Maallikkoelvytystä

Kirjoittaja Eino Määttä on 73-vuotias eläkeläinen ja uudistusmielinen vanhoillislestadiolainen Oulusta. Hänellä on takanaan 40 vuoden työura sosiaalialan eri tehtävissä. 10 vuotta sitten hän koki yllättäen sydäninfarktin ja sydänpysähdyksen, mikä vaikutti miehen elämään ja maailmankuvaan suuresti. Seuraavassa hänen pakinansa näistä teemoista:
I osa: Haudan partaalla

Olen ollut koko ikäni terve kuin pukki, kunnes sain yllättäen sydäninfarktin kävelylenkillä ja sydämeni pysähtyi. Kolmannes infarkteista johtaa kuolemaan. Isä Taivaassa huomasi, että mies on nyt väärässä jonossa, eihän miehen aika ole vielä tullut, ja lähetti paikalle pelastavat enkelit, jotka ryhtyivät antamaan elvytystä. Armonaika on lyhyt. Paikalle kutsuttu ambulanssi vei minut sairaalaan, jossa sydän käynnistyi noin 15 minuutin pysähdyksen jälkeen. Minut laitettiin hengityskoneeseen ja ruumiinlämpöni laskettiin 34 asteeseen. Elimistöni laitettiin lepotilaan, näin säästettiin sydäntä ja aivoja. tilanne oli kriittinen. Sydänpysähdyksen jälkeen selviytymismahdollisuudet ovat enää muutaman prosentin luokkaa.

Noin viikon kuluttua heräsin ja tuijotin sairaalan valkoista kattoa. Johtoja ja laitteita oli joka puolella, ja olihan siinä vieressä tutun näköinen henkilökin. Vaimoko siinä? ”Saimme jatkoaikaa”, vaimo sopertaa. Kyyneleet valuvat pitkin poskia. Lääkärikin tulee paikalle. ”Mikä on Suomen pääkaupunki? Kuka on Suomen presidentti?”, lääkäri tenttaa.
Minulle alkoi vihdoin valjeta, kuinka kuolema oli ollut lähellä. Hätä oli hirmuinen. Näin hirveitä painajaisia, mustapukuinen paholainen ajoi minua takaa ja viikate heilui jo pääni päällä. ”Kutsukaa pappi paikalle, papin pitää olla uskovainen”, sain kuiskatuksi. Pappi joutui käymään monta kertaa, kun olin niin tokkurassa. Papin käynti rauhoitti mieltäni, ja uskon vahvistukseksi juotiin maljat. Olen käynyt kuoleman portilla, enkä enää pelkää kuolemaa.

Ohitusleikkaukseen meneminen ei pelottanut ollenkaan. Ennen sitä tehtiin varjoainekuvaus, jotta nähdään tukokset. Siinä tilanteessa olin niin rauhaton, että minut jouduttiin sitomaan. Ohitusleikkauksen teki italialainen lääkäri, mutta ei meillä ollut kielivaikeuksia. Pääsuoni oli tukossa ja kun se menee tukkoon, tulee kuolema. Sitä sanotaan lesken suoneksi.

Sairaalasta kotiin pääseminen oli suuri ilon aihe. Vaimo jäi työstä lomalle minua hoitamaan. ”Miten se potilas jaksaa?”, kyselivät tuttavat. ”kiitos kysymästä, mutta minä en ole mikään potilas. Tässä on lääkärinlausunto. Siinä lukee, että oli lenkillä. Sitten iski sydäninfarkti ja sydänpysähdys. Maallikkoelvytys. Ambulanssissa annettu liuotushoito ja sydän käynnistetty defibrilaattorilla. Ohitusleikkaus, jonka jälkeen potilas kuntoutunut hyvin.”

Mutta mikä on potilaan psyykkinen vointi, sitä ei kysy kukaan, eikä siitä ole mainintaa missään lausunnossa. Onko masentunut? joka tapauksessa shokki ja järkytys on suuri, minkä vuoksi mieliala on häiriintynyt. Itku on herkässä. Ei kestä hyvää eikä pahaa. Ihminen muuttuu, kun sydäntä ronkitaan, sanovat asiantuntijat. Vähemmän hymyä ja aurinkoa, enemmän synkkiä pilviä. Mutta mitä lääkkeeksi?

Älä jää kotiin makaamaan ja murehtimaan. ei ne lääkkeet yksistään auta. Pitää olla monenlaista toimintaa ja liikuntaa joka päivä. eräs tuttava vei minut mukaan sydänyhdistystoimintaan. Puheenjohtaja, sydäntohtori, toivotti minut tervetulleeksi. Olisi hallituspaikka ja kirstunvartijan vakanssi. Sitä hommaahan minä olen tehnyt työelämässä, joten mikä ettei. Ja kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden.

Psyykkinen kuntoutuminen oli kuitenkin pitkä prosessi. Stressi oli niin kova, että tukkakin lähti päästä. Ei jäänyt karvan karvaa. ”Olipa Luoja armollinen, kun jäit henkiin”, sanoi sydäntohtori. ”oletpa sinä hyvännäköinen”, sanoi tuttu naispappi, ja katsoi ihastellen minun kaljuani. Profiili kuin Kekkosella silmälaseja myöten. Sitten rupesi jo vähän hymyilyttämään.

 

II osa: Elämäntehtävä

Vaikean sairauden iskiessä tulee ensimmäisenä mieleen kysymys miksi – miksi juuri minulle kävi näin? Sydänsairauden kohdatessa voi todeta, että kohtalotovereita on paljon. Vuosien saatossa olen kuunnellut kymmeniä luentoja ja olen käynyt myös kokemusasiantuntijan kurssin. Olen käynyt kertomassa tarinaani kymmenissä eri paikoissa, lähinnä hoitoalan oppilaitoksissa ja sydänyhdistyksissä. Tapauksestani on ollut monta lehtijuttua. Minusta on tullut hyvä matkasaarnaaja, maallikko-sellainen.

Erään kurssin aiheena oli Ihminen vai tapaus. Minä olen tapaus numero 134, mikä on ohitusleikkaukseni järjestysnumero. Minulla oli kovasti pyrkyä päästä puhumaan OYSin saleihin, mutta siellä ei oikein ymmärretty kokemuskouluttajan roolia. Sieltä vastattiin, että kyllä me tiedämme kaiken.

Mutta viime keväänä tapahtui käänne. Sain käydä puhumassa sydänpotilaiden kurssilla parikin kertaa ja minun piti erityisesti puhua psyykkisestä kuntoutumisesta, josta puhutaan hyvin vähän. Lääkäritkin keskittyvät puheissaan lähinnä fyysisen kunnon hoitoon. Psyykkisen puolen hoitamisesta on huolehdittava itse, sitä hoitoa ei tule kukaan kotiin tarjoamaan. Sairaus tietysti koskettaa myös puolisoa ja koko perhettä. Miten he jaksavat?

Sydänyhdistystoiminnasta on tullut minulle elämäntehtävä. Parasta tässä on se, että tuntee itsensä tarpeelliseksi. Ja onhan tämä mitä parhainta terapiaa myös itselleni. Vaimo kyllä kovasti varoittelee, että älä lupaudu joka paikkaan, muuten tulee stressi ja uusi infarkti. On myönnettävä, että sydänsairauksien hoito OYS:ssa on huippuluokkaa. Sairaalasta päästyäni halusin kiittää henkilökuntaa viemällä kaksi täytekakkua. Ovet olivat lukossa ja kun ovella kerroin asiani, hoitaja otti kakut kauniisti kiittäen ja pisti oven kiinni. Kakkukahvit jäivät minulta juomatta. Henkilö oli tapaus numero 134.

 

III osa: Rauhaa ja rakkautta

Käytyäni kuoleman portilla suhtautuminen elämään muuttui. Päästyäni sairaalasta luin Raamatun kannesta kanteen. Valitun kansan historia on täynnä sotia ja sodat jatkuva vieläkin. Kiistoja käydään mitä ihmeellisimmistä asioista, jopa uskonasioista.

Sairastumisen jälkeen hengelliset asiat nousivat vahvasti pintaan. Kuka on oikea uskovainen ja kuka ei? Minun uskonkäsitykseni tulee kodin perintönä isältä ja äidiltä, kuten puoluekanta – ja korkea kolesteroli. Sukuvika. Miten voivat jotkut olla niin hyviä uskovaisia, että voivat tuomita toisia? Eikö meidän pitäisi kunnioittaa jokaisen ihmisen uskonnollista vakaumusta?

Lehdissä oli ikäviä asioita uskovaisten tekemisistä, se hämmentää. Onko televisio synti? Missä on lähimmäisenrakkaus? Näitä asioita minä pohdiskelin. Nämä kysymykset vaivasivat minua niin paljon, että päätin pistää lusikkani soppaan ja ottaa kantaa asioihin. Niinpä astelin vanhoillislestadiolaisten pääkonttorille eli SRK: toimitaloon keskustelemaan asioista.

”Televisio ei ole uskovaisen kodin huonekalu”, tuli vastaus kuin apteekin hyllyltä. Jatkoin tivaamista: ”On päätetty, että jos on televisio, niin erotetaan, eikä ole enää jäsenkorttia. Mutta eihän uskosta voida ketään erottaa? Ja kun TV näkyy netistä ja kännykästä, niin onko se synti, jos katsoo uutisia ja urheilua?” Minulle vastattiin: ”Ole huoleti siitä jäsenkortista, ei sitä kysytä taivaan portilla.” ”No sepä hyvä”, minä ilahduin ja pistin lakin päähäni. ”Rauhaa ja rakkautta”, sain sanotuksi lähtiessäni.

Kotona illalla hiivin peräkamariin katsomaan televisiosta iltauutisia, vähän kuin salaa. ”Mitä säät ä se lupaa?” vaimo huusi keittiöstä. ”No enhän minä tiedä, kun nukahdin”, vastasin. Uutiset ovat parasta unilääkettä. ”Älä sinä ukko rukka sekaannu joka asiaan, sinulle käy vielä huonosti”, vaimo varoittaa. ”Mutta kun minä pyrin siihen, että asiat muuttuisivat. Enkä minä luovuta.”

Minäpä kysyn tv-asiaa muutamilta tohtoreilta, kolmelta viisaalta mieheltä. Ja mikä yllätys, kaikilta tulee samansuuntainen vastaus: Ei sitä kannata kysellä, se on kuin perustuslaki, ei sitä voi muuksi muuttaa. Se on arvovaltakysymys!

Kuuntelen herkällä korvalla, mitä papit ja maallikot puhuvat ja mitä kirjoittaa pää-äänenkannattaja Päivämies. Papit ovat tulleet varovaisiksi ja puhuvat kieli keskellä suuta. Muuten tulee nuhteet piispalta. Ketään ei saa tuomita eikä painostaa. Erityisesti olen ilahtunut, kun eräs pappi kirjoittaa pää-äänenkannattajassa seuraavaa: ”Ihminen ottaa helposti itselleen vallan tuomitakseen toisia, mutta todellisuudessa valta on vain Jumalan Pojalla.” Ja toinen pappi kirjoittaa: ”Meillä ei ole mitään oikeutta tuomita ketään, ei liikkeen ulkopuolisia eikä liikkeen sisällä olevia. Vasta maailman lopulla Jumala tekee ratkaisun.”

Hyvä niin. Mutta kun tuppaa olemaan niitä ’maanpäällisiä jumalia’. jotka sanovat toisin. ”Pitää totella Äiti Saaraa”, he sanovat. Jos tämän liikkeen jäsenet olisivat ainoita oikeita uskovaisia, jotka pääsevät taivaaseen, ei taivaassa olisi tungosta. Niinpä niin. Kunpa ihmiset muistaisivat edes yhden asian Raamatusta: se on kaksoiskäsky. Sillä pääsee pitkälle. Iltarukoukseni on käynyt lyhyeksi: Kiitos Taivaan Isä tästäkin päivästä.

1 kommentti

  • Jorma Hentilä sanoo:

    Kiitos sinulle, Eino Määttä, tästä tekstistä. Ja terveisiä Ouluun – helsinkiläistyneeltä oululaiselta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.