Maallikkojen kapinaa ja maallistuvia mummoja Latinoissa

Tänään on Chilen kansallispäivä, 18.9. Tähän tuskin tulisi kiinnitettyä huomiota, ellei paavi Franciscus tammikuun vierailullaan olisi loukannut seksuaalisen hyväksikäytön uhreja kysymällä ”todisteita” piispa Barrosin toiminnasta. Keväällä paavi muutti toimintaansa: Vatikaanin uskonopin kongregaatio lähetti edustajansa Chileen, ja piispat kutsuttiin toukokuussa Roomaan. He jättivät kollektiivisen eronpyynnön. Samalla alkoi Chilessä tapahtua. Katolisilla maallikoilla on kansallinen verkosto, ja varsinkin Osornon hiippakunnan maallikkojärjestö on valokeilassa. Suomen kesän aikaan syyttäjä teki ratsian moniin kirkon virastoihin, ja viime viikolla jälleen neljään hiippakunta- tai seurakuntavirastoon. Hyväksikäytön uhreille poliisi tuo toivoa. Viime lauantaina paavikin taas toimi: Pinochetin aikaisessa ihmisoikeustoimistossa ahkeroinut ”sankaripappi” Cristián Precht joutui menettämään pappisoikeutensa lasten hyväksikäytön takia. Tosin hän oli joutunut eroon pappisvirasta jo kerran viideksi vuodeksi, mutta arkkipiispan väliaikaistuomio vahvistettiin nyt Vatikaanissa lopulliseksi. Pitkä juttu jatkuu.

Mitä kansallispäivä sitten tiivistyneen pedofiliakohun maassa merkitsee? Se merkitsee sitä, että haukkana kansallispäivän Te Deum –jumalanpalveluksia vahtiva media kertoo maallikkojen painostavan kirkonmiehiään. Jos pedofiliaan tai sen suojelemiseen syyllistynyt kirkonmies osallistuu jumalanpalveluksen toimittamiseen, luvassa on mielenosoitus. Se on tänä iltana luvassa Santiagon katedraalilla joka tapauksessa, sillä hyväksikäytön uhrit valittavat, ettei heitä ole kutsuttu hienon väen tilaisuuteen. Hekin ovat kirkko, ja toinen kirkko on mahdollinen (#otraiglesiaesposible). Valtakunnan oikeuslaitoksen ja tehottomaksi koetun kanonisen oikeuden rinnalla kulkee tiukan linjan katuparlamentti. Se on kuitenkin kirkon puolella, kun Chilestä puhutaan. Vieläkin odotetaan paavilta ratkaisua: mistä tulee uusi Santiagon arkkipiispa jo aikoja sitten 75 vuoden eläkeiän saavuttaneen ja ensi kuussa käräjille joutuvan kardinaali Ricardo Ezzatin paikalle? Mitä paavi tekee Vatikaanin uskonopin kongregaatiossa makaaville 3200 papin rikoksia koskeville papereille? Chilen valtio ei anna armoa: kun 30 päivän vaatimusaika Vatikaanille on umpeutunut, syyttäjä on järjestänyt Chilessä ”allanamienton” eli ratsian saadakseen tietoja. Valtion ja kirkon suhde ei ole ongelmaton, ja lapsirikosten vanhenemisaika on valitettavan lyhyt: viisi vuotta. Yhdysvalloissa, joita kriisi on myös riepotellut, on puhuttu vanhenemisajan poistamisesta kokonaan. Myös kysymys siitä, pitääkö kirkon toimittaa tiedot rikollisistaan maallisille viranomaisille, on nähtävästi täysin selvä vain sotilaspappien ja kenttäpiispan osalta. Katolinen kirkko Suomessa julkaisi 15.9. piispa Teemu Sipon lausunnon, jossa Suomen katolilaisten luvataan toimivan täydessä yhteistyössä valtakunnan viranomaisten kanssa. Tämä on asiallista toimintaa, johon myös pappirikoksia torjuva uusi järjestö ECA maailmanlaajuisesti pyrkii.

Toisin asiat tuntuvat olevan itänaapurissa. Argentiina on kontrastien maa, jossa kirkko on osaltaan lisännyt vastakkainasettelua. Argentiinassa katolisella kirkolla on perinteisesti vahva rooli – näkyihän se myös aborttiäänestyksessä – mutta kirkon ja valtion suhde on hyvin kipeä. Sotilashallinnon jälkeiset haavat ovat muhineet. Armeijan mahti on estänyt paikallisen Nürnbergin: Videla ym. junttamiehet tuomittiin mutta sitten taas armahdettiin, jne. Toisaalta likapyykkiä on myös jatkuvasti pesty. Mitä katoliseen kirkkoon tulee, niin perustuslaillisesti maallisessa maassa se nauttii yhä sotilasjuntan 1979 sopimista eduista: piispat ja apupiispat saavat valtiolta palkkaa, joka vastaa 80 tai 70 %:a tuomarin peruspalkasta. Kirkon koulut saavat yhteiskunnan tukea, ja kaikkien kirkkokuntien toiminta on verovapaata.

Luulisi siis, ettei venettä ole hyvä heiluttaa? Paavi Franciscus on itsekin valittanut puoli vuotta virkaanastumisensa jälkeen 2013, kuinka kirkolla on ”jatkuva pakkomielle ehkäisystä, homoliitoista ja abortista”. Silti hän lähti ikään kuin vanhasta muistista taistelemaan – Roomasta käsin – Argentiinan senaattiin 8.8.2018 tullutta aborttilakia vastaan. Hänellä oli tukenaan oma tuttu piispakuntansa Argentiinassa. Itse hän vertasi vammaisten sikiöiden abortointia natseihin, kun taas esimerkiksi piispa Samuel Jofré kollegoineen uhkasi kansanedustajia ”diktatuurilla”. Piispa Jofré esiintyi muuten itse kielteisesti ja häntä syytettiin vihapuheesta. Jofrén kaupungissa Villa Maríassa avattiin viime viikolla (myös katolisen kirkon järjestön tukema) seksuaalisen ja perheväkivallan uhrien tukikoti. Tiedotusvälineiden poistuttua alkoi Jofrén moraalisaarna ja lyttääminen. Hänen mukaansa transsukupuoliset ovat vain ”naisiksi pukeutuneita miehiä” ja AIDS-ongelmaa vakavampana hän piti ”syntiä”. Jumala ei luonut ”harmaita” vaan ainoastaan miehiä ja naisia. Miten puheenparsi sopi macho-väkivallan uhrien tukikotiin? Paikalla oli kaupunginhallinnon edustaja Alicia Peressutti, paavin vanha tuttu joka asuu Roomassa käydessään samassa talossa kuin Franciscus. Hän vetosi paavin sanoihin ”mikä minä olen tuomitsemaan” ja lähimmäisenrakkauteen. ”Missä veljesi on?”, Peressutti kysyi. Sekä kirkonmiehen että katolisen naisen taustalla oli epäilemättä kirkon opetus – he vain painottivat täysin eri asioita. Tuttu tunne, mutta onko Raamatulla päähän lyöminen oikeaoppisuutta vai pelkkää armottomuutta, ainakin transujen ja miestensä hakkaamien naisten tukikodissa?

Paavin toiminnassa on näin kaksi puolta: ymmärtäväinen puoli, joka huomataaan myös Latinoissa, mutta samalla tiukka moralistinen puoli jota ankara uusi piispakunta vielä alleviivaa. Jorge Mario Bergoglio vaati jo 2010 Buenos Airesin arkkipiispana kansaa ja sen edustajia ”taisteluun paholaista vastaan”, kun päätettiin tasa-arvoisesta avioliittolaista. Argentiina sai tuolloin homohäät samoin kuin avioerolain 1987, katolisen kirkon vastustuksesta huolimatta. Mutta jo 2010 perustettiin kirkon ja valtion eroa ajava järjestö CAEL, joka on aktivoitunut viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Se tukee myös kirkosta eroamista. Venäläisen RT:n haastattelema CAEL kertoi, että sen saitilla on käyty toista miljoonaa kertaa viimeisen kuukauden aikana, ja kapasiteettia on ollut pakko nostaa. Kuvaavaa tilanteelle on, että katolisista maista juuri Argentiinaan on luotu myös erityinen kirkostaeroamissivusto. Viidentuhannen argentiinalaisen sanotaan jättäneen seurakuntaan lomakkeen, jolla he vaativat kaikkien tietojensa poistamista kastettujen kirjasta. Eroamissivusto julistaa katolisuuden vastaista agendaa. Heidän mukaansa kirkko, joka ajaa jatkuvasti ehkäisyn, avioeron, abortin ja passiivisenkin eutanasian kieltämistä, käyttää suurta kannattajien määrää tukeakseen sotilashallinnon ajoilta periytyvää erityisasemaansa. On sanouduttava irti, ”no en mi nombre” – ei minun nimissäni. Muuten poliittinen painostus jatkuu suureen katoliseen enemmistöön vedoten. Kirkko puhuu 90 %:sta argentiinalaisia, todellinen luku on vähän pienempi, mutta sen enempää kirkolla kuin valtiolla ei ole pätevää väestökirjanpitoa uskonnosta. Tässä esimerkiksi Brasilian valtio on toiminut paljon paremmin jo vuosikymmeniä.

Niin, mihin lopulta perustuu kirkon ”safety in numbers”, mihin sen vastustus? Kyse on pohjimmiltaan kulttuurisodasta, jossa toisistaan ottavat mittaa patriarkat ja feministit. 61 % kirkosta eroajista on naisia, meillä Suomessa taas kirkkoon liittyjistä useimmat ovat naisia. Viime lauantain performanssi oli naisnäyttelijöiden kirkostaeroamis-spektaakkeli Buenos Airesin katedraalin edessä. Poliittis-uskonnollisesti epäkorrekti, mutta silkkihansikkaat onkin jo riisuttu. Laitan tähän kuvan ”kollektiivisesta kirkosta eroamisesta metropolin katedraalin edessä”. No comment!

Paavi valitsi natsikortin vastustaakseen aborttia. Olisivat paavi ja piispat sitten vastustaneet mitä tahansa Argentiinassa, eivät sanat ole olleet oikein valittuja. Ikävä totuus on nimittäin tämä: Argentiinan katolisen kirkon johto on ollut juuri diktatuurin tukena – enemmän kuin missään alueen maassa. Syiksi on haettu esimerkiksi protestanttien pienempää osuutta väestöstä – uskonnollista kilpailutilannetta ei ole ollut, toisin kuin Brasiliassa ja Chilessä. Kidutuskammioissa on ollut hakaristejä. Argentiinan paha olo kumpuaa monesta lähteestä, mutta kärsimyksen malja on tullut täyteen. Jopa Nora Cortiñas Plaza de Mayon isoäideistä on päättänyt erota kirkosta. Eivät siis vain nuoret ja menestyvät naiset, vaan myös maahan poljetut ja elämästä kyllänsä saaneet naiset nousevat katolista kirkkoa vastaan. Juuri nuo vuodesta 70-luvun lopulta saakka Plaza de Mayolla kokoontuneet isoäidit valkoisine huiveineen ovat kansakunnan omatunto. Juuri heidän lapsensa murhattiin ja lastenlapset riistettiin lapsettomille upseereille.

Argentiinan merivoimien upseerin Adolfo Scilingon tekemästä ensimmäisestä kuolemanlentojen (vuelos de la muerte) tunnustuksesta on 23 vuotta. Sen jälkeen asiasta on Argentiinan ulkopuolella puhuttu vähemmän. Toimittaja Horacio Verbitsky on pitkäaikainen mutta myös pitkään elämää nähnyt Bergoglio-kriitikko. Hän katsoo uusimmassa kirjassaan, että Argentiinan likapyykin peseminen itse asiassa hidastui, kun maasta valittiin uusi paavi vuonna 2013. Mitä nyt sitten, kun paavilla on vaikeuksia: kiihtyykö likapyykkiä pesevä apparaatti? Mitä Nora Cortiñasiin tulee, hän on yhdeksissäkymmenissä. Hänellä ei ole menetettävää. Kirkon pahat teot ovat painaneet häntä, ja Argentiinan kirkostaeroamisliike sai hänestä nyt keulakuvan aborttiäänestyksen jälkeen. Oli abortista mitä mieltä tahansa, hänelle kirkon harjoittama parlamentaarikkojen painostus tänä vuonna on ollut viimeinen pisara. Viisaus asuu vanhoissa naisissa?

Kuva: Nora Cortiñas, Plaza de Mayon isoäiti

  1. Kiitos artikkelista!

    ”61 % kirkosta eroajista on naisia, meillä Suomessa taas kirkkoon liittyjistä useimmat ovat naisia.”

    Naiset ovat muutosvoima ja toivo niin monessa asiassa. Miesten kirkko on nähty.

    ”Viisaus asuu vanhoissa naisissa?”

    Tuli taas kerran elävästi mieleen, miten nuorena miehenä astelin seurakuntaan ”uskoontulon” jälkeen ja sydämessäni katsoin karsaasti paikalla olleita vanhoja naisia. Ei heitä tarvita uskonsodissa, vaan voimaa ja auskonpaloa. Silloin mieleeni tuli sana: ”sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on.” Häpesin sydämeni paljastumista. Paranusta synnistäni olen tehnyt 40 vuottta.

    Jumala ei tarvitse suuria uskonsankareita, karismaattisia julistajia, ihmeiden tekijöitä, piispoja ja kardinaaleja, vaan vanhoja naisia, ja myös nuoria, jotka eivät alistu palvomaan miesten tekemiä kuvia ja oppeja.

Kirjoittaja

Raunu Jukka
Raunu Jukka
Kirjoittaja on pappi, joka on väitellyt Latinalaisen Amerikan katolisesta teologiasta.