Luterilaisen vanhurskauttamisopin ristiriitaisuus. Totta vai tarua?

Aloin järjestämään kirjahyllyä ja kässini osui kirja, joka herätti mielenkiintoni. ”Käännyttämistä vai kääntymymystä?”

Sitä hiukan silmäillessäni, sieltä löytyi seuraava kohta.

Kirjoittaja Risto A. Ahonen: ”Vanhurskauttamisen erilaisilla tulkinnoilla on huomattava vaikutus siihen miten pyhitys ymmärretään. Silloin, kun on korostettu pelkästään vanhurskaaksi julistamista, luterilainen teologia on ollut usein vaikeuksissa luontevan paikan löytymisessä pyhitykselle ja elämän muutokselle. Vanhurskauttamisopin puhtautta on vaalittu siten että, pienetkin poikkeamat vallitsevasta tulkinnasta, on voitu ankarasti tuomita. Sen seurauksena uudesta elämästä Kristuksessa ja elämän uudistamisesta on puhuttu hyvin varovaisesti ja tyydytty toistamaan sitä, miten hyvät teot seuraavat vanhurskauttamista. Lainomaista uskonnollisuutta on pelätty niin että, Luterilaisen kirkon sanoma Pyhän Hengen uutta luovasta työstä on peittinyt varoitusten alle. Luterilaisella teologialla on usein ollut vain vähän myönteistä sanottavaa, elämän uudistuksesta Kristuksessa. Siksi Luterilaisen kristillisyyden on ollut vaikea kohdata karismaattisen liikkeen ja Helluntailiikkeen esille nostamia kysymyksiä.”

Tähän kysymykseen jatkuvasti törmätään. On sitten kyse kirkon sisäisistä keskusteluista ja työntekemisen tavoitteita, tai keskusteluista, tai jopa väittelyistä ns. vapaiden suuntien edustajien kanssa. Näistä kysymyksitä saadaan aina aikaan hajaannusta eri uskonsuuntien välille.

Gideonien veljespiirissä on ehdoton sääntö, ettei näitä kysymyksiä edes oteta esille. Niinpä se on niitä harvoja kristittyjen yhteisiä toimijjoita, joka on pystynyt jatkamaan työnäkyään Raamattujen levittämisessä. Eikä siinä ole havaittavissa mitää hajomisen merkkejä. He kykenevät näin toimien tekemään saumatonta yhteistyötä vuosikymmenestä toiseen.

En kuitenhaan halua keskustelua Gideoneista, vaan tuosta kysymyksestä, jonka Ahonen viisaasti nostaa esiin, eli siitä tuottaako vahurskauttamisoppimme, käytännössä pyhityksen. Vai jääkö se pelkästään teorian tasolle?

Oma käsitykseni on se että, jollei pyhitystä tapahdu, niin vanhurskauttamistakaan ei oikeasti ole tapahtunut. Ei ole muodostunut henkilökohtaista suhdetta Vapahtajaan ja hengelliseen elämään. Vaikka uskoontulo onkin mysteeri. Eikä se ole meidän hallittavissamme, edes teorian tasolla. Niinpä kunkin uskovan tarina on erilainen. Eikä heidän uskoaan voi laittaa kyseenalaiseksi. Ainakaan sillä perusteella, ettei se ole tapahtunut tietyn kaavan mukaan. Koska heidän elämässään näkyy todellisen pyhityksen selvät merkit. Mitä nämä merkit sitten ovat? Yksi merkki mielestäni on kaipuu hengellisien asioiden pariin. Vanhurskautumisen uskolla vastaanottanut henkilö on löytänyt elämän lähteen ja haluaa juoda siitä. Jollei tätä janoa lainkaan ole, niin jotain on mielestäni pielessä.

Kirkon nuoristyössä olen törmännyt tähän kysymykseen rippikoulu ja isostoiminnassa. sen mitä vähän olen asiaa seuraillut, niin olen havainnut että, kirkon nuoret ovat kovasti kiinnostuneet isosena olemisesta, mutta kiinnostusta hengellisen elämän hoitamiseen ei ole havaittavissa. Sama näkyy vanhemmassa ikäpolvessa . Osallistutaan kyllä innokkaasti kirkon toimintaan, jopa vapaaehtoisena, mutta pyhityksen merkkejä ei paljoakaan näy. Miksi evankelimin dynaamiitin kaltainen räjähdysvoima näkyy kirkossamme vain himmeänä kajastuksena menneisyydestä.

57 kommenttia

  • Ari Pasanen sanoo:

    Pekka mikä nyt loukkaa ja miksi?

    Mitä jos olisinkin sanonut luterilaista vanhurskauttamisoppia taruksi otsikon vaihtoehtojen mukaan niin olisiko kelvannut?

    Niin moni loukkaantui Jeesuksen Sanoihin ja loukkaantuu vieläkin, ei niitä lihan mieli ota vastaan eli lihallinen jumalan palvelija.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Pekka ei haittaisi ja “keskustelu” jatkuisi.

    Siis se mitä sanoin “hölynpölyksi” oli luterilainen vanhurskauttamisoppi, siis kun “suljetun” alueen kaikki ihmiset ovat samaa “oikeaa uskoa” ja alkavat tappamaan toisiaan niin voiko se olla evankeliumin mukaista lähimmäisen rakastamista?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Raamattu on kyllä selkeä ja antaa vastauksia niin moneen kysymykseen kuin tarvetta, mutta vain kun Jumala sen avaa, muuten se on salattua.

    Kuten nyt tämä “syntinen pyhä” oppi, siis Raamatusta löytyy selkeästi kuinka Paavali ei sitä opeta.

    Kun tarkastelee lihallista Jeesuksen seuraamista niin mikä on sen merkki, ei “kuulla” Jeesuksen ääntä, siis kyllä käytännössä voidaan omilla korvilla kuulla kun luetaan evankeliumia, mutta ei ymmärretä mitä siinä Jeesus Sanoo eli paatunut sydän ei ota Sanaa vastaan, samoin siis voidaan lukea itse evankeliumia ymmärtämättä sitä. Tästä seuraa se ettei tehdä Jeesuksen Sanan mukaan vaan oman mielen eli oman viisauden ja ymmärryksen. Mikä on ratkaisu tähän paatuneeseen sydämeen, Jeesus parantaa sen ja Jumala vuodattaa Pyhän Henkensä. Ilman Pyhää Henkeä ei voi seurata Jeesusta eli ei voi kuulla Jeesuksen ääntä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Pesonen
    Pekka Pesonen

    Olen onnesta soikea ukkomies. En siitä pullistele paljoakaan, sillä tavantakaa paljastuu, jokin uusi syy, mistä itse innostuu. Jos joku pohditaani takertuu ja siitä uutta potkua saa, ni mikä sen mukavanpaa. Ertyisesti minua innostaa miten yhteishengen luotua saa. Sen jälkeen kaikki on aina paljon helpompaa. Oli kysymys ilmapiiristä, toiminnan rakenteesta, tai tuloksellisuudesta, niin varmasti niistä kaikista pohdinnan sarkaa riittää ja lukijaa tahdon jo nyt lämpimästi kiittää. Mua pubikaaniksikin kutsutaan. On lähetys sydäntä lahellä ja nuoriso myös. Kukin niistä tehtävistä on leipäpuuna ollut joskus. Nyt ukko Pesosena lastenlasten iloksi vain keinutolissani kiikun.