Maalle unohtunut periaate

Luterilaisen uskon yksi pohjavire on yhteisöllisyyden periaatteessa. Sen periaatteen mukaan; seurakunta on yhdessä toimimassa ja päättämässä asioista. Kirkon johtajilla ei ole viimeistä sanaa päätöksiä tehtäessä. Jokaisen jäsenen ääni ja innovaatio on mahdollista kuulla ja toteuttaa. Siinä on monen huippufirmankin menestymisen salaisuus. Yhteisö, joka toimii tuon periaatteen mukaan, on energinen ja kehittyvä.
Ideoita otetaan vastaan ja niitä rohkaistaan tuomaan esiin. Kukin jäsen seurakunnassa on saman arvoinen riippumatta tämän asemasta, tai tehtävistä. Nämä periaatteet nousevat suoraan Luterilaisesta opetuksesta.

Tuollaisen joukossa on hienoa nähdä miten joku, tavallisesti syrjään jäävä henkilö, aivan kuin puhkeaa kukkaan. Oivaltaessaan oman osallistumisensa suuren merkityksen koko yhteisön kannalta. Innostus leviää ja tarttuu toisiin. Sellaisessa joukkoon haluaa kuulua ja se siihen syntyy imua. Kirkko on oivallinen paikka toteuttaa tuota periaatetta. Sen rakenteet on siellä valmiina. Ikään kuin rakennustelineinä.

Kaupungistuvassa kirkossa, tuo perusperiaate on suurelta osalta jätetty huomiotta.
Maaseudulla yhteisöllisyys on itsestäänselvyys, eikä sen eteen tarvitse kovin paljoa tehdä. Siellä se toimii. Kunhan sitä vain osataan hyödyntää.

Väki on nyt muuttanut kaupunkeihin ja kirkolta on jäänyt huomaamatta, etteivät he tuoneetkaan yhteisöllisyyttä mukanaan, vaan se jäi maalle. Nyt monissa kaupunkiseurakunnissa jatketaan toimintaa, ikään kuin yhteisöllisyys olisi yhä mukana. Samalla ihmetellään ; miksi niin monet vieraantuvat kirkosta.

Kirjoittaja

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen

Olen onnesta soikea ukkomies. En siitä pullistele paljoakaan, sillä tavantakaa paljastuu, jokin uusi syy, mistä itse innostuu. Jos joku pohditaani takertuu ja siitä uutta potkua saa, ni mikä sen mukavanpaa. Ertyisesti minua innostaa miten yhteishengen luotua saa. Sen jälkeen kaikki on aina paljon helpompaa. Oli kysymys ilmapiiristä, toiminnan rakenteesta, tai tuloksellisuudesta, niin varmasti niistä kaikista pohdinnan sarkaa riittää ja lukijaa tahdon jo nyt lämpimästi kiittää. Mua pubikaaniksikin kutsutaan. On lähetys sydäntä lahellä ja nuoriso myös. Kukin niistä tehtävistä on leipäpuuna ollut joskus. Nyt ukko Pesosena lastenlasten iloksi vain keinutolissani kiikun.