Martelin Vatikaani-kirja puhuttelee

Ranskalainen sosiologi-toimittaja Frédéric Martel julkaisi helmikuussa 2019 kirjan Sodoma kahdeksalla kielellä yhtaikaa. Suomalaisille teos on läheisin englanninkielisenä: In the Closet of the Vatican. Alaotsikossa puhutaan "vallasta, homoseksuaalisuudesta ja tekopyhyydestä".

Martel on itse homoseksuaali ja on kirjoittanut aiheesta ennenkin, kuten teoksen Global Gay. Lyhyesti sanottuna hän halusi ottaa esiin katolisessa kirkossa ja varsinkin sen huipulla piilevän tekopyhyyden. Selibaatista puhutaan ja siihen vaaditaan - siis papeilta itseltään. Muun kansan tulee kuunnella Katekismuksen tekstiä kolmen vuosikymmenen takaa: masturbaation, avioliittoa edeltävän ja sen ulkopuolisen seksin, homoseksuaalisuuden, abortin ja avioeron ja vieläpä ehkäisynkin synnillisyyttä. (Jos joku tahtoo tutustua vaikka hormonaalisen ehkäisyn arvosteluun tästä näkökulmasta, niin suomeksi Hapatusta löytyy myös.)

Monelle homoseksuaalisuus ei ole mikään teoria, ja jatkuvat tuomionsanat konservatiivisilta kristityiltä uuvuttavat. Siksi voi olla hankala löytää mitään myönteistä edes siitä, että tällainen tekopyhyyden paljastuskirja sai päivänvalon. Martel voi silti kokemusasiantuntijana olla enemmän myönteinen kuin kielteinen ilmiö kirjansa ja sen synnyttämän keskustelun myötä.

Eräs perustava asia on homoseksuaalisuuden ja pedofilian ero. Tämä nousee vahvasti kirjasta esille ja on ollut viime kesän kirja-arvostelussa. Keskitien National Catholic Reporter kirjoitti ex-pappi Richard Sipen kuollessa loppukesällä 2018 tästä selkeästi: "Sipe insisted that homosexuality, as a normal sexual orientation, stood apart from "ephebophilia," which meant adults who abused teenagers." Katolisen kirkon piirissä tyypillinen efebofilia-tilanne on muodostunut pappisseminaareissa. Euroopassa kuviot ovat toisenlaisia, koska katolistakin teologiaa on opiskeltu valtion yliopistoissa kuten Saksassa, vaikka opiskelijat asuvatkin omassa asuntolassa. Parish eli "seurakunta" jolla Martelin mukaan nimitetään kirkollista gay-alakulttuuria, alkaa muotoutua jo varhain - opiskeluaikana. Ja käsitteiden sekoittuminen alkaa silloin myös? Martelin kohupaljastus liittyi alusta alkaen hänen Francesco Leporelta (myös ex-pappi) kuulemaansa lukuun siitä, että neljä viidestä eli 80 % Vatikaanin kirkonmiehistä on joko passiivisia tai aktiivisia homoseksuaaleja. Moni ei kirjasta muuta tiedäkään. Olisi hyvä tietää.

Kyse ei Vatikaanissakaan ole laventelimafiasta tai gay lobbysta konservatiivien tarkoittamalla tavalla eli siitä, että joku homoklikki valitsisi vain ystäviään johtaville paikoille ja suosisi heitä. (Tästä on kyllä taitettu peistä arvosteluissa!) Kyseessä on ennemminkin Vatikaanin "koodi", jolla sallitaan kardinaalien sihteerit, butlerit ja muut asuinkumppanit, mutta kielletään tekemästä asiasta julkista. Juuri tämä sai Martelin lähtemään liikkeelle, ja hän ottaa esille jopa kaksi keskeistä kardinaalia salanimellä: La Mongolfiera ("kuumailmapallo") ja Platinette ("hopeatukka", drag-termi). Hän tekee selväksi, että tietää keitä nämä henkilöt ovat, muttei tahdo lähteä häpäisemään tai nimeämään heitä. Martelilla pitää salaisuudet hallussaan, ja hänen käyttämänsä 14 juristia ovat tehneet pitkää päivää yli 500-sivuisen kirjan äärellä. Mutta toisaalta, onhan lähteinäkin 40 kardinaalia yhteensä 1500 henkilön joukossa. Huh ja huh.

Kuluvan vuoden alussa alkavat Saksan katolisessa kirkossa "synodaalitien" keskustelut kirkon johdon ja sen vahvan maallikkojärjestön ZdK:n edustajien kanssa. (Olen kuvannut tilannetta blogissa.) Saksan katolisia maallikkoja yhdistää sama toive kuin on Martelilla "katolisena ateistina": nähdä kirkon hyväksyvän sekä pappien avioliitto että naispuoliset papit. Katolisen kirkon nykytilan jakautuneisuus näkyy saksalaistaustaisessa entisessä paavissa Benedictus XVI:ssä (Joseph Ratzinger). Huipputeologi saa Martelin kirjassa rapaa niskaansa. Olen tätä kriittisesti ja kirja-arvostelut huomoiden dokumentoinut Vartija-lehden arvostelussani.

Benedictuksen henkilöhistorian tragiikka on tässä: uskonopin kardinaalina hän paalutti katolisen seksuaalietiikan tiukemmin kuin kukaan tai mikään, mutta juuri hänen paavikaudellaan tasa-arvoinen avioliitto tai vähintään parisuhteiden rekisteröinti alkoi olla mainstreamia myös katolisen enemmistön maissa. Tai pian hänen jälkeensä. Franciscus vastusti Buenos Airesin kardinaalina homoliittoja muttei rekisteröintejä - se oli puolivillainen liike, joka tähtäsi vain paaviksi tulemiseen, aprikoi Martel.

Syvä tragiikan taju on myös kirjan lopussa olevassa kertomuksessa isä Louis'sta, joka oli sivistynyt mies ja teki suuren vaikutuksen Marteliin Avignonin seudulla toimiessaan. Nuorella aikuisiällä katolisuus "unohtui" Martelin mielestä ja niin myös nuoruudessa kohdattu pappismies. Hän sai kuitenkin kuulla, että tämä oli kuollut aidsiin, kirkon hylkäämänä ja unohtamana, mutta saanut lopulta kirkollisen siunauksen. Papin homoseksuaalisuus oli vaiettu salaisuus. Lopulta hän jäi yksin. Surullista.

Suomessa on katolista keskustelua pappeudesta, joka ei ole varsinaisesti traagista vaan periaatteellista ja dogmaattista. Se on keskustelua, jossa selibaattia puolustetaan against all odds, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Rintamalinjoja ainakin tulee esiin. Lainaan nimettömästi Hapatuksen ei-katolista kommenttipuheenvuoroa 3.8.2019: "Uskoakseni pääasia, josta olemme eri mieltä, on tämä: ”- – uuden luomuksen periaatetta, joka – – aivan erityisellä tavalla – – toteutuu naimattomuudessa Jumalan valtakunnan tähden.” En pysty allekirjoittamaan sitä, että naimattomuudessa olisi jotakin erityisen pyhää avioliittoon verrattuna." Tämän sisemmissä sitaateissa (saitin ylläpitäjältä) viitataan ajatukseen siitä, että naimattomuus on Jeesuksen ajan tuomaa lisää. Pappi on sittenkin "enemmän" kuin maallikko, jossei siis omana persoonana niin sakramentaalisen ordinaation vuoksi. Se nostaa siihen sitoutuneen papin luotujen suurten asioiden kuten perheen, joka on kyllä vahva katolinen arvo, yläpuolelle. Ongelmaksi tulee silloin miettiä naineen Pietarin ja naimattoman Paavalin julistusta kaikkineen. Ja on sitä mietitty. Juuri Paavaliltahan tulee ajatuksia naimattomuuden hyvyydestä, mutta hän pitää niitä ominaan eikä "Herran" sanoina (1. Kor. 7). Toisaalta hän puolusti apostolien oikeutta avioliittoon (1. Kor. 9:5), mikä myös otetaan Hapatuksessa esiin. -Raamatun lukeminen on aina tulkintaa!

Mielenkiintoisella tavalla katolisessa Hapatusta-sivustossa mainitaan samassa yhteydessä Augsburgin tunnustuksen puolustus, joka on luterilainen tunnustuskirja. Sen kohdassa XXIII (23, ei 22 eli XXII - kirjoittaja kopioi virheen lainauksestaan) kuvataan laajasti, miksi uskonpuhdistajat tahtovat kumota selibaattilain. Perusteluksi haetaan ihan luonnon- ja ihmisoikeusargumentteja. Samoja argumentteja Martel muuten esittää suhteessa sveitsiläiskaartin sotilaisiin: heidän on oltava naimattomia, vaikka Sveitsin voimassaoleva laki estää rajoittamasta rekrytointia siviilisäädyn perusteella. (Pohdin arvostelussani, oliko taka-ajatus suunnattu pappeuteen. Ihmisoikeuksien julistusta en halunnut kaivaa esiin.) No, Hapatusta-sivuston kommentissaan kirjoittaja takertui ajatukseen "neitsyydestä korkeampana lahjana kuin avioliitto" (Ap. XXIII myös). Tämän selityskin löytyi: via media -tyyppi Philipp Melanchthon kirjoitti tällaista eräänlaisena diplomaattisena myönnytyksenä muuten tiukkaan selibaatinvastaiseen kohtaan. Toisella varhaisten tunnustuskirjojen kirjoittajalla, Martti Lutherilla, diplomatia ei ollut vahva puoli. Tämä ei tosin ollut lainkaan pääasia!

Ekumeeninen viikko koittaa tammikuussa, joten yritämme suhtautua toisiimme kunnioittavasti! Silti tuntuu, että jotakin historian hämärästä palaa uudelleen keskusteluun. Richard Sipe kutsui jo 1992 keskustelijoitaan "Wittenbergiin" - hän ravisteli Boston Globen kanssa Yhdysvaltoja vuosituhannen alussa. Vastaavasti Martel tuo uutta aikaa kirkkoon valistuksen muodossa, onhan hänen kulttuurinsa myös Voltairen ja Rousseaun kulttuuri. Tästä huolimatta voi kysyä, onko Apologian eli Augsburgin tunnustuksen puolustuksen tarkoittama "roomalainen satiiri" meidän aikanamme La Mongolfieran ja muiden kansoittama Frédéric Martelin kohukirja Sodoma. (Tiesiväthän reformaattorit, mitä Borgia- ja Medici-paavien aikana tapahtui! Me taas muistamme Roberto Savianon puistattavan Gomorran vuosikymmenen takaa, Italiasta sekin.) Ap. XXIII kirjoittaa pappien avioliitosta myös tällaista puolustusta:

"Vaikka meillä on jo monta syytä pysyvää selibaattia koskevan lain torjumiseen, tulevat näiden lisäksi vielä sieluille aiheutuvat vaarat ja julkinen pahennus. Siinäkin tapauksessa, ettei laki olisi väärä, pitäisi näiden seikkojen pelottaa hurskaita miehiä hyväksymästä moista taakkaa, joka on syössyt turmioon lukemattomia sieluja. Kaikki kunnon miehet ovat jo kauan valittaneet tätä rasitusta, joko omalta kohdaltaan tai toisten nähden, joiden ovat nähneet olevan vaarassa, mutta yksikään paavi ei ole ottanut näitä valituksia korviinsa. Onhan kaikkien tiedossa, mitä vahinkoa tästä laista on yleiselle siveydelle, mitä paheita, mitä häpeällistä irstailua se on saanut aikaan. Onhan olemassa roomalaisia satiireja, ja niistä vielä nykyinenkin Rooma saa tuntea kuvansa ja lukea omat tapansa."

Loppujen lopuksi: ei ole tietenkään hyvä vain osoitella sormella Roomaa tai sen kirkkoa, mutta on (!) hyvä että eri kirkkojen opin puolustajat tutustuvat myös kriittiseen kirjallisuuteen. Ymmärtämyksen velvoite koskee meitä kaikkia. -Sapere aude! -Audiatur et altera pars! [Uskalla tietää! Kuultakoon toistakin osapuolta!] Martelista on hyvä aloittaa, ja noilla tunnustuskirjoilla voi sitten jatkaa - niitä on Hapatuksen kommenttipuheenvuoroissakin riittävästi. Luterilaiset tunnustuskirjat eivät kiellä naimattomuuden lahjan periaatteellista mahdollisuutta vaan sen, että siihen voitaisiin velvoittaa. Kovin montaa miestä tai naista ei voida - eikä ketään pidäkään. Tästä eli selibaatin pakollisuudesta keskustelu jatkuu varmasti kaikkialla ja myös siellä missä asia on tärkein.

Martel ei ole "katolisena ateistina" hyödyllinen idiootti vaan hyödyllinen kriitikko. Hänen syvä viestinsä ei ole homoseksuaalien vastainen. Heti alussa hän kertoo huomionsa siitä, että kun ennen homoseksuaaleilla oli vain yksi rekrytointireitti eli kirkko, on 1970-luvun jälkeen muitakin uravaihtoehtoja. Toisin sanottuna: kun homoseksuaalit voittavat, kirkko kokee tappion. Kysymys on myös siitä, mistä katolinen kirkko saa jatkossa työntekijänsä. Eikä tilanne ole missään yhtä akuutti kuin keskiosissa Keski-Eurooppaa. Martel tuntee parhaiten Ranskan: noin 800 pappia kuolee joka vuosi, ja uusia tulee alle sata (s. 548). Jo pappispula säikyttää? Toisaalta katolisessa kulttuurissa vastaan voi tulla myös toinen kenttäpääty: liberalisoimalla kirkkoa liikaa kansa lähtee helluntailaisuuteen, jossa on tiukemmat normit. Näin voi käydä ainakin Etelä-Amerikassa. Ei ole helppoa olla kirkossa, jossa vallitsee "sisällissota" Martelin termein. Roomalaiskatolinen kirkko ei ole silti ainoa paikka maailmassa, jossa asiat kärjistyvät, ei ainakaan presidentin uudenvuoden puheen mukaan... eikä ainoa kirkko. Yritetään silti välttää vihapuhe!

Lukusuositukseksi Martelin In the Closet of the Vatican -kirjasta on, mutta ehkä vain varauksin. Moni on kuvannut ahdistuvansa sen sivujen äärellä. Toisaalta: juuri se voi olla hyvä syy lukea loppuun asti ja seurata keskustelua aiheesta. Uskonpuhdistuksen ja valistuksen leimaamassa kulttuurissa sen viestit jäävät osin huomaamatta eikä muutospaine tunnu yhtä voimakkaana. (Mutta missäpä ei nykyisin tieto kulkisi?) Tendenssimäisyydestään ja sekavuudestaan huolimatta kirja on ajan merkki.  Asioista on lupa puhua. Samassa avoimuuden hengessä paavi jatkaa uudistuksiaan. Mihin asti ne riittävät, sen näyttää aika. Mutta paljonko sitä enää on?

6 kommenttia

  • Tapio Tuomaala sanoo:

    “Juuri Paavaliltahan tulee ajatuksia naimattomuuden hyvyydestä, mutta hän pitää niitä ominaan eikä “Herran” sanoina (1. Kor. 7).”

    Tässä pitää muistaa, että Paavali odotti Jeesuksen palaavan pian, ehkä huomenna, ensi vuonna, mutta kuitenkin elinaikanaan. Tätä taustaa vasten pitää lukea apostolin ohjeet avioliitosta ja kaikkeen siihen liittyvästä. Ei ole aikaa mennä naimisiin, vaan parempi on tehdä Herran työtä, mutta jos ahdistaa tämä lyhyt aika, niin parempi naida kuin palaa himoissa, joka on turhaa ja typerää ja luonnon vastaista.

    Jos Paavali olisi tiennyt, ettei Jeesus palaa 2000 vuoteen, niin hän varmasta olisi kirjoittanut kirjeensä toisin.

    Kiitos blogista!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Raunu sanoo:

    Joo, kyllä on hämmentävää miten monia ajatuksia pelkästään Paavalin kirjeistä (vrt. 1. Tim. 3 kaitsijan/piispan ominaisuuksista myös) löytyy ja kuinka eri tavoin niitä tulkitaan. Onhan pelkästään Rooman kirkon yhteydessä ex-anglikaanipappeja, jotka ovat naimisissa, sekä idän riituksen katolilaisia jotka myös on vihitty papeiksi naimisissa olemisestaan riippumatta. Tämäkin on keskustelussa, eli selibaatti ei ole opillinen asia vaan kirkkojärjestyksen asia. Jos pappi ei saisi olla naimisissa, eivät hekään saisi olla. Kysymys on varmaan ajan kysymys.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Mikähän se mahtoi olla se ‘pistin’ Paavalin lihassa?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Paavalin omien sanojen mukaan pistin oli saatanan sanansaattaja. Apostoli näki sen, koska pyysi irti pääsemistä. Voin hyvin kuvitella, mistä on ollut kysymys.

      Suosittua on ollut esittää arvaus, että Paavalin pistin olisi ollut seksuaalinen perversio tai vastaava. Se ei sovi, koska ihmisen oman lihan luonnottomuudet piti voittaa omalla lihalla, kuten menemällä naimisiin, jos himot liikaa korventavat. Jos ei mene naimisiin, niin käy, kuten Jukka Raunu tuo esiin blogeissaan. Toki katolisten pappien pedofiliaan on muitakin syitä kuin naimattomuus. On yksinkertaistamista laittaa kaikki ongelmat naimattomuuden syyksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Raunu sanoo:

    Saksan katolilaiset keskustelevat uhkarohkean ahkerasti vähän kaikesta. Tietysti myös selibaatista. (Alkaa jo kysyä, päätyykö koko 2 vuoden prosessi oman eksistenssin tutkisteluun…?) Kirkko-oikeuden asiantuntija ja viskiekspertti (“Whisky-Vikar”!) Wolfgang F. Rothe on pohtinut juuri tätä naimattomuutta ja miettii onko pappi edes “luvannut” selibaattia vaiko paremminkin “ilmaissut valmiutensa” elämään tavalla, joka on joka tapauksessa kanonisen oikeuden käsky. Jos se on virkavelvollisuus, miksi siihen erikseen vaadittaisiin sitoutumaan? Onkohan logiikka ihan pitävää, en osaa sanoa, mutta selittelyksi menee: selibaatin satunnainen rikkominen ei ole vielä kirkkolain vastaista, mutta “avioliiton omaiset suhteet” ja tietysti viimeiset 2-20 v puhuttaneet hyväksikäyttökuviot kyllä. Kappalainen Christian Olding esiintyy inserttivideossa mielenkiintoisemmin: hän kysyy auttaako selibaatti työntekoa (kyllä, se antaa vapautta), onko se hauskaa (ei) ja onko se viranhoidolle välttämättä hyödyksi (ei, perusteluna Paavalin ja Pietarin erilaiset ratkaisut jo kauan sitten!). https://www.katholisch.de/artikel/24130-der-zoelibat-das-ueberfrachtete-gesetz Tämä oli muutama päivä sitten siis. Vuonna 2018 nuorisopiispa Passausta Stefan Oster kuvasi, että kirkon piirissä epäkypsää seksuaalisuuttaan torjuva henkilö “yhteydessä selibaattiin” voi saada aikaan isoja ongelmia. Selibaatti ei ole “varsinainen ongelma” kuuluu tässä. https://www.katholisch.de/artikel/19058-bischof-oster-zoelibat-ist-nicht-das-eigentliche-problem Sveitsin katolinen naisjärjestö taas torjuu pakkoselibaatin, Zwangszölibat – vastaavia google-tuloksia löytyy https://twitter.com/FrauenbundCH/status/971775880463863808 – keskustelu näyttäytyy erilaisena eri suunnasta. Naisjärjestön alajärjestö zoefra.ch haluaa antaa äänen naisille, jotka ovat kärsineet katolisten pappien salarakkaina. No, kirkon syviltä riveiltä kysytään 2 v kestävässä synodaalitiessä gallup-maisesti mitä he tahtoisivat papeilta ja millaista naisten asemaa ja seksuaalietiikkaa tahdotaan. Ensimmäinen 4:stä kysymysalueesta on kirkon vallankäyttö. Kunhan tämä gallup saadaan, niin kirkon syvien rivien toiveet osoittautuu varmaan aika muutoshakuisiksi. Katsotaan. https://www.synodalerweg.de/ihre-stimme-zum-synodalen-weg/

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Raunu sanoo:

      Eilen alkoi levitä tieto entisen paavin, Benedictus XVI:n, tulevasta kirjasta. Äärikonservatiivi-kardinaali Robert Sarah’n kanssa tehty teos pitää selibaattia perinteiseen tapaan välttämättömänä koska sekä pappeus että avioliitto ovat totaalisia sitoumuksia. Tässä suhteessa mikään ei ole 500 v aikana muuttunut. Paavin kritiikki Augsburgin tunnustukseen eli Confutatio esitti juuri “eveready” (aina valmiina)-uhripappeuden papintyön malliksi. Samalla tavoin Benedictus lyttää Lutheria. (Muistetaan Franciscus pari v sitten Lundissa Ruotsin naispuolisen arkkipiispan kanssa mukavissa merkeissä!) Kovin ikävää, eikä luo hyvää tunnelmaa Synodaalitien Saksassa (!). Emeritus-paavin mahdottoman suuresta roolista on La Croix‘ssa Massimo Faggioli esittänyt vastalauseen. Ex-paavi ei pitäisi olla “paavi” ollenkaan vaan Rooman emeritus piispa. Hän ei saisi käyttää valkoisia vaatteita. Hänellä ei saisi olla prefekti Georg Gänsweinin kaltaista omaa “kardinaaliveljenpoikaa” huseeraamassa. Kaikkiaan La Croix antaa madonluvut Rooman kuurian tavalle yhdistää keski- ja nykyajan huonot puolet. https://international.la-croix.com/news/the-fiction-behind-the-idea-of-the-pope-emeritus/9943 Tässä jutussa siis esitellään “B16”:n kirja: http://www.ncregister.com/daily-news/pope-emeritus-benedict-and-cardinal-sarah-collaborate

      Ilmoita asiaton kommentti