Maailman runsaat 40 miljoonaa pakolaista ja tuntematon tulevaisuus!

Vierailin kesäkuun alussa Suojärven rautatieasemalla vuosien tauon jälkeen. Olen kulkenut elämäni aikana monen juna-aseman kautta. Silti Suojärven asema Venäjän Karjalassa on merkittävin kaikista. Syy on yksinkertainen. Äitini läksi sieltä kymmenen vanhana marraskuun 30 päivänä 1939 evakkomatkalle. Edessä oli tuntematon tulevaisuus.  Viimeinen juna vei mummoni, enoni ja äitini turvaan, samaan aikaan kun suomalaiset sotilaat polttivat Suolahden taloja, ettei valtaajalle jäisi taloja missä lämmitellä.

Olen kertonut äitini tarinan pakolaisille eri puolilla maailmaa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, ihmisille joiden kanssa olen tehnyt töitä Afrikassa ja Lähi-idässä. Vaikken itse olekaan ollut evakkona, on tarina yhdistänyt meitä. Erityisesti se kohta tarinaa on koskettanut ystäviäni, kun äitini pohti mitä pakata pieneen laukkuunsa, kun mukaan mahtui vain yksi rakkaista nukeista – muut piti jättää. Kuinka syvää lapsen tuskaa voikaan olla tykkien pauhatessa taustalla?

Maailmassa on arviolta runsaat 40 miljoonaa pakolaista tänään ja määrä on kasvussa. Viime vuonna noin 30 000 pakolaista jätti kotinsa joka päivä. Historia toistaa surutta itseään.

Asiantuntijat sanovat, että tärkeintä elämässä on päästä eteenpäin. Jatkaa elämää vaikka koti oli pakko jättää. Haavat voivat silloin parantua nopeammin, vaikka arvet seuraavatkin elämässä loppuun asti. Näillä Lähi-idän kulmilla missä teen töitä, sadattuhannet pakolaiset eivät kuitenkaan pääse elämässä eteenpäin. Heistä monet ovat jämähtäneet pakolaisleirille vuosiksi ja vuosikymmeniksi. Turhautuminen on kroonistunut, kun tulevaisuutta ei ole eikä siitä voi edes haaveilla. Menneisyydestä ei pääse irti, kun ei ole mitään parempaa odottaa. Tämän keskellä puheet elintasopakolaisista ja kiistely muutamasta sadasta sijoitettavasta kuulostaa melko itsekkäältä. Sotien naapureissa olevilla mailla ei ole varaa eikä mahdollisuutta kieltäytyä ottamasta vastaan taisteluja karkuun pyrkiviä pakolaisia.

Onneksi Suomen valtio ei asettanut kiintiöitä evakkojen asuttamiseen. Jos olisi, olisikohan äitini mahtunut niihin numeroihin? Hyvinvointi valtiomme rakennettiin keskeiselle välittämisen arvolle. Siksi rajut leikkaukset kehitysavusta ja humanitaarisesta avusta satuttavat, sillä hyvinvointivaltiomme arvopohjaa rikotaan nyt räikeästi – ja sitä ei rahalla voida mitata.

Voin vaan olla kiitollinen, että äidilleni kävi hyvin. Hänen perheensä löysi turvallisen tulevaisuuden ja Suomi – äiti piti lapsistaan huolen. Siksi me voimme nauttia vapaasta ja demokraattisesta Suomesta, mahdollisuudesta koulutukseen ja rauhaan, ja missä voimme suunnitella tulevaisuuttamme. Siihen tarvittiin paljon työtä, myötätuntoa ja solidaarisuutta. Se maksoi paljon, mutta on ollut sen kaiken uhrauksen väärtti. Puretaanko tätä nyt silmiemme edessä?

Kirjoittaja

Olli Pitkänen
Olli Pitkänen

Olen kehitysmaa-aktivisti ja maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Mekongin ja Oseanian Aluepäällikkönä. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista.