Mannerheimin karvalakki

Ajelen usein autolla Turussa Puistokatua Mikaelinkirkon ohitse. Siinä on vasemmalla kumpareen rinteessä Mannerheimin patsas. Ajattelin mielessäni, että suomalaisella tulee olla hänen kuvansa suurena, keskisuurena tai ainakin pienenä. Kummallista, että niin suurmies mahtuu niin pieneen kuvaan. No ehkä historia onkin hänet kutistanut pienemmäksi. Kävin siis räpsäsemässä kuvan patsaasta. Kun sitten kotona siirsin kortilta kuvat koneelleni, havaitsin hänellä olevan karvalakki päässään. Talviseen kuvaan sellainen sopisi, jos olisi lunta, mutta kesällä kukkien keskellä puiston laidassa kököttää karvalakkipäinen hahmo, tosin vain rintakuva.

Uudempi historianslitys on löytänyt siinä sankaritarinassa pahoja puutteita ja oikeastaan hän oli henkilö, joka toimi äänitorvena. Kun aikaa kuluu, niin suuretkin glooriat halutaan riisua pois. On muuten kummallista, että myöhempi tutkimus on aina parempaa eli mitä pitempi aikajänne, sitä enemmän löydetään uutta ymmärrystä. Aika muuttaa asioita niin, että joku sukupolvi meidän jälkeemme ihmettelee niitä kummallisen näköisiä kiviä, joiden kylkeen on laitettu nimilaatta. Mitä joku erikoisen näköinen kivi kertoo jostain vaikkapa valtionpäämiehestämme. Ei edes kerro miltä näytti.

Miten sitten käsittelemme Mestariamme? Jeesus Kristus osataan ja uskalletaan kuvata miten milloinkin, vaikka oikeasti kukaan ei tiedä miltä Hän näytti. Miten käsittelemme Hänen elämäänsä ja suuria tekojaan? Ovatko ne balanssissa sen kanssa, mitä Raamattu meille kertoo? Olemmeko totuudellisia silloin aina, kun puhumme Hänestä? Usein kuulee, että Hän kantoi meidän syntimme ja sairautemme ristille ja on jo siis kärsinyt kaikesta. Ovatko siis kaikki kristityt terveitä ja menestyviä? Eivät ole eikä Raamattukaan sellaista meille opeta. Eihän kenenkään pitäisi oppia käyttämään pyörätuolia tai muuta apuvälinettä. Kuitenkin tehdään teologiaa siitä, että sairaan elämässä täytyy olla joku vika, joka patoaa Jumalan suosion.

Miten sitten syntikäsitteelle on tapahtunut? Jollakin saattaa syntikuorma kasvaa niin suureksi, ettei Jeesus jaksaisi sitä kantaa on pakko kantaa itse. Eli epäusko vaivaa ja masentaa. Toisella armo kasvaa niin suureksi, ettei kerkiä millään tehdä syntiä niin paljoa, että siihen tulisi suurtakaan lovea. Jollekkin sana saattaa olla katoavaa kansanperinnettä. Ei ihme, että ihmiset olivat raskasmielisiä ja melankolisia, kun joutuivat syömään pettua. Itse keitetty pontikka saattoi olla huonoa tai ostetun raaka-aineissa oli käsittämättömiä aineita. Nythän meillä on kaikki toisin. Voimme syödä paakelssia vaikka joka päivä. Vinettoa on vaikka minkä väristä ja makuista. Jossain puheessa väitin, ettei tislettä kukaan nauti maun takia. Kuitenkin kohtasin vastaväitteen siinäkin asiassa.

Ovatko markkinavoimat vallanneet myös kristikunnan? Olemme ulkoistanee ja yhtiöittäneet, priorisoineet, säästäneet ja leikanneet, mutta optioita emme ole unohtaneet. Jeesus on meille melkein kuin maailmanpankki, joka omistaa ne pelastuksen sapluunat ja painaa niitä optioita jokaiselle miten paljon kukin haluaa. Miten mahtaisi käydä, jos Jumala luottaisikin meihin niin paljon, että antaisi Jobin koetukset elämäämme. Tulisimmeko elävänä siitä erämaasta? Olisi autuasta, jos voisimme Jobin kanssa sanoa: Vain korvakuulolta tunsin Sinut, mutta nyt olen nähnyt kasvosi! Vapahtajani!

3 kommenttia

  • Matias Roto sanoo:

    Lauri

    Kiitos jutustasi.

    Tulipa tuosta Mannerheimin karvalakista mieleeni Pietari Suuren suora miekka aikana jolloin muilla venäläisillä oli käyrä sapeli.

    Aikoinaan ruotsalaisten joukoista kaatuneen Wilhelmsin miekka tuli tsaarin haltuun ja siitä tuli erityistuntomerkiksi isoa miestä kuvattaessa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kiitos kommentistasi! Mä olen tämmönen kirjoittaja, joka saa idun jostain ihan epäoleellisesta ja sitten ajatukset virtailee sinne ja tänne ja mä annan virrata. Tätä aikaa on lähes mahdoton ymmärtää, koska ihmisen matka täällä on samanlainen alusta loppuun. Vain rekvisiitta vaihtelee. Ja miten voisi olla niin, että rekvisiitan uudistaminen voisi muuttaa elämän peruskulun? Miten voisi uskaltaa elää ilman Jeesusta?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Patsas-Mannerhemin karvalakille on aivan yksinkertainen selitys. 1920- ja 30-luvulla kuului kenraalin paraatipukuun valkoinen karvalakki, olipa ulkosalla sitten pakkanen tai helle. Ei siis pää palellut! Mitä suurmiesten jälkimaineeseen yleensä tulee, on havaittavissa, että historiaa kirjoitetaan aina uudelleen poliittisten suhdanteiden vaihtuessa. Niinpä eilispäivän sankari voi olla huomispäivän konna ja päinvastoin. Jeesus Jumalan Poikana ei tosin ole verrattavissa maallisiin suurmiehiin, mutta kyllä tulkinnat hänestäkin ovat aika paljon vaihdelleet sekä kristinuskon eri suuntausten välillä että erityisesti kristilisen viitekehyksen ulkopuolella. Ainakaan luterilaisessa teologiassa en kylläkään ole havainnut semmoista ajatusta, että kristittyjen pitäisi olla terveitä menestyjiä, pikemminkin päinvastoin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Lauri Lahtinen
    Lauri Lahtinen

    Olen eläkkeellä sotilasammatista. Vanhemmiten ovat hengelliset asiat tulleet tärkeiksi. Olen tuottanut päivänsanakirjan: Muruja Herran pöydästä. Agape-kodin pastorina tuotan joka torstai klo 12.00 noin puolentunnin live-lähetyksen, kun kokoontuminen ei nyyt onnistu kasvotusten.. NYt olen käsitellyt Vuorisaarnaa ja hakukone varmasti löytää, jos jotain kiinnostaa..

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit