Luther-säätiö – ensimmäinen vai viimeinen?

Monelle suomalaiselle luterilaiselle Luther-säätiö on se ensimmäinen vaihtoehto, joka tulee mieleen, kun mietitään vaihtoehtoja Suomen ev.lut. kansankirkolle.

Säätiön visiona on näky palvella Kristuksen kirkkoa sen raamatullisten tuntomerkkien kautta silloinkin, kun  Kainin kirkko ja sen kautta itse Saatana taistelee Aabelin, so. Kristuksen, kirkkoa vastaan. Rohkaisevana näköalana on Pietarin lankeemuksen jälkeen saama synninpäästö ja uskon ja rakkauden tunnustus: ’Sinä tiedät, että olet minulle rakas.’ Ja siihen kuuluva Jeesuksen antama tehtävä: ’Ruoki minun karitsoitani.’

Tämän sanan varassa Luther-säätiön perustajat ovat rohjenneet lähteä haastamaan luopuneeksi kokemaansa Suomen ev.lut. kansankirkkoa.

Heidän oman kuvauksensa mukaan kyse ei ole mistään muusta kuin siitä positiivisesta tarkoituksesta, että Jumalan seurakunnan luovuttamattomin toiminto, eli kristillinen jumalanpalvelus voisi jatkua apostolisena Suomen evankelisen kirkon keskellä.

Nämä olivat ne keskeiset ajatukset, joilla rovasti Simo Kiviranta evästi Suomen Luther-säätiön perustamiskokouksen väkeä 24.10.1999.

http://www.luthersaatio.fi/wp-content/uploads/2013/12/SuomenLutherS%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6nSyntyJP.pdf

Kuten jo totesin monelle suomalaiselle luterilaiselle Luther-säätiö, ja sen avulla sittemmin järjestäytynyt Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta on tänä päivänä se ensimmäinen vaihtoehto, joka tulee mieleen, kun mietitään vaihtoehtoja raamatuntulkinnassaan liberalisoituneelle Suomen ev.lut. kansankirkolle. Jos mietimme tämän vaihtoehdon lähtökohtaista itseymmärrystä, kyseiselle hankkeelle on annettava tunnustusta. – Pieni muutaman kymmenen perustajajäsenen visio on kasvanut alle kahdessa kymmenessä vuodessa varteenotettavaksi kansanliikkeeksi. Nyt saman organisaation puitteissa kokoontuu jo reilut 30 seurakuntaa, jotka viettivät vuonna 2017 yhteensä 1 556 messua. Kyseiset messut kokosivat kymmeniä tuhansia messuvieraita. Messutoiminnan ja sen kattavuuden kasvun näkökulmasta katsoen Luther-säätiö/Lähetyshiippakunta voidaan jo aivan perustellusti nähdä potentiaalisena vaihtoehtona, kun mietitään vaihtoehtoja raamatuntulkinnassaan liberalisoituneelle Suomen ev.lut. kansankirkolle.

Entä mitä voidaan sanoa Luther-säätiön teologisesta luonteesta kirkollisena vaihtoehtona?

Kuten jo edellä siteerasin, lähtökohtainen visio perustuu pitkälti rovasti Simo Kivirannan evankeliseen näkyyn turvata kristillinen jumalanpalvelus sisällöllisesti muuttumattomana Suomen evankelisen kirkon keskellä.

Tämän vision mukaisesti Luther-säätiön papit ovat sittemmin perustaneet resurssiensa mukaan seurakuntia jokaiselle paikkakunnalle, a) jolla on  suljettu evl-kansankirkon toimesta mahdollisuus jatkaa luterilaista messutoimintaa perinteisen uskonymmärryksen mukaisesti, b) mutta jolta on kuitenkin löytynyt riittävä määrä perinteistä luterilaista jumalanpalveluselämää kaipaavia luterilaisia kristittyjä.

Lähtökohtaisesti Luther-säätiön pastorit eivät ole eronneet oma-aloitteisesti isiensä kirkosta, mutta jatkaessaan päättäväisesti perinteisen Raamattu-tunnustuksellisuuden linjoilla, heidät on jo lähestulkoon kaikki (ko. virkoihin aiemmin kutsutut) tullut heitetyksi ulos Suomen ev.lut. kirkon pastorin viroista. – Näin tämä joukko on elänyt todeksi sen varsin yleisesti omaksutun periaatteen; "emme itse lähde, jollei meitä heitetä ulos…"

Raamattu-tunnustuksellisesti Luther-säätiön pappeja ei voi syyttää harhaopeista, eikä tunnustuksen vastaisesta toiminnasta. He ovat luterilaisuuden mallioppilaita ja siten jo lähtökohtaisesti piikki Suomen ev.lut. kansankirkon lihassa.

Luterilaisen logiikan mukaan Luther-säätiö/Lähetyshiippakunta toteuttaa juuri niitä tunnustusperiaatteita, joita useat luterilaisen kansankirkon sisäiset perinteiset herätysliikkeet/järjestöt Suomessa ilmaisevat edustavansa; ja seuraavat sitä teologista logiikkaa, jonka puitteissa mahdollinen Raamattu-tunnustuksellinen uudelleenorganisoituminen on (joskus) arveltu tapahtuvan.

Juuri nyt suuri kysymys kuuluu: Onko tämä uudelleenorganisoituminen nyt tapahtunut, kun Lähetyshiippakunta on hyväksytty kansainvälisen luterilaisen neuvoston (International Lutheran Council) jäseneksi Antwerpenissa 25.—28.9. 2018 pidetyssä ILC:n maailmankonferenssissa?

http://www.lhpk.fi/lahetyshiippakunta-ilcn-jaseneksi/

Olet ehkä kuullut joskus joidenkin perinteisten luterilaisten herätysliikekristittyjen suusta, ettei Lähetyshiippakunta ole heille mikään vaihtoehto, ei ainakaan se ensimmäinen, vaan korkeintaan viimeinen...

Käytännössä kansainvälisen luterilaisen neuvoston jäsenyys tarkoittaa kuitenkin sitä, että Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta on nyt saman kirkollisen yhteyden piirissä kuin esimerkiksi Inkerin kirkko.

Onko nyt siis aika tunnustaa, että Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta on ottanut eräänlaisen ensimmäisen sijan, kun puhutaan kirkollisista suomalaisista & luterilaisista vaihtoehdoista parokiaaliselle ev.lut. kansankirkolle?

 

38 kommenttia

  • Bror Osvald Nyman sanoo:

    Muutama minua kiinnostava asia jäi blogissa vastausta vaille. Siispä kysyisin, että onko Luther-säätiö täysin irrallaan kansankirkosta eikä siis saa mitään rahoitusta siltä. Jos näin on niin miten Luther-säätiö kerää tulonsa. Sitten kysyisin säätiön jäsenten lukumäärää ja sitä, että voiko säätiön jäsen kuulua myös kansankirkkoon.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Kirjoitan em. aiheesta ulkopuolisena tarkkailijana, joskin nyt uudessa tilanteessa, kuten edellä mainitsin.

      Käsittääkseni LHPK ei saa evl-kansankirkon tukea. Infoa voi etsiä esim. täältä: http://www.lhpk.fi/hiippakunta/

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Juha Heinilä sanoo:

      Manu kiitos asiallisesta blogista.

      Bror, kiitos hyvistä kysymyksistä. Kansankirkko ei kuulu eikä mitenkään vaikuta Lähetyshiippakuntaan tai Luther-säätiöön. LHPK tai Luther-säätiö ei saa mitään rahaa kansankirkosta tai muista järjestöstä. Toiminnan rahoitus tulee niiltä, jotka käyvät Lähetyshiippakunnan tilaisuuksissa. Mitään jäsenmaksua tai muita maksuja jäsenille ei ole. Jokainen saa halutessa laittaa kolehtiin sen summan mitä haluaa. Kukaan ei tiedä miten paljon tietty yksittäinen kävijä tukee toimintaa. Lähetyshiippakunnassa on pienet kulut, kun vapaaehtoistyönä hoidetaan iso osa toiminnasta. Toki meillä on riittävästi pastoreita. Jäseniä meillä on noin 2000. Tarkemmat tilastotiedot vuosituloineen voi katsoa Manun linkistä. Kansankirkon jäsen voi kuulua Lähetyshiippakunnan seurakuntaan, mutta mielestäni on parempi erota evl-kirkosta kuin jäädä sinne. Minä tein niin joitain vuosia sitten.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pietari Kuittinen sanoo:

      Kyllä henkilö voi kuulua yhtä aikaa myös kansankirkkoon. Lhpkn rakenteessa on se seikka ainakin vielä huomioitu. Jos Lhpk järjestäytyy viralliseksi kirkkokunnaksi, jo laki estää kahteen kirkkokuntaan yhtä aikaa kuulumisen. Varsinainen jäsenyys ei ole rajattua toimintaan osallistuvien suhteen. Meidän yhteisössämme varsinaisia jäseniä taitaa olla noin neljäsosa vakituisesti toimintaan osallistuvista.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Bror Osvald Nyman sanoo:

    Kiitos Juha Heinilälle ja Pietari Kuittiselle asiallisista ja selventävistä vastauksista. Jos LHPK tai Luther-säätiö on jo täysin irrallaan kansankirkosta niin mikä estää sitä järjestäytymästä viralliseksi kirkkokunnaksi. Eivätkö säätiön johtohenkilöt olekaan täysin varmoja oppiensa oikeellisuudesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pietari Kuittinen sanoo:

      On täysin irrallaan kansankirkosta. Mikä estää sitä järjestäytymästä… Käsittääkseni suurin syy on se, että aktiivisesti toimintaan osallistuvissa on siinä suhteessa kahtalaista väkeä, että osa ei halua olla yhtään missään tekemisissä kansankirkon kanssa ja toinen ääripää ei missään tapauksessa jätä isien kirkoksi kokemansa jäsenyyttä. Siis kaksoisjäsenyys ei kansankirkon puolelta onnistuisi minkään virallisen kirkkokunnan paitsi ehkä ainoastaan anglikaanikirkon jäsenenä, voisiko olla yhtä aikaa suomen ev.lut kirkon jäsenyyden kanssa (mennäänkö sittenkin siinä ja siinä…). Oppiperusta on kirkas ja selvä, siitä ei ole kysymys.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Samalla on muistettava, ettei nyt keskustelun alla oleva rekisteröitymiskysymys ole ensisijaisesti teologinen, vaan hallinnollinen rakennekysymys. Raamattu-tunnustuksellinen kirkoksi järjestäytyminen ei edellytä tietynlaista maallisen regimentin mukaista rekisteröitymistä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Varmasti tulevaisuus on hyvä ja Arkkipiispammekin kun ei heti niin kohta Teidänkin kanssanne ilmoittaa sovinnon halusta Jumalanpalvelusasiassa kirkkojen käytöstä vanhanmallisen Jumalanpalveluksen toteuttamiseen. Toki haaste Hänellekin on suurempi mutta eiköhän siitäkin selvitä.

    Eihän ole mahdollista naisen olevan este hartauden harjoittamiseen, ja tämä ihan sukupuolen perusteella.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka T Väänänen sanoo:

    Lähetyshiippakunnan ILC-jäsenyys ei tarkoita automaattisesti alttarin ja saarnatuolin yhteyden muodostumista LHPK:n ja jäsenkirkkojen välillä. Erilliset oppikeskustelut on pidettävä.

    Näin ILC-jäsenyys ei ole niin iso asia kuin aluksi luulisi. ILC on kuitenkin erinomainen foorumi tuon tavoiteltavan kirkollisen yhteyden saavuttamiseksi. Monen ILC-jäsenkirkon välillä onkin jo neuvoteltu kirkollinen yhteys.

    LHPK:lle ILC-jäsenyys on silti merkittävä. Piispamme Risto Soramies sanoo: “ILC:n jäsenyys on merkittävä askel Lähetyshiippakunnalle. Otamme paikkamme luterilaisena kirkkona tunnutuksellisten luterilaisten kirkkojen joukossa maailmalla.”

    ILC-jäsenyyden myötä “kirkkoutemme” selkenee entisestään. LHPK on viimeistään nyt todellinen vaihtoehto, jonne Suomen tunnustukselliset luterilaiset voivat paeta harhaoppisia paimenia.

    Mitä tulee herätysliikeväen hyljeksintään ja halveksintaan LHPK:ta kohtaan, sitä saa kuulla lähes joka viikko. Useimmiten vedetään esiin piispa Huovisen tapaus Mellunmäessä, suljettu ehtoollispöytä tai piispa Väisäsen kasteoppi – joilla halutaan perustella LHPK:n kuviteltua lahkolaisuutta ja jopa donatolaishenkisyyttä. Olen sitä mieltä, että näillä keksityillä vioilla herätysliikeihmiset haluavat vain vaientaa omantuntonsa ääniä, jotta he voisivat edelleen sietää kansankirkossaan surisevaa harhaoppien heinäsirkkaparvea (uusgnostilaisuutta, antinomismia, jne jne). Konservatiiviteologien tavoitetilana näyttäisi olevan henkilöseurakuntamalli, joka on kuitenkin teologisesti unionismia. Yhteiseksi nimittäjäksi jäisi jonkinlainen ulkoinen sateenvarjorakenne (piispat, kirkkorakennukset, nimi), mutta olisiko tällainen ykseys CA7:n mukaista yksimielisyyttä evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta? Kysynpä vaan.

    Tunnustusrintama 2.0:aa ei ole tulossa. Juna meni jo. Syynä on herätysliikeväen välinpitämätön suhtautuminen luterilaiseen tunnustukseen. Siksi ne ovat erilaisten opin tuulten vietävinä ja hajoavat kuin akanat tuuleen, ja pakostakin sulautuvat kansankirkon valtavirtaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Pekka T Väänänen selkeyttää ILC roolia. ILC on enemmänkin yhteistyöelin ja varmasti tärkeä vapaakirkon, säätiön kaltaiselle lähetyshiippakunnalle, joka hengellisesti ajatellen on jo kirkko. Lähetyshiippakunta on selvästi myös rohkeasti tehnyt omat johtopäätökset ja irroittautunut kirkosta. Näin tilanne on selkeä. Osa lähetyshiippakunnan jäsenistä toki kantaa kaksoisjäsenyyttä, kuuluen harhaoppiseen kirkkoon ja lähetyshiippakuntaan. Onko kysymyksessä epävarmuus, sielun pelko vai perinne? Toki ILC jäseninä on myös LML:n jäsenkirkkoja, esim Inkerin kirkko. LML jäsenyys puolestaan tarkoittaa yhteyttä virassa ja kommuuniossa (ehtoollisessa), ILC:ssä näin ei ole, kuten Pekka kirjoitti. Seuraava kysymys onkin solmitaanko kirkkoliittoja inhimillisistä syistä. Onko niillä lainkaan opin mukaista perustetta?

    Itse mietin missä vaiheessa yleensä kirkosta tulisi erota ja perustaa oma lähetyshiippakunta, kirkko? Kirkkoja ja seurakuntiahan syntyy paljon esim Amerikassa. Onko aina väärin perustaa kirkko, surkaunta, lähetyshiippakunta. Luther-säätiöhän perustettiin aikoinaan vara Sleyksi ja Sley:n tilausuuksissa kerättiin kolehti luther-säätiölle. Sley:n tilaisuuksissa jaettiin myös perustettavan säätiön mainoksia. Tämä oli helppo tehdä koska evankeliset olivat perustajia. Varmaan samanlaista ilmiötä kohdattiin kun STLK erosi evankelisesta liikkeestä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Kiitos Pekalle ja Samille perusteellisesta pohdinnasta.

    Mutta miten on mahdollista tietää, ettei enää synny uutta tunnustusrintamaa?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Sellainen rintama on jo olemassa. Rintamalinja kulkee kuitenkin aivan muualla kun niissä poteroissa, jotka johtuvat lähetyshiippakunnan syntyyn.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Voistko Jukka hieman konkretisoida, kun en ole oikein havainnut selkeitä “rintamalinjoja”? – Et kai vain puhu “vihreistä miehistä” ;-)?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      En puhu tällä kertaa vihreistä miehistä, enkä myöskään hailakan sinisistä naisista, vaikka varmasti heistäkin jonkin sortin rintamalinja kirkkoon muodostuu.

      Puhun laajemmassa kuvassa mm. herätysliikeväen kotipaikkaoikeudesta kirkossa; lähetystyön merkityksestä; kirkon sitoutumista kirkon kolmeen vanhan uskontunnustukseen; kirkon opettamasta ihmiskuvasta ja alkusiunauksesta; synnistä, sovituksesta ja pyhityksestä; kolminaisuusopista; opetuksesta kristuksesta jumalihmisenä sekä pelastuksesta ja kadotuksesta. Lisäksi tulee vielä erilaiset käsitykset kirkkomme sakramenteista, kasteesta ja ehtoollisesta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Juha Heinilä sanoo:

      Huomaan, ettei Kivimäen listassa ole enää kristillistä avioliittoa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Juha kaipaamasi kohta sisältyy tähän: ” kirkon opettamasta ihmiskuvasta ja alkusiunauksesta”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Tässä on nyt rinnakkain kaksi lähes päinvastaista väitettä.

      Pekka T. Väänäsen mukaan: “Tunnustusrintama 2.0:aa ei ole tulossa. Juna meni jo. Syynä on herätysliikeväen välinpitämätön suhtautuminen luterilaiseen tunnustukseen. ”

      Jukka Kivimäen mielestä sellainen on jo olemassa, mutta jossakin toisaalla kuin LHPK:n “poteroissa”.

      Minusta molempia miehiä on hyvä kuunnella, mutta kumpikin on minusta myös osin metsikössä. Perustelen näkemykseni…

      Pekan kanta on liian deterministinen. Kukaan ihminen ei voi sanoa, ettei evl-kirkon sisäinen herätysliikeväki vielä herää vastuullisempaan suhtautumiseen Raamatun sanaan ja tunnustukseemme nähden. – Sinällään Pekka on kuitenkin oikeassa, ettei selkeitä rajanvetokriteerejä luopumuselle ole juuri asetettu (eli tunnustusrintamaa). – Yksikään evl-kirkon sisäinen herätysliike ei ole määritellyt kuinka pahoja asioita oman kirkkokunnan piispat ja papit voivat vielä alkaa toteuttaa, kunnes tulee jokin raja vastaan. Käytännössä raja vain siirtyy ja hämärtyy yhä kauemmas näköpiiristä. Evl-kirkon tunnustuksellisuuden tila huononee jatkuvasti, mutta yhä uudestaan ja uudestaan kuulemme keskuudessamme “herätys”liikejohtajien lupauksia lojaalisuudesta pysyä saman yhteisön piispankaitsennalle lojaaleina. – Pekka siis näkee oikein, mutta tämän ei kai tarvitsisi olla loputtomasti näin!!!

      Jukka Kivimäki luettelee puolestaan aivan oikeita asioita (herätysliikeväen kotipaikkaoikeus kirkossa; lähetystyön merkitys; sitoutuminen kirkon kolmeen vanhan uskontunnustukseen; kirkon opettama ihmiskuva ja alkusiunaus; opetus synnistä, sovituksesta ja pyhityksestä; kolminaisuusopista; opetuksesta Kristuksesta jumalihmisenä sekä pelastuksesta ja kadotuksesta + käsitys sakramenteista, kasteesta ja ehtoollisesta). Oikeiden asioiden listaus ei ole kuitenkaan vielä mikään tunnustusrintama, jos samaan aikaan luvataan jatkuvasti lojaalia yhteistyötä tahoille, jotka relativoivat samoja “oikean listan” asioita. – Tällainen ei ole mitään rintamassa seisomista, vaan kaksinaamaista teatteripeliä.

      Jos Pekka edustaa pessimismiä, Jukka edustaa taas sellaista idealisoimista, jolle ei ole käytännössä katetta.

      Minun ehdotukseni olisi se, että myöntäisimme LHPK:n ansiot uuden Raamattu-tunnustuksellisen avauksen suhteen, mutta antaisimme evl-kirkon perinteisille herätysliikkeille vielä hieman aikaa koota rivejään yhteiseen rintamaan. – Tässä saatan olla toki jäävi, koska edustan viime mainittua viiteryhmää. Minusta se olisi kuitenkin tosi hienoa, jos niin voisi vielä tapahtua!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Juha Heinilän listaani kaipaama tarkennus kristillisestä avioliitosta on asiana nostanut rintamalinjoja esiin, mutta opin näkökulmasta kyse on enemmän seurauksesta kuin syystä. Asia on noussut rintamalinjan näkyväksi merkiksi, mutta taustalla on kuitenkin raamattukysymys, ei niinkään kysymys Raamatun ymmärryksestä, vaan sen sitovuudesta kirkon opetuksessa. Toki ulkoisesti avioliittokysymykseen kytkeytyy paljon muutakin kuin käsityksemme Raamatusta. Mukaan sotkeutuu myös yhteiskunnallinen mielipidekirjo konservatismin ja liberaaliuden välillä. Mutta kun pidämme kiinni kannasta ettemme voi kristinopista käsin asettaa määräyksiä seurakuntaan kuulumattomien elämään ja keskitymme pohtimaan ainoastaan sitä, millaisia kristillisiä toimituksia kirkossamme voi olla, niin silloin rintamalinja piirtyy raamattukysymyksenä. Tällöin myös käsitys uskontunnustuksesta ja vanhurskauttamisesta nivoutuu samaan kysymykseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Jukka,

      En valitettavasti vieläkään tullut “hullua hurskaammaksi”. – Oletko oikeasti löytänyt joistakin evl-kirkon sisäisistä herätysliikkeistä konkreettisesti tunnistettavan rajanvetolinjan, josta ei olla valmiita enää enempää perääntymään, tai kirkollinen yhteys murtuu? – Itse teen työtä monien herätysliikekollegojen kanssa, mutta en ole ihan rehellisesti sanoen sitä vielä löytänyt, vaikka kovasti sitä toivoisin… Enkä kirjoita tätä minkäänlaiselle ylpeydellä, vaan häveten…

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Kyllä näitä linjoja on tunnistettavissa, mutta ne ei pukeudu ulkoisiin merkkeihin. Kirkkomme valtavirta on monissa keskeisissä asioissa vielä samalla puolin herätysliikeväkeä. Mutta jos haluat ulkoisia merkkejä, niin tässä yksi: Pitääkö ja saako kirkkomme pappi saarnassaan tai muutoin pappisvirkaansa hoitaessaan julkisesti opettaa vastoin apostolista uskontunnustusta? Ei pidä eikä saa, ei Utsjoella, ei Oulussa eikä Helsingissä ja siinä on konkreetti raja. Tosin muutosaloitetta ei tiettävästi ole lähivuosina tulossa kirkolliskokoukseen. Asiasta toisin uskovien äänestysaktiivisuus seurakuntavaaleissa on siihen liian alhainen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Jukka kirjoitit: “Kyllä näitä linjoja on tunnistettavissa, mutta ne ei pukeudu ulkoisiin merkkeihin. ”

      Jos käsität tunnustusrintaman noin kryptisesti, miten se eroaa “vihreistä miehistä” tai jostakin mystisestä “kybersodankäynnistä”?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      No lähtökohtahan on tietysti kaikki kastetut ja kasteelle tulevat mukaan kutsuva ja sisään sulkeva ja saman aikaisesti tiukka tinkimättömyys siitä että kirkko on perustaltaan tunnustuskirkko.

      Mitä kybersodankäyntiin tulee, niin siinä ei ole mitään mystiikkaa. Immateriaali maailma on totta ja sillä käydyt taistelut vaikuttavat meidän arjen konkretiaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Jukka,

      Minusta sinun kuvailusi tunnustusrintamasta on kovin epäkonkreettista. Kyseessä ei taida olla todellisuudessa mikään varsinainen rintama, vaan enemmin uskosi kohde…, josta voisi pikemminkin sanoa: “jotakin tällaistakin esiiintyy vielä jossakin…” – Rintamaksi tätä ei voine kuitenkaan kutsua, parhaimmillaan saarekkeiksi siellä täällä…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Varmastikin Pekka Väänäsen ja minun teksti haki uutta ilmasua Mauno Ryösön lainauksissa, mutta minun asiani oli huomata yhteyden ja arvokkaan asian mahdollisuus kanssakäymisessä teologisista erimielisyyksistä huolimatta mikä nyt sitten konkretisoitui Arkkipiispan ja Helluntaiseurakunnan menoissa missä ymmärrettiin osoitettavan katumusta väärinymmärtämisestä.

    No, Lutherin katumuksen sisältö on oikean uskon synnyttämä synnintunto mikä sitten katumuksen sisältönä päästetään. Missä määrin ja opilliset asiat sivuun jättämällä tämä ei olisi mahdollista vanhanmallisen uskomisen asiassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Tämä oli alkuperäinen asia, “Arkkipiispammekin kun ei heti niin kohta Teidänkin kanssanne ilmoittaa sovinnon halusta Jumalanpalvelusasiassa kirkkojen käytöstä vanhanmallisen Jumalanpalveluksen toteuttamiseen. Toki haaste Hänellekin on suurempi mutta eiköhän siitäkin selvitä.

    Eihän ole mahdollista naisen olevan este hartauden harjoittamiseen, ja tämä ihan sukupuolen perusteella.^

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Päätin etten kirkasta, mutta Arkkipiispa ilmaisi Uskon olevan oikeaa opillisista erimielisyyksistä huolimatta, ja tämä Helluntaiseurakunnan asiassa.

      Kohtuudella huomaisi kirkon järjestykseen tulevien asioiden olevan sitten ymmärrettävissä, ja varsinkin vuoden 1986 ponteen liittyvien lauseiden, joilla ymmärrettiin vanhanmallisen kokemuksen jatkuvuuden asiaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Kirjoitit tuon jo kerran. Tiedoksesi että myös LHPK:n seurakunnissa on naisia.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka T Väänänen sanoo:

    Kommentoin vielä yllä olevaa keskustelua tunnustusrintaman tavoittelusta. Manun mukaan edustan pessimismiä. Voi olla, mutta itse katson olevani vain realisti tässä asiassa.

    Manu Ryösö kirjoittaa: “Minun ehdotukseni olisi se, että myöntäisimme LHPK:n ansiot uuden Raamattu-tunnustuksellisen avauksen suhteen, mutta antaisimme evl-kirkon perinteisille herätysliikkeille vielä hieman aikaa koota rivejään yhteiseen rintamaan. ”

    Jos LHPK:n “ansiot” tunnustettaisiin, niin mikä estäisi herätysliikkeitä siirtymästä LHPK:n seurakunniksi? Olenkin miettinyt, mikä LHPK:ssa niin närästää, että tarvitaan toinen ERILAINEN tunnustusrintama. Jos luterilainen tunnustus ja praksis ei kelpaa, niin missä mättää?

    Jukka Kivimäen kaavailema rintama indikoi mielestäni sitä, että nyt uutta tunnustusrintamaa havitteleva herätysliikeväki ei olisi halukas sitoutumaan luterilaiseen tunnustukseen siten, että CA7:n mukainen evankeliumin oppi ja sakramenttien toimittaminen (jumalallinen konstituutio) kattaisi koko konkordiakirjan ja Raamatun opin – vaan pelkästään SIKÄLI ja vain siltä osin kuin herätysliikeväki pääsee keskenään yksimielisyteen – ja ne asiat joista yksimielisyyttä ei saavuteta, joutuvat kehälliseen adiaforan asemaan. Raamatun oppi jaetaan jyrkästi pelastuskysymyksiin ja ei-pelastusasioihin.

    Tästä redusoivasta jakolinjasta pelastuskysymyksiin seuraa sitten loputon väittelyiden suo ja jopa lahkoutuminen. Esimerkiksi isänviran sukupuoli puuttui Jukka Kivimäen listalta. (Tästä yksittäisestä aiheesta suosittelenkin Jukkaa lukemaan uusimmasta Perusta-lehdestä Jouko N. Martikaisen artikkelin Pappeus ja sukupuolten polariteetti).

    Veikkaanpa, että edullinen kompromissi Jukka Kivimäelle ja nykyisen herätysliikeväen valtaosalle olisi se, että uudessa “tunnustusrintamassa” torjutaan spn-avioliitot, mutta hyväksytään naisen pappisvirka olemassa olevana realiteettina. Tästä kompromissitunnustuksellisesta mallista on jo esimerkkinä Amerikassa NALC, joka irtosi ELCA:sta vuona 2010 tämän hyväksyttyä homo/lesbopappien ordinaation. Enpä usko, että Manu Ryösölle tällainen kompromissikirkko kelpaisi.

    Toinen vaihtoehto, mitä olen kuullut esitettävän on se, että ev.lut konservatiitvit liittyisivät Inkerin kirkkoon, joka näin laajentaisi Suomeen (ensin katkaistuaan ehtoollisyhteyden kansankirkkoon ). Tämä onkin jo opillisesti paljon parempi idea – mutta nyt herää taas se kysymys: miksi LHPK ei kelpaa suomalaiseksi kirkoksi? Onhan Inkerin piispa Kuukauppi suositellut LHPK:ta inkeriläisille paluumuuttajille Suomessa, ja molemmat kirkot kuuluvat ILC:hen.

    Toivotan Manulle taistelussaan kaikkea hyvää, ja tuen sitä sydämessäni vaikka täältä katsottuna se näyttää Sven Dufvan taistelulta.

    Maallistumisen trendi on vastustamaton. Vanhauskoiset miespapit loppuvat pian. Suurin osa herätysliikeväestä valtavirtaistuu hiljalleen. Veneestä on jo kauan sitten ollut tappi auki, mutta pelastusveneitä ei lasketa veteen. Ihmettä on turha haikailla. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Kiinalainen sodankäynnin strategian mestari Sunzi opetti: “Mikään valtio ei ole koskaan hyötynyt pitkitetystä sodankäynnistä”.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Pekka kirjoitat: “Toivotan Manulle taistelussaan kaikkea hyvää, ja tuen sitä sydämessäni vaikka täältä katsottuna se näyttää Sven Dufvan taistelulta.”

      Kiitos toivotuksesta ja hyvin jäsennellystä argumentista. Sen asiasisältöön en löydä huomauttamista. Juuri nyt ainoa selkeä luterilainen tunnustusrintama on toki LHPK:n yhteyteen järjestäytynyt toiminta. Tämän myöntäminen ja huomioon ottaminen on realismia. – Totesin jo Jukka Kivimäelle, että (me) muut tahot edustamme parhaimmillammekin pikemmin saarekkeita kuin rintamaa.

      Jos LHPK:n ILC-jäsenyys otetaan perinteisten luterilaisten herätysliikkeiden (tai edes yhden) taholla vakavasti, siitä seurannee yhteyttä etsivää teologista työskentelyä. Tällä on periaatteessa mahdollisuus alkaa syömään uomaa siihen patoon, joka on tähän asti pidättänyt em. tilanteen jähmettyneenä kuten Pekka hyvin kuvasit.

      Joskus on näet niin, että tietyt asiat näyttävät aluksi kiveen hakatuilta, mutta murtuvatkin sitten aivan yllättäen. – Kuka arvasi Berliinin muurin murtumisen, tai Neuvostoliiton nopean hajoamisen?

      En voi toki tietää onko realismia odottaa perinteisen luterilaisen herätysliikeväen liikkeelle lähtöä, mutta tiedän padottujen muurien takana olevan paljon tilausta, joka etsii uomaa vapauteen…

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka T Väänänen sanoo:

      “Jos LHPK:n ILC-jäsenyys otetaan perinteisten luterilaisten herätysliikkeiden (tai edes yhden) taholla vakavasti, siitä seurannee yhteyttä etsivää teologista työskentelyä. Tällä on periaatteessa mahdollisuus alkaa syömään uomaa siihen patoon” …”tiedän padottujen muurien takana olevan paljon tilausta, joka etsii uomaa vapauteen…”

      Minullakin on paljon ystäviä, jotka kärsivät kansankirkko-opin padon takana. Yksi usko, yksi oppi, yhteinen tunnustus, mutta kun sitä kirkkoinstituutiota pitää vielä puolustaa. Tähän ei auta kuin keskustelu kirkon oikeista tuntomerkeistä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Niin… Jos mitään kunnollista padon murtumaa ei tule… väkeä kuitenkin vähän kerrallaan vain”haihtuu ilmaan” ja siirtyy vähittäin tiivistyvinä pisaroina muuallekin kuin padottuihin vesiin. – Tämä on ehkä hitaamman muutoksen tie, mutta senkin vaikutuksesta näkyy pieniä alkuja…

      Koska em. padon taakse kokoontuvat tuoreet vedet ovat olleet jo pitkään vähäisempiä kuin haihtuvat vedet, jossakin vaiheessa tämäkin muutos on kaikille vastaansanomaton.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Pekka T Väänänen kirjoitti: ” Jos LHPK:n “ansiot” tunnustettaisiin, niin mikä estäisi herätysliikkeitä siirtymästä LHPK:n seurakunniksi? Olenkin miettinyt, mikä LHPK:ssa niin närästää, että tarvitaan toinen ERILAINEN tunnustusrintama. Jos luterilainen tunnustus ja praksis ei kelpaa, niin missä mättää?

      Vastauksia on varmasti monia, mutta yksi vastaus voisi olla valta. Johtajien virat lakkaisivat uudelleen organisoinnin myötä jo tässä vaiheessa muutosvastarinta on niin kova, että unohtodetaan asia. Toiseksi herätysliikkeet ovat niin riippuvaisia kirkosta taloudellisessa mielessä, että he eivät voi irtautua kirkosta joka heitä rahoittaa. Kolmanneksi tulevat teologiset syyt joita on monia, en niitä tässä erittele. Nämä kolme ainakin tulevat mieleen.

      Kukaan ei osaa ennustaa tulevaa, mutta asiaa voi pohtia. Herätysliikkeiden tila kapenee, ei tosin kaikkien, integroituminen kirkkoon ratkaisee. Mitä enemmän irtiottoja kirkosta sitä kapeammaksi tie käy. Lähetyssopimukset kokevat tulevaisuudessa uudelleen järjestelyt tämä vaikeuttaa joidenkin liikeiden tilannetta. Matalakirkollinen herätysliike jossa ei vehkeillä parjää paremmin markkinoilla, kun taas rumaa jälkeä tekevä järjestö kompastuu omiin sotkuihinsa. Ne jotka kaipaavat korkeakirkolista toimintaa hakeutuvat Lähetyshiippakuntaan. Lähetyshiippakunnan rooli vahvistuu jonkin verran tulevaisuudessa. Myös heidän lähetystyö vahvistuu.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Samin kirjaamat käytännölliset näkökulmat kuten raha ja valta ovat varmasti osa herätysliikkeisiin ja LHPK:honkin liittyvää inhimillistä todellisuutta. – En kuitenkaan usko, että koko yhtälö tyhjenee niihin, etkä sinäkään Sami niin toki esitä…

      Mainitsemasi perinteinen herätysliikeidentiteetti ja integroitumisen kysymys on varsinkin näin maallistuneena aikana sangen jännitteinen parivaljakko. Dynaamisia kristillisiä herätyksiä ajaa näet yleensä lähtökohtaisesti eteenpäin huoli hukkuvista sieluista, ja ehdoton luottamus Raamatun totuuteen. – Ajatus integroitumisesta johonkin maallistuneisuudestaan tunnettuun uskonnolliseen instituutioon on yleensä tässä konseptissa äärimmäisen etäinen ajatus, jos “herätys” on vielä edes jollakin tavalla “päällä”. – Näkisin em. integroitumisen ajatusten nousevan pöydälle oikeastaaan vasta siinä vaiheessa, kun seestytään (vaiko taannutaan?) sille Samin mainitsemalle vallanjaolle…

      Toki integroitumisen asiaa voidaan ajatella myös myönteisesti. On toki mahdollista ajatella, että riittävän yhteisen uskonymmärryksen tunnistaminen saa aikaan integroitumisen tarpeen, jotta evankeliumin työ tulisi paremmin hoidettua. Mitä se sitten voisi olla käytännössä? – Nyt kirjoitan ehkä jotakin kirkkopoliittisesti epäkorrektia. – Tämä myönteinen vaihtoehto näyttää minusta tällä hetkellä paljon loogisemmalta perinteisten luterilaisten herätysliikkeiden ja LHPK:n kesken, kuin esim. jopa uskontunnustuksen keskeisiä kohtia relativoivan evl-kirkon papiston suuntaan. …Näin siis loogisesti ajatellen, mutta me emme taida olla kristittyinäkään aina kovin loogisia.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Näissä yhteistyöpyrkimyksissä yksi merkittävä este on rakkauden puute. Alkukirkossa jossa oppia haluttiin varjella laajasti ja sen puolesta taistella, tärkeäksi tekijäksi muodostui rakkaus ja kärsimys ( risti). Tämä näkökulma on merkittävä ja huomiotava. Monissa järjestöissä oikea oppi on tärkeä ja niin tuleekin, mutta rakkaudesta ei ole tietoakaan. Rakkauden sijalla on kyräily, panettelu, voitto ja kunnia. Oppi on siis oikea mutta elämä on jumalatonta. Tälläisella varaustuksella on seuraus, synty lahko, joka kaatuu lopulta riitoihin.

    Joissakin järjestöissä ristin kantamisesta ei ole tietoakaan. Puheet ovat mahtavia mutta jossakin mättää? Alkukirkossa monet kristilliset johtajat olivat esimerkillisiä ristin kantamisessa ja kärsivällisyydessä. Mistä heidät löytäisi tässä kirkollisessa kentässä?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Jaahas… Tunnistan ainakin oman rakkauden puutteeni ja siksi tähän viimeiseen Samin kysymykseen en osaa sanoa oikeastaan mitään muuta kuin kaksi varmaa asiaa, jotka tulevat ilmi seuraavassa Raamatun sanassa:

      “Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että 1) Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, 2) joista minä olen suurin.”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Manu Ryösö
    Manu Ryösö

    Olen Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen piiripastori. Työskentelen myös Inkerin kirkossa. Lue lisää: https://www.taivaallinenlahja.fi/manu-ryoso