Luther ja dualismi

Kristinuskon jyrkät kahtiajaot vaivaavat minua tavattomasti, kuten aiemmista blogikirjoituksistani on voinut päätellä. Jatkan nyt tästä teemasta jälleen.

Luterilainen ihmiskuva on tavattoman dualistinen: Lihallinen ihminen on itserakas ja etsii itselleen ajallista hyötyä kun taas hengellinen ihminen etsii Jumalan kunniaa ja lähimmäisen hyötyä. Sisäinen ihminen on yhtä Jumalan kanssa, mutta ruumiilla on pahat himot. Kristitty ei elä itsessään vaan toisaalta Kristuksessa ja toisaalta lähimmäisessä. Hyvätkin teot ovat pahoja, jos niitä ei tehdä sydämen uskossa Kristukseen. Luther alleviivasi myös uskon ja järjen välistä vastakkainasettelua: usko on jumalallista valoa, joka johdattaa ihmisen tämän maailman ahdistusten läpi ja tuo ihmiselle uuden hengellisen ymmärryksen, joka näkee Jumalan vain ylitsevuotavaisen hyvänä. Järki ei tähän kykene. Järki ei tuo oikeaa hengellistä ymmärrystä, vaan sen antaa ainoastaan usko. Toisaalta maallisissa asioissa Luther kyllä arvosti järjen ääntä.

Luterilainen opetus kristityn passiivisuudesta ja aktiivisuudestakin on korostetun kaksijakoinen. Hengellisissä asioissa ihmiselle ei jää oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin olla passiivinen, koska syntinen ihminen ei voi eikä tahdo lähestyä Jumalaa, vaan Jumalan on lähestyttävä ensin häntä sanan ja sakramenttien välityksellä. Toisaalta suhteessa lähimmäisiin ja yhteiskunnan asioihin kristitty on luterilaisuudessa ollut aktiivinen toimija ja vaikuttaja. Lähimmäisen palveleminen ja sosiaalinen aktiivisuus ovat olennainen osa luterilaisuutta.

Dualismi näkyy siinäkin, miten armovälineiden on ajateltu luterilaisuudessa vaikuttavan: ne vievät ihmisen hirvittävään ahdistukseen, tuomionpelkoon ja kyvyttömyyteen käsittää - samalla kun ne luovat ihmisen uudeksi hengelliseksi ihmiseksi, joka uskon kautta ymmärtää sen, mitä ei voi ymmärtää, ja saa lohdutuksen. Luther kirjoitti, että jos uskot Kristukseen, sinulla on rauha ja vapaus. Jos et usko, sinulla ei ole rauhaa eikä vapautta. Uskovalla on kaikki, mutta sillä joka ei usko ei ole mitään. Mustavalkoisuus on täydellistä. Lutherin morsiusmystiikassakin dualistinen maailmankuva tulee esiin: “Rikas, jalo ja hurskas ylkä, Kristus, ottaa aviokseen köyhän, halveksitun ja pahan pikku porton, vapauttaa hänet kaikesta pahasta ja kaunistaa kaikilla hyvillä ominaisuuksilla.”

Lutherin dualistisen ajattelun taustalla voidaaan nähdä esimerkiksi monastinen spiritualiteetti, josta hän sai vaikutteita. Monastisessa teologisessa kirjallisuudessa tehtiin selkeä ero näkyvän ja näkymättömän maailman välille sekä hengellisen ja maallisen välille. Luonto ja armo olivat totaalisen vastakkaiset. Esimerkiksi mystikko Johannes Tauler, jonka teos oli Lutherin ensimmäinen painoon toimittama teos ja jonka ajatuksia Luther arvosti, sanoi, että luotu ei voi tuntea täydellistä, jollei ensin kadota ja hävitä luotua ominaisuuttaan, minuuttaan ja itseyttään. Myös Luther itse alleviivaa kirjoituksessaan kristityn vapaudesta, että ulkoinen ja sisäinen ihminen eivät vaikuta toisiinsa, eivät ole suunnilleen edes missään tekemisissä. Lutherin mukaan: onpa ruumis sitten kahleeton, terve ja raitis tai sairas, väsynyt ja vankina, se ei vaikuta ihmisen sieluun mitenkään. “Mikään näistä asioista ei ulotu sieluun vapauttaakseen tai vangitakseen sen, tehdäkseen sen hyväksi tai pahaksi”. Nykyinen ymmärrys ihmisestä psykofyysisenä kokonaisuutena on kaukana tästä, ja se on ongelmallista, vaikka Lutherin pointti olikin hieman toisaalla eli ulkoisen tekopyhyyden vastustamisessa ja puhtaan lahjavanhurskauden alleviivaamisessa.

Oma kiinnostava dualismin lajinsa on myös se, kuinka Luther vertailee Kristusta ja Saatanaa. Esimerkiksi kirjeessään Saako kristitty paeta hengenvaarallista kulkutautia? Luther kuvaa, kuinka Saatana kylvää kuolemanpelkoa, murhetta ja kauhua sydämeen ja tekee elämästämme mahdollisimman paskamaista, kun taas Kristus vahvistaa, pelastaa, lohduttaa ja antaa rohkeuden. Vastinpareina ovat myös perkeleet ja enkelit. Perkeleet pilkkaavat helvetissä, mutta enkelit taivaassa varjelevat, pitävät huolta ja vaalivat terveyttä. Oikealta tieltä voi poiketa harhaan joko vasemmalle tai oikealle. Vasemmalle poikkeava hylkää hädässä olevan lähimmäisen, kun hän antaa Saatanan pelottelulle vallan. Oikealle poikkeava taas on tyhmänrohkea ja liian luottavainen ja kiusaa Jumalaa hylkäämällä järkevät varotoimet. Melko kylmäävä on Lutherin tekemä kahtiajako ihmisten välillä: sakramenttia ei ojenneta kuolemanhädässäkään sellaiselle karkealle ja paatuneelle tyypille, “joka haluaa elää kuten pakana tai koira eikä osoita minkäänlaista katumusta”, mutta toisin on kunnon kristityn kohdalla. Uskovatkin voi sitten vielä jakaa vahvoihin, joita on vähän, ja heikkoihin, joita on paljon.

Tietyllä tavalla Luther kyllä etsi myös yhteyttä ja synteesiä jyrkkien kahtiajakojen keskellä. Hänen morsiusmystiikassaan ihmisen sielu yhdistyy Kristukseen ja nämä tulevat yhdeksi ruumiiksi. Uskovan synnit hukkuvat ja uppoavat Kristukseen. Luther myös kohotti kaikki uskovat tasaveroisiksi hengelliseen säätyyn ja pappeuteen. Uskovista tulee yhdessä Kristuksen kanssa kuninkaita ja pappeja. Toki tässäkin oli kyse vain hengellisestä puolesta, uskovan pitää edelleen olla kuuliainen maalliselle esivallalle. Vahvoja uskovia Luther kehotti etenemään heikoimman veljen mukaan: “Kun vahva kulkee heikon kanssa, hänen on varottava, ettei hän juokse omaa vauhtiaan. Muuten hän juoksee pian heikon hengiltä.” Luther ajatteli että ruton ja muiden vitsausten aiheuttajina olivat pahat henget, mutta kuitenkin Jumalan sallimuksesta. Hän uskoi, että sitä saa mitä tilaa: samalla mitalla, millä itse mittaamme, meille mitataan. Luther piti mahdottomana ajatusta, jossa ihminen vain palvelee Jumalaa mutta ei lähimmäistään. Palvellessaan sairasta lähimmäistä ihminen palvelee itse Kristusta, ja jättäessään palvelematta hän hylkää itse Kristuksen. Kyseessä on kokonaispaketti. Lutherille kristitty oli yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen, hengellinen ja lihallinen, hyvä ja paha. Raja-aidat kahden todellisuuden välillä eivät siis kulkeneet (vain) ihmisten välillä vaan (ennen kaikkea) heidän sisällään. Samoin kun Kristus on samaan aikaan kokonaan ihminen ja kokonaan Jumala, on ihminenkin kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas. Jo nyt - ja ei vielä. Luther siis sovitti kristologian avulla vastakkaiset mielen ominaisuudet samaan persoonaan. Tästä seuraa jatkuva jännite oman huonouden ja Jumalan armoon luottamisen välillä.

Jään kuitenkin kysymään: särkikö tämäkään opetus dualismin vai alleviivasiko se sitä entisestään, siirtäen jyrkät kahtiajaot vain ihmisen sisäiseksi skitsifreenisuudeksi?

Aiemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka kristillisen dualismin taustalla saattaa vaikuttaa heikko luomisen teologia:

Kristinuskon suuri(n) ongelma dualismi johtuu heikosta luomisen teologiasta

74 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Ari. Kyllä voi. Job luotti kaikessa Jumalaan, eikä kieltänyt Herraa missään tilanteessa. Kristitty ei ole vaivoista ja kärsimyksestä vapaa. Aivan sama mitä teet tai olet tekemättä. Jumalan siunaus on enemmän kuin meidän tekojemme palkka.

    Lopulta jäljelle kaikesta blogin tuottamasta pohdinnasta, jää kysymys: ”Mitä ihminen voi antaa lunnaiksi sielustaan” Jos joku on niin viisas, että voi kertoa mikä on se teko, jolla ihminen ratkaisee iankaikkisuutensa kohtalon, niin kertokoon?

    Vai onko kuitenkin niin, että Jumala tekee mitä tahtoo ja ihminen on vain Jumalan tahdon kohde? Jos Jumalan Sana (Kristus) saa Ihmisessä aikaan sen, että ihminen ymmärtää, sokean ja fataalin kohtalon sijaan, että Jumala, jolla on hyvä tahto meitä kohtaan, määrittelee lopulta kaiken.

    Jos Jumalalla olisi meitä kohtaan paha tahto, niin miksi Lähetti Kristuksen, jossa ihmisen on pelastuminen.

    Ilman Kristusta me kaikki hukumme. Kuka siis saa Armon Jumalan edessä? Se, jonka Jumalaa pelastaa. Mitä voi ihminen tuoda lisää Jumalan tekoihin?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Raa matussakin on että kaikille voi tapahtua kaikkea.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Martti Pentti. “Eikö se taistelu ole jo voitettu”

    Tuo oli kannanotto kysymykseen siitä, että kristityn ollessa uskosta vanhurskas ( siis sovitettu) mutta kuitenkin synti edelleen asuu kristityssä, joka merkitsee sitä, että Kristus ja saatana ( dualistinen käsitepari ) kamppailevat ihmisen sielusta. Ei voine olla niin, että “sisäinen ihminen on yhtä Jumalan kanssa ja pelkästään ruumiilla on pahat himot”, kuten blogisti toteaa. Kyllä tuo kamppailu käydään ihmisen sydämessä, sielussa tai millä nimikkeellä tuota ihmisen sisintä halutaan kutsua. Mikäli Kristus ja Saatana eivät kamppalisi toisiaan vastaan ihmisessä, niin millä muulla tavalla voidaan kuvata esim. Paavo Ruotsalaisen ristiä tai “viimeisiä kiusauksia”?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Eikö mielikuva sydämessä taistelevasta persoonallisesta hyvästä ja pahasta ole omiaan vähentämään käsitystä ihmisen omasta vastuusta valinnoistaan?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      Niin, valitsihan Paavokin Puolan matkan ahdingossaan, mutta matka tyssäsi ja paluumatkalla hän sairastui kehkokuumeseen. Hän taisi olla myöhemmin sitä mieltä, että tuli paettua Herraa. Lopultakin me olemme tainneet valita kaikki väärin ja ristin kautta korjataan väärään suuntautunutta tahtoamme. Tämä näyttää tulevan ilmi monen Raamatun henkilön kohdalla. Nuo “viimeiset kiusaukset” mitä ne sitten ovatkin, taitavat kytkeytyä lopultakin uskon taisteluun saatanaa vastaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu
    Emilia Karhu

    Olen Kotimaan toimittaja, joka palasi jälleen opintovapaalta töihin.