseni vapaasti sovellettavaksi. Käytännössä tarvittaessa vaihtuvajäseniset ja tapauskohtaiset “totuuskomissiot” tai “traumaryhmät” voisivat olla hiippakunnan tai tietyn luotetun piispan johtamia; tai hänen nimeämänsä edustajan, joka olisi tematiikkaa tunteva pappi kristillisestä vakaumuksestaan ja oikeamielisyydestä tunnettu + mahdollisesti traumaterapiaan perehtynyt terapeutti; SRK nimeäisi 1-3 asiantuntijaedustajaa (esim. historiantutkija, psykologi, teologi tms.), paikallinen rauhanyhdistys nimeäisi yhden, lisäksi tulisivat varsinaiset asianosaiset “hoitomiehet” ja “hoidetut”. – Lähtökohtia tietysti olisi, että “hoidettu” osapuoli tällaista prosessia vielä haluaisi, sekä se, että totuuskomissiot ja traumaryhmät eivät saisi muodostua liberaaliteologian junttausryhmiksi ja valvontakomissioiksi. Liberaaliteologian kaapit sisältäen mm. vaikenemisen vapaasta abortista ovat yksi musta sivu kirkkohistoriassamme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pertti Niukkanen sanoo:

    Kiitos sinulle Markku – rohkeudesta ja rehellisyydestä!

    Kirjoituksesi osoittaa, että myös vl-liikkeen sisällä koetaan hoitokokousten perinnön olevan edelleen selvittämättä. Uskon, että tämä vaivaa myös monia ”hoitomiehiä” itseäänkin. Jopa Heikki Saari olisi halunnut lähteä ”syntivuodettansa kantamaan”, mutta SRK:n johto kielsi sen.

    SRK:n johdolla on siis asiassa suuri vastuu. Yksittäisten ylilyöntien pahoittelu ei ollenkaan riitä. Kysymyshän on todellisten ihmisten iankaikkisesta autuudesta! Nyt on koittanut SRK:lle viimeinen etsikon aika – miten se Markun haasteeseen vastaa, vai vastaako mitenkään.

    Kovin vähän on Markku saanut palautetta ehdotuksilleen. Miksihän? Tärkeää on kuitenkin, että ne on liikkeen sisältä käsin esitetty, olipa vastaanotto mikä hyvänsä. Monissa asioissa olen ollut kanssasi eri mieltä, mutta tässä asiassa tekee mieleni tervehtiä sinua veljenä Herrassa, Markku!

    Ilmoita asiaton kommentti