Maallikkokirkossa

Aikoinaan Mongoliassa nuorille kristityille opetettiin Ilosanomapiiriä. He olivat hyvin innostuneita ja eräs heistä iloitsi: ”Tämä on tosi hyvä systeemi, kun täällä saa tuoda esiin omia ajatuksia, kirkossa emme koskaan saa.”

Omassa seurakunnassamme on muutaman vuoden kokoontunut keskustelupiiri, jossa lyhyen alustuksen jälkeen keskustellaan jostain aiheesta. Vetäjä totesikin, että piirin ajatus lähti siitä, kun kirkossa seurakuntalaiset vain istuvat ja kuuntelevat. On tarpeen kokoontua myös keskustelemaan ja kyselemäänkin.

Toki raamattupiirejä ja ehkä keskustelupiirejäkin lienee monissa seurakunnissa ollutkin. Ja tämä on tietysti seurakuntakohtainen asia: joissain vanha toimintaperinne on uudistunut nykyajan tarpeita enemmän vastaavaksi. Mutta seurakunnan päätapahtumassa, jumalanpalveluksessa, on oltava hiljaa ja vain kuunneltava, vaikka mielessä heräisi monia ajatuksia ja kysymyksiä. Yleensä yksi puhuu ja kaikki muut ovat hiljaa. Sisälukutaitoiset seurakuntalaiset tosin enenevästi saavat osallistua tekstien lukuun.

Joitakin vuosi sitten seurakunnassamme järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa kysyttiin maallikkojen halukkuutta osallistua messujen tekemiseen. Tarjolla oli kuitenkin vain varsin passiivisia vaihtoehtoja: tekstinluku, kolehdin keruu, virsikirjojen jako, ehtoollisavustajana toimiminen, tarjoilun järjestäminen. Ei puhettakaan, että itse tilaisuuden kulkuun liittyviä toivomuksia olisi voinut esittää. Kiinnostus olikin kovin laimeaa.

Vapaiden suuntien kokouksissa tilanne on toinen. Sunnuntain jumalanpalveluksissakin on tietääkseni aina jonkun maallikon pikku puhe, yleensä ns. todistuspuheenvuoro, jossa kerrotaan omasta uskoontulosta.

Onkin selvää, että vanhamuotoiseen jumalanpalvelukseen/messuun on aika hankala sisällyttää seurakuntalaisten aktiivisuutta. Paitsi jos pappi on ennakkoluuloton ja pitää keskustelusaarnan yhden tai parin seurakuntalaisen kanssa. Mahdetaanko tällaista kuitenkaan suosia, onhan siinä omat ”riskinsä”. Maallikot kun saattavat päästää suustaan hyvinkin kerettiläisiä ajatuksia. (Tulee mieleen, että Jeesus otti rohkeammin riskin, kun kutsui evankeliumin julistajiksi kalastajia, tullimiehiä ja muita maallikkoja… vasta hännänhuippuna Paavalin, ainoan teologisen koulutuksen saaneen.)

Oman seurakuntamme alueella toimii kristillinen yhdistys, jolla on pienellä sivukylällä hiljattain kunnostettu rukoushuone. Siellä on monenlaista toimintaa läpi vuoden. Yhdistys on itsenäinen, ei mihinkään seurakuntaan sitoutunut ja tekee yhteistyötä niin ev.lut.seurakunnan kuin paikallisen helluntaiseurakunnankin kanssa. Ev.lut. seurakunta ei kuitenkaan pysty järjestämään siellä jumalanpalveluksia kuin pari kolme kertaa vuodessa.

Muutama vuosi sitten joku lausui ääneen ajatuksen: ”Kun meillä on tässä tämä kaunis pieni kirkko, miksi emme järjestäisi silloin tällöin sunnuntaisin omia minijumalanpalveluksia: luettaisiin päivän tekstit, rukoukset ja muutama laulu tai virsi. Ei meidän siihen pappia tai kanttoria tarvitse vaivata. Tehdään saarnatkin yhdessä.”

Ei kun kokeilemaan. Lyhyt liturgia (kolme hengellistä laulua tai virttä, pari rukousta), päivän tekstit ja keskustelusaarna, toimittajina maallikot. Tämä minikirkko muistuttaa enemmän ev-lut.jumalanpalvelusta kuin vapaiden suuntien kokouksia. Päivän psalmi voidaan lukea yhteen ääneen. Juontajan lisäksi eri henkilöt lukevat tekstit ja rukoukset, joiden pohjana on yleensä kirkkokäsirjan rukoukset, joita juontaja voi mielensä mukaan muunnella. Esirukous laaditaan paikallisten tarpeiden mukaan. Synnintunnustusta ja -päästöä ei ole, ei myöskään uskontunnustusta.

Nimeksi laitettiin Minikirkko, mutta ei siitä ihan miniä tullut, kun keskustelusaarna tuppasi venymään. Se toteutetaan niin, että juontaja laatii evankeliumitekstin pohjalta muutaman virikekysymyksen, josta sitten yhdessä keskustellaan. Jokainen osallistuja saa halutessaan puheenvuoron, mutta hiljaakin saa olla. Osallistujilla on yleensä paljon ajatuksia, joten piti hankkia kello seinälle, että juontaja huomaisi katkaista keskustelun ajoissa. Kirkkohetken lopuksi on tietysti kahvi/teehetki, jonka aikana voidaan keskustelua halutessa jatkaa.

Yhä useammin kuulee, että vapaaehtoistoimintaa on lisättävä jäsenkadon vähentäessä kirkon tuloja. Varmasti ainakin isoissa seurakunnissa on maallikkojen toteuttamia tilaisuuksia, mutta tässä yksi lisävinkki. Olisi mielenkiintoista tietää, järjestetäänkö vastaavaa muualla.

61 kommenttia

  • Marko Sjöblom sanoo:

    Anita ja Lauri. Arvostan sitä, että pohditte asioita. Mielestäni teillä kummallakin taitaa olla hiukan virheellinen käsitys parista keskeisestä asiasta. Ei siinä mitään, uskon, että se selittää joitakin asioita.

    Ensinnäkin keskiajan katolinen kirkko ja sen hengellinen elämä EI ollut vähitellen kaavoihin jäykistynyttä muotomenoa ja tekopyhää anekauppaa, johon Luther & co toivat eloa ja mursivat sen. Tuo näkemys on suurimmalta osaltaan sitkeästi elävä myytti, joka perustuu menneinä vuosisatoina luotuun viholliskuvaan, ja se on tutkimuksessa osoitettu virheelliseksi. Toki monia ongelmia oli ja hartauselämä toisenlaista.

    Holmquistin kirkkohistoria on kirjoitettu 100 vuotta sitten vallinneiden näkemysten pohjalta. Tapahtumat ja asiat ovat ok ja hyvin kirjoitettu, mutta tulkinnat edustavat tuota edellä mainitsemaani vanhentunutta käsitystä: kaavamainen, opillinen, pappisvaltainen ja “korkeakirkollinen” paavinkirkko vastaan hengellinen, sydämen uskoa korostava ja seurakunta- ja maallikkokeskeinen elävä protestanttisuus.

    Kun näitä sovelletaan meidän kirkkoomme, on ihan luontevaa ajatella, että meidänkin kirkossamme valitsisi samantapainen vastakohta: papit, oppi, liturgia ja jäykkyys “vastaan” maallikot, herätyshenkisyys, vapaat kokoontumiset. Vaikka ei tietysti ihan näin kärjistetysti. Mielestäni kummallakin on paikkansa seurakunnan elämässä. Vaikka jäykkyyttä ja hierarkiaa on aivan liikaa.

    Toiseksi on varmaan kyse myös siitä, että me papit emme ole selittäneet asioita. Mielestäni on paljon kyse siitä, mihin itse kukin meistä on tottunut. Minua pidettiin 30 vuotta sitten vaarallisen “katolilaisena”, kun käytin ristinmerkkiä ja polvistuin synnintunnustukseen. Ja tämä tapahtui evankelisen liikkeen messussa. Hulluinta oli se, että eräät viidesläiset veljet pitivät koko evankelista liikettä vaarallisen”korkeakirkollisena”. Samaan aikaan koin (ja koen yhä) vaikeaksi liturgiset rukoushetket.

    Lopuksi vain se, että piispan- ja papinviralle on kyllä aivan erityisellä tavalla uskottu apostolisen uskon ja opin varjeleminen sekä eteenpäin antaminen. Juuri siitä oli kyse Paavalin jäähyväisissä Efeson vanhimmille ja ohjeissa Timoteukselle & Tiitukselle. Ei aseteta messuja ja raamattupiirejä (tai muuta vastaavaa) toisiaan vastaan. Eikä oppia ja elämää tai herätysjulistusta ja opetusta. Kiitoksia keskustelusta!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Ihan väkisin tulee mieleen, että tässä nyt on taas Taivaan Iskän näpit pelissä. Ei tätä itselleen muuten kykene selittämään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Ymmärsin, että et halua enää jatkaa keskustelua, mutta sitä en ymmärtänyt, mikä näkemyksissäni keskiajan lopun katolisesta kirkosta oli myyttiä. Olen uskonnonopettajana joutunut perehtymään uskonpuhdistuksen aikaan, jos en täydellisesti, niin aika paljon kuitenkin. Anekauppa oli räikeää, samoin paavien vallanhalu ja elämäntapojen turmeltuneisuus. Ennenkaikkea pelastusnäkemys oli aivan muuta kuin evankeliumi opettaa.

    Jos näin ei ollut, miksi Lutherin ja katolisen kirkon välit kärjistyivät niin, että paavi julisti Lutherin lainsuojattomaksi ja pyrki saamaan hänet hengiltä? Miksi se vaati Lutheria perumaan kirjoituksensa ja polti ne roviolla? Tämä on historiaa, ei myytti. En perusta näkemyksiäni yhteen kirjaan, vaan moniin. Myös Lutherista tehty elokuva tuo havainnollisesti esiin silloisen tilanteen. Miksi peitellä historian todellisuutta?

    Mitä nykykatolisuuteen tulee, olen lukenut mm.Ratzingerin, Nouwenin, Stinissenin kirjoja ja löytänyt niistä moniakin hienoja ja syvällisiä näkemyksiä. Sen sijaan olen hämmästynyt siitä, että katolinen, ortodoksinen ja anglikaaninen kirkko ovat Soulissa allekirjoittaneet sopimuksen uuden synkretistisen maailmanuskonnon( World Alliance of Religions) perustamisesta ja näin hylkäävät kristinuskon ainutlaatuisuuden. Nykyinen paavi on lisäksi yhdessä muslimien kanssa perustamassa Berliiniin yhteistä temppeliä The House of One. Tämä hanke tähtää myös uuteen synkretistiseen uskontoon Chrislam (tai Krislam).

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Kaiketi keskeinen asia Lutherin ja katolisen kirkon välillä oli se, että katolinen opetus ei kyennyt antamaan Lutherille varmuutta ja rauhaa pelastuksesta. Koko ristiriita katolisen kirkon ja Lutherin välillä voidaan siten mielestäni kiteyttää kysymyksesi pelastusvarmuudesta. Vastaava kysymys nousi esiin myös 1800-luvulla, joka asetetti virallisen kirkon ja herätysliikkeet vastatusten. Huolimatta siitä, millaiset kirkon rakenteet ovat, niin palastusvarmuus yksin uskossa Jumalan Poikaan oli ratkaisu Lutherille. Perkele vihaa tälläistä uskoa, joka panee luottamuksensa yksin Kristukseen kaiken sen ristinkin alla, mitä me ihmiset joudumme täällä Jumalan armosta ajassa kokemaan, että me vahvistuisimme uskossa, jota varten kirkko ja sanan palveluvirka on olemassa. Ainakin omasta mielestäni.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Reijo Mänttäri sanoo:

      Lutherista voi olla myönteistä mieltä. Häntä jumala veti parannukseen, uudestisyntymiseen Pyhästä Hengestä.

      Raamatun sanoma, pelastus Jeesuksessa oli Lutherilla kirkas. Kuitenkin yllättävä nopeasti, vain parin kymmenen vuoden kuluessa painotus muuttui valtaapitävien toiveita täyttäväksi, eli alkaa hallita kansaa, joka ei Raamatun ilmoituksesta juuri mitään tiedä. Hallinnan välineeksi otettiin sama ulkonainen riitti, kuin oli paavin kirkollakin, eli (lapsi)kaste. Kasteen kautta pääsi osaksi yhteiskuntaa ja armoa, josta Raamattu ei puhu, eli lapsikasteen armoa.

      Kuitenkin oli ollut aina, sitten Pietarin helluntaisaarnan, ihmisiä, jotka saivat piston sisimpäänsä, kokivat Isän vedon Jeesuksen pelastettavaksi. On kysymys uskoontulosta, josta Raamattu paljon puhuu. Uskoontulo oli ja on ennenkaikkea portti Jeesus-tielle ja tien alussa, yleensä, kohdataan uskovien kaste, jolla mm. julistetaan maailmalle, eli muille, ketä on lähdetty seuraamaan. Nämä Jeesuksen seuraajat muodostivat paikallisen seurakunnan, kreikaksi ek-klesia.

      Tänään on Kirjoitukset, niinkuin oli alkuseurakunnallakin ja Lutherilla. Ne ovat edelleen samassa muodossa ja samalla sanoituksella.

      Kirjoitukset, eli Sana kirjallisessa muodossa on lyhyt ja selkeä. Sen etu on Sen haitta. Siksikö Lutherikin kirjoitti aivan älyttömän määrän, joilla hän tulkitsi sitä mikä oli jo luettavissa.

      Voimme olla kiitollisia kaikille uskossa kuolleille pyhille, mutta jokaisen heistä oli alotettava alusta, puhtaalta pöydältä. Menneet on menneitä, hyvät ja huonot, vt.Jes. 43:

      18 Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. 19 Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.

      Jokaisen uskoontulo on uusi, ainutkertainen. Samoin jokainen aika löytää Sanoman Raamatusta, ei Lutherilta tai muilta kirkko-isiltä, joista jokainen on saattanut löytää saman. Se ‘sama’ on aina alistettava Alkuperäisen testityökalun alle. Kun Lutherin sadat kirjalliset tuotokset laitetaan testiin, niin olen tullut siihen tulokseen, ettei ne kelpaa sellaisenaan ohjeeksi, niinkuin Raamattu vahvistaa. – Saman ‘tuomion’ saavat Augustinuksen opetukset, koska ne parhaimmillaan saattavat johdattaa Ahtaalle Portille, mutta josta Luther-Augustinus eväät eivät mahdu sisälle.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      Lepo Kristuksessa pitää kilvoitella ristin alla. Tämä on se kaita tie ja ahdas portti, josta Raamattu puhuu. Kuten Paavali (2.Kor.6) toteaa: “Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta.” Me tiedämme, millaiset koettelemukset Paavalia kohtasivat. Luther ei päässyt tähän Kristuksen sisälliseen tuntoon katolisen kirkon opetusta noudattamalla ja hän joutui ahdinkoon nimenomaan katolisen kirkon rippisakramentin takia. En nyt ala sitä tässä erikseen käsittelemään. Ratkaisu löytyi yksin uskosta Kristukseen. Mikäli nyt haluaa tarkistaa asian Raamatusta, voi huomata sen, mitä Jeesus sanoo uskosta.

      Helppo on uskoa hyvinä päivinä, mutta kun joudumme ristin alle, usko koetellaan. Pietari olisi tahtonut asua Taaborin vuorella, mutta näemme kuinka opetuslasten oli työlästä olla yrttitarhassa. Me elämme uskossa, emmekä näkemisessä. Kuitenkin on niin, että juuri ristin alla näemme ja koemme Herran auttavan käden tavalla tai toisella, silloin kun Jumala armossaan näkee hyväksi. Odottakaamme tätä uskossa, niin myös tämän aikanaan koemme. Odottava usko oli se, miten Paavo Ruotsalainen ilmaisi asian, kun uskotaan näkemättä ristin alla.

      Mitä vanhurskauttavaan uskoon tulee (Hebr.10:38-39) todetaan: “Mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen”. Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi.”

      Lisäksi Ismo Malinen vastaa hyvin uskoa ja tekoja koskevaan kysymykseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      Ps. Tämä on Jumalan rauhan ja rakkauden merkki, koska meidän Paavalin tavoin täytyy ristin kalkista juoda. Joita Herra rakastaa, niitä Hän kurittaa, jonka Raamatusta tiedämme. Järjelle kuritus on loukkaus, mutta uskolle elämä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      Ps. 2 Edelleen, tästä salatusta viisaudesta pitää olla osa kaikilla, jotka tahtovat kristityn nimeä kantaa. Kaikki ihmisten viisaus on kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Tämän salatun viisauden tien on Jumala tukkinut orjantappuroilla ja ristillä, ettei se aukene millään ihmisten filosofisella ei muullakaan viisaudella, kuten Paavali sanoo: (1.Kor. 2:7″: “vaan me puhumme salattua Jumalan viisautta, sitä kätkettyä, jonka Jumala on edeltämäärännyt ennen maailmanaikoja meidän kirkkaudeksemme.”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Aamen. Kosti osuu ytimeen.

    Luther kamppaili juuri tuon asian kanssa, eli kuinka minun tulee elää ja olla, että kelpaan Jumalalle. Rooman Kirkko opetti vain Armon ansaitsemista ja kuinka ihmisen tulee pyrkiä saavuttamaan Jumalan suosio riittävillä katumusharjoituksilla ja rukouksilla. (Islam opettaa samaa)

    Lutherin teologin opinnot ajoivat yhä syvemmälle sanaan ja alkukielen merkityksiin, josta lopulta aukesi Paavalin kirjeistä Taivas. Jumalan Vanhurskas on elävä uskosta, yksin Kristuksen tähden. Omat työt ja tekemiset eivät kelpaa, eli ne eivät tee ihmistä vanhurskaaksi. (Jumalan mielenmukaiseksi) Tätä oppia Luther yritti myös Paaville tarjota, mutta kävi kuten niin monesti valtaa pitävien kohdalla, Paavi ei tuntenut kirjoituksia ja piti vain tiukasti kiinni ansio ajattelusta, joka on ihmiselle luontaista.

    Tätä oppia vastaan nousi myös aikoinaan Juutalainen papisto, kun vainosi Paavalia, sillä uutta viiniä ei voi laskea vanhoihin leileihin. Kristus on uusi liitto Jumalan ja ihmisen välillä, vanha liitto lain tauluineen on naulattu ristille. Uusi on sijaan tullut.

    Joka on Armosta saanut lahjaksi Kristuksen vanhurskauden, on uuden liiton mukaan elävä, älköön siis enää vanhaan turvatko. Kristus on lain loppu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Moni yrittää sovittaa Lakia ja Armoa samaan pakettiin, mutta siinä käy niin, että reppu repeää. Armo on kokonaan toinen Tie Jumalan luokse, kuin lain tie. Ihmisen ja Jumalan yhteispeli on näin ollen suljettu pois. Jumala vaikuttaa YKSIN ihmisessä uskon ja näin avaa oven Taivasten valtakuntaan. Moni yrittää sinne väkisin oman hurskauden kautta, mutta se ei onnistu.

    Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva. Sillä joka on päässyt hänen lepoonsa, on saanut levon teoistaan, hänkin, niinkuin Jumala omista teoistansa. Hebr.4:9-10

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Entäpä tämän päivän kirkollinen opetus ja se miten maallikko sopeutuu siihen. Onhan selvää se, että hengellisessä palvelutyössä on pyrittävä puhaltamaan samaan hiileen. Vain rikkumattoman luottamuksen varassa voi yhteistyö toimia. Jos luottamusta ei synny, tai se menetetään , niin on mahdotonta toimia yhdessä. Luottamuksen syntymiseen on tehtävä yhdessä työtä ja opittava reilusti tuntemaan molempien tahojen ajattelua. Hiertävät asiat on otettava puheeksi heti, kun niitä ilmenee, tai tulee mieleen. Luottamusta on hoidettava jatkuvasti ja maallikon on suostuttava olemaan alisteinen viranhaltijoille.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Pekka, käsittääkseni maallikon (jos tarkoittaa seurakuntalaista eli seurakunnan jäsentä) ei tule olla alisteinen viranhaltijoilla. Viranhaltijoiden tulee kyllä olla alisteisia (sana on vähän outo…) esimiehilleen. Ei edes kirkkoherralla ole esimiessuhdetta tms. seurakunnan jäseniin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Outo sana se on, joten väärinkäsitys syntyy helposti. Poistetaan se tästä käytöstä ja laitetaan tilalle yhdessä toimintatavoista sopiminen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Anita Ojala
    Anita Ojala

    Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja, free lancer -kuvittaja, -kirjailija ja -toimittaja. Minulta on julkaistu 4 kirjaa: mm. Valopilkkuja: viriketekstejä lasten ja nuorten hartaushetkiin (soveltuu myös aikuisten hartauskirjaksi).