Mä annan sut pois

Annan sinut pois, vaikka tekee kipeää. Annan, koska vaihtoehtoja ei ole. Kumarrun haudallesi, lasken kukan ja itken. Suru pakkautuu rintalastaan ja tulee kyynelinä silmistä.

Suren, kapinoin ja raivoan. Miksi menit pois? Miksi Jumala otit hänet pois, juuri kun kaikki oli niin hyvin? Miten ihmeessä luulet minun nyt selviävän? Kun on kolme lasta ja velkaa. Kuka hoitaa nyt kaikki kodin työt?

Miksi haudalla on niin kylmä, vaikka pitäisi olla kevät? Miksi toisen pitää kuolla, kun vieressä silmu puhkeaa eloon ja naapurissa juhlitaan vastasyntynyttä? Toisilla on pääsiäinen, minulla on nyt pitkäperjantai.

Kuolema on niin armoton, ei sillä ole koskaan muuta asiaa kuin viedä pois. Kuolema tekee vain yhden siirron. Ja aina se päättää jonkun rakkaustarinan. Lopettaa jotain, jonka ihminen luuli kestävän ikuisesti.

Tahtoisin kaiken säilyvän ennallaan, ettei mikään satuttaisi. Luopumaan opettelu on elämän kovin haaste. Jatkuvasti näen syntymää, elämää ja kuolemaa. Ja näen että uutta syntyy entisen tilalle. Silti se hetki sattuu, kun pitää seistä myrskyävän meren rannalla. Jäädä siihen ja yrittää ymmärtää, ettei matkalle lähtenyt enää palaa takaisin. Hän on jossain muualla. Hän ei ole enää täällä.

Ja juuri niin sen täytyy olla. Hän on toisessa olotilassa. Hän on kuollut pois tästä maailmasta syntyäkseen uudelleen. Siellä jossain, ikuisuuden rajalla kerran kohtaamme.

Lähden haudalta jatkamaan matkaani. Kerran ruumiini haudataan hänen viereensä. Silloin en tunne tätä maan päällistä kipua enää. Mutta jo nyt, tässä pimeässä laaksossa, vierelläni kulkee joku. Aavistan hänen läsnäolonsa joka askeleella. Hän on itse rakkaus, Jeesus Kristus. Ja rakkaus on vahvempi kuin kuolema. Kerran tuo rakkaus kantaa minutkin yli kuoleman rajan, uuteen elämään.

(julkaistu myös hartauskirjoituksena: Rauhan Tervehdys 12/2013)

2 kommenttia

  • sinimarja salo sanoo:

    En tiedä koska olet rakkaasi menettänyt, mutta kirjoituksesta kaikuu silti yhä aito ikävä. Haluan siunata sinua, ja kertoa tiedän, miltä tuntuu menettää se kaikkein läheisin, oma nyrkkini ei meinannut millään aueta heittämään hiekkaa arkulle, oli kuin olisin voinut estää tapahtuman, jos en heitä hiekkaa, kun käteni viimein aukeni ja annoin hiekan valua arkulle, se oli totaalinen murtumisen paikka, luovutus, kaiken entisen taakse jättämisen paikka. Ei näitä unohda, ei koskaan. Ja silti, elämä jatkuu, ja uskallettava jatkaa matkaa perille asti. Tulee uusia asioita, uusia haasteitakin, uusia iloja, ajallaan uusia ihmissuhteita ehkä jne. Kaiken Hän on tehnyt kauniisti aikoinaan, ja iankaikkisuuden Hän on asettanut meihin jo nyt, ja jälleenäkeminen eräänä päivänä tulee olemaan riemullinen. Olkoon pääsiäisessäsi Isän Jumalan huolenpitoa, ja rauhaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Soili Juntumaa sanoo:

    Surussasi kanssaeläen, saaristolaisrovasti. Kirjoituksesi kosketti kovin, niin kuin myös aiempi runosi. “Kuka tuskaani hiljaa koskettaa… Läpi lukkojenkin Herra Jeesus tulla voi. Kuolleista hän noussut on.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Timo Juntunen
    Timo Juntunen

    Saaristorovasti. Runoilija. Elämän taiteilija. Tapaamisiin pappilan sillalla!