Marttyyreista ja nykypäivän "verettömistä" todistajista

Marttyyrien veri on kirkon siemen. Näin tiedetään kristikunnan alkuaikojen kirkkoisän lausuneen. Tuo lausahdus osui myös oikeaan, sillä kirkon alkuaikojen kristityt joutuivat kokemaan vastustusta, vainoa ja jopa marttyyrikuoleman, kun Rooman valtakunta vainosi Kristuksen seuraajia. Vaino ja väkivalta eivät onnistuneet kuitenkaan hävittämään kirkkoa ja kristittyjä vaan ”marttyyrien veri oli todella kirkon siemen”! Ensimmäinen marttyyri oli Stefanos, jonka muistopäivää tapaninpäivänä vietämme.

Nykyaikana meidän on vaikea tai lähes jopa mahdoton samaistua noihin aikoihin. Toki elokuvat ja kirjat ovat antaneet meillä mielikuvia siitä, millaista vainottujen kristittyjen elämä oli. Käynti Rooman Colosseumilla tuollaisten mielikuvien kanssa antaa vahvan elämyksen. Tai paavien lista Pietarin kirkossa: Se näyttää, kuinka alkuaikojen Pietarin istuimen haltijat saattoivat olla virassa vain pari vuotta ja kuolivat sitten marttyyrikuoleman.

Marttyyreita on ollut myös kautta aikojen. Kristittyjä on vainottu ja surmattu heidän uskonsa tähden. Näin voi tapahtua vielä tänäänkin. Samoin ihmisiä on surmattu heidän taustansa vuoksi. Pahimpia esimerkkejä ovat Stalinin ja Natsi-Saksan vainoissa kärsineet ja kuolleet. Niin sanotut sivistyneet länsimaat eivät ole syyttömiä vaan nekin ovat jossakin historian käänteessä syyllistyneet jonkin kansanryhmän surmaamiseen.

Jos jätämme sivuun varsinaiset veritodistajat ja mietimme Kristuksesta todistamista, niin sekään ei ole yksinkertaista. Kirkon ja kristittyjen tehtävä on todistaa maailmalle Jumalan rakkaudesta Kristuksessa. Sitä kirkko on tehnyt ja tekee edelleen. Vaikeampi kysymys on kysymys siitä, miten sitä tehtäisiin parhaiten ja vaikuttavimmalla tavalla.

Yksi todistamiseen liittyvä kysymys liittyy julistuksen ja palvelun, sanojen ja tekojen tai teologisella kielellä sanottuna uskon ja rakkauden suhteeseen. Molempia tarvitaan. Aina on kuitenkin eri tahoilla painotettu jompaakumpaa.

Paljon on keskusteltu myös evankelioinnin asemasta. Yksi parhaita esimerkkejä tästä on evankelista Billy Grahamin missio-tapahtuman alla ja yhteydessä käyty keskustelu vuosikymmeniä sitten. Nyttemmin evankelioinnille on alettu löytää jonkinlaista laajemmin hyväksyttyä näkymää, vaikka ongelmaton sen asema kirkon toiminnassa ei ole vieläkään.

Kristuksesta todistamisen kohdalla on ajateltava kirkon työtä laajasti. Minulle on vaikeaa ymmärtää, miten edelleen usein painotetaan eri tavalla julistusta evankeliointitapahtumassa ja julistusta vaikkapa kirkollisissa toimituksissa. Oman kirkkomme päätunnustuksen, Augsburgin tunnustuksen (CA) mukaan Pyhä Henki synnyttää uskon sanan ja sakramenttien kautta. Painotamme vahvasti sanan vaikuttavuutta ja Kristuksen läsnäoloa sanassaan. En voi ymmärtää, että Pyhä Henki vaikuttaisi vain tietyn tyylin julistuksessa tai eri tavalla eri tilanteissa,.

Kirkon todistustehtävän kannalta hyvin tärkeitä ovat juuri tilanteet, joissa kohdataan niitä ”tavallisia” ihmisiä tai paremmin erilaisia ihmisiä. Väkevällä todistuksella ja julistuksella tai puhtaan opin varjelemisella ei ole merkitystä, jos ihmiset eivät ole niiden vaikutuspiirissä. Kirkon missionaarinen, ihmisiä lähestyvä ja ihmisten luokse menevä ote tulee yhä tärkeämmäksi. Kirkossa on vielä paljon tilanteita ja tilaisuuksia, joissa voidaan kohdata ihmisiä ja joissa voidaan julistaa hyvää sanomaa. Ja kirkossa tarvitaan aivan uudenlaista otetta ihmisten lähestymiseen ja elämän jakamiseen heidän kanssaan.

Todistamisen erilaiset painotukset näkyvät selvästi erilaisissa kirkkokäsityksissä. Näitä kirkkokäsityksiä on  tiedostettuina ja tiedostamattomina omankin kirkkomme sisällä useita. Opillisen korostuksen kirkkokäsitys näkyy selvästi vaikkapa Luther-säätiön seurakunnissa (Lähetyshiippakunta). Evankelioiva kirkkokäsitys on ollut vahvana vapaissa suunnissa, vaikka niissä on myös paikallisesti ollut vahvoja diakonisen kirkkokäsityksen piirteitä. Omassa kirkossa jumalanpalvelusuudistus on tuonut liturgisen ja messua korostavan kirkkokäsityksen piirteitä. Meillä ehkä yksi kirkkomme heikkous on siinä, ettemme ole kyenneet löytämään selkeää painotusta, jolla toimimme. Tähän vaikuttaa osaltaan myös pietistinen perintömme.

Yksi luterilaisuuden painotuksia on se, että jokainen kristitty palvelee Jumalaa ja lähimmäisiä sekä toimii siis todistajana omassa kutsumuksessaan. Tässä voisi olla yksi painotus, jota voisi vahvistaa. Usko on meillä vain niin henkilökohtainen ja yksityinen asia. Muuten kirkossamme pitäisi löytää kirkkaammin näkymä siihen, mitä todistaminen merkitsee ja millaista kirkkokäsitystä toteutamme ja vahvistamme. Ihmisten arki, maailman muutos, evankeliumin rikkaus ja missionaarinen sekä diakoninen ote pitäisi jotenkin yhdistää.

Perusmalleja ovat edelleen sisäänpäin kääntyvä, omaa uskoa ja oppia varjelevien piiri tai maailmaan avautuva ja ihmisten kysymyksiä ymmärtämään pyrkivä kirkon työote. Onko ensimmäinen liian verevää ja jälkimmäinen liian ”veretöntä”? Onko nykypäivänä niin, että rakkaus ja teot puhuvat vahvemmin kuin sanat vaikka sanojakin tarvitaan?

Toivo Loikkanen

 

21 kommenttia

  • Eija Moilanen sanoo:

    Ajattelin, että kommentoin näiden vanhojen blogistien blogeihin. Edellisen blogin luin ja en keksinyt mitään kommentoitavaa. Yritin oikeasti miettiä, että mitä kirjoittaisi.

    Tästä nousi tuo kulma, että olemme eläneet 1900-luvun, joka kautta historian pahinta vainon aikaa. Kuitenkin täällä Suomessa on ollut niin hyvä elää, ettei oikein pysty tajuamaan sitä, minkä kanssa muut ovat joutuneet elämään. Aivan samoin itselleni on ongelma ymmärtää, miten voi omaa toimintaa ajatella kirkkona, kun itse suuntaa aina henkilökohtaisella tasolla muihin.

    Voin hyvin allekirjoittaa nämä Spenerin hurskaat toiveet. Mutta kavahdan Francken vaatimuksia. Minulla toisn on vain yleistietoa näistä.

    Keksinpä jotain kommentoitavaa. 🙂

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kiitos, Eija, kommentistasi. En itse kirjoita tänne saadakseni paljon kommentteja tai nostattaakseni värikästä keskustelua. Toisaalta lukijoiden kommentit tekevät bloggaamisesta mielekkäämpää, kun saa jotakin käsitystä siitä, miten kukin blogiteksti on luettu ja millaisia ajatuksia se on herättänyt.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuo “historian pahin vainojen aika” voi olla objektiivisesti totta ainakin erilaisissa vainoissa surmansa saaneiden lukumäärän perusteella. Natsi-Saksan rotuoppi ja sen pohjalta toimiminen on aivan oma kaamea vaiheensa historiassa. Rotuoppia ja sen pohjalta vainoamista on kyllä esiintynyt muuallakin. Siirtomaatoiminta oli ainakin aluksi jonkinlaista rotuopin tai vastaavan ajattelun ilmentymää. Melko pitkään oli yleinen käsitys “sivistyneistä ja barbaareista”. Saatettiin pohtia, ovatko ne barbaarit ihmisiä samalla tavalla kuin “sivistyneet”. Tätä saattoi olla lähetystyössäkin. Toisaalta siinä nähtiin ihmisen arvo, koska haluttiin välittää hyvä sanoma heillekin. Samoin lähetystyöhön liittyi harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ihmisen auttaminen, koska jokainen nähtiin Jumalan luomana.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jari Haukka sanoo:

      Historian laajimman kristittyjen vainon toteuttivat bolsevikit Neuvostoliitossa aikavälillä 1918 ja 1980-luku. Melkein kaikki kirkot ja luostarit tuhottiin, kymmenet tuhannet papit murhattiin, miljoonia uskovia surmattiin uskonsa vuoksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Olli Löytty hahmottaa tällaisen kehityksen: Ensin tunnetaan toista kulttuuria ja siinä eläviä ihmisiä kohtaan pelkoa. Näin lähetystyössäkin: ‘pakanuuden yössä kärsivät villit’. Sitten seuraa toisenlaisen ihailu: ‘sydämelliset ja aidon elämäniloiset kaukaiset ystävämme’. Kolmas vaihe on sitten toisenlaisesta oppiminen ja viisastuminen. Liekö kovin yleistä vieläkään?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti, Mielenkiintoinen tuo Olli Löytyn ajatus. Sinullakin on omakohtaista kokemustra lähetysmailla asumisesta ja toimimisesta. Minulla on sellainen kuva, että suomalaisessa lähetystyössä ei ollut rotuajattelun piirteitä tai vastaavia. Edelleen suomalaisella lähetystyöllä ei ollut raistteenaan siirtomaaisännyyden historiaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Tuo vaihteli henkilöstä riippuen. Kaikki suomalaiset lähetystyöntekijät eivät päässeet rotuajattelusta irti yhtä hyvin kuin vaikkapa minun vanhempani pääsivät. Se ei välttämättä estänyt heitä toimimasta arvokkaalla tavalla työssään.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Huomasin, että vaatimattomassa blogitekstissäni oli loppuun jäänyt harmillinen lapsus. Kirjoitin jotenkin näin: “Onko niin että sanat ja teot puhuvat enemmän kuin sanat?” Pitää siis olla kuten korjasin: “Onko nykypäivänä niin, että rakkaus ja teot puhuvat vahvemmin kuin sanat vaikka sanojakin tarvitaan?” Muuten tuli mieleen tuosta kirkon yhteisen todistamisnäyn löytämisestä: Sellainen on varmaan tarpeen, mutta toisaalta asian voi ajatella niinkin, että eri seurakunnat profiloituvat hieman erilaisilla tai vahvastikin erilaisilla painotuksilla. Se on ainakin jossaikin määrin olemassa oleva todellisuus tällä hetkellä. Ehkä selkeästi nykyistä vahvempi ulospäin suuntautuminen voisi olla se tarpeellinen uusi todistamisnäkymä, kirkkona olemisen näkymä. Kirjoitan konditionaalissa, koska minullakaan ei ei ole varmoja vastauksia tuohon, vain ideoita ja ehdotelmia sekä kysymyksiä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Toivo Loikkanen :” Kirjoitan konditionaalissa, koska minullakaan ei ei ole varmoja vastauksia tuohon, vain ideoita ja ehdotelmia sekä kysymyksiä.”

      Niinhän me kaikki teemme. Löytyisikö Savon ja Savonlinnan suunnalla vastaus kysymyksiin esim. ”ekumeenisesta” yhteistyöstä Savonlinnan pikkukirkko -kulttuuriyhdistyksen kanssa? Yhdistyksen hallitukseenhan ovat ainakin aiemmin kuuluneet mm. ortodoksikirkon arkkipiispa Leo, Venäjän hallinnon ja lehdissä kyseenalaista kuuluisuutta saaneen Skolkovo-tiedepuiston neuvonantaja Pekka Viljakainen sekä Op-finanssiryhmän pääjohtaja Reijo Karhinen? Tarvitaanko näissä asioissa lopultakaan mitään muuta ”arvomaailmaa”, kuin taloudellisia voittoja maksimoivan kasinotalouden ”business as usual”?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä, Meillä Savonlinnan suunnalla ekumeeninen yhteistyö on toimivaa ja jatkuvaa ortodoksien ja myös vapaiden suuntien seurakuntien ja niiden adustajien kanssa. Mainitun kulttuuriyhdistyksen ja seurakunnan yhteistyö tulee varmaan ajankohtaiseksi Pikkukirkon käytön osalta, kun kauppa saa lainvoiman ja kun ostaja alkaa aktiivisesti käyttämään kirkkoa. Kyse on silloin varmaan joidenkin seurakuntamme tilaisuuksien pitäminen Pikkukirkossa. Tällainen lupaus tosin jo annettiin kauppaa tehtäessä. Oma roolini seurakunnassa on sellainen, etten ole päättämässä noista, mutta toivon ja uskon yhteistyön toimivan mm. em. tavalla hyvin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Heinilä sanoo:

    Toivo, kiitos kirjoituksesta. Perinteisesti Kristuksen kirkon oikea oppi on tärkeää. Miksi evl-kirkossa on piispoja, tuomiokapitulit ja kirkolliskokous?

    Evankelointi ja ulospäinsuuntautuminen on tärkeää, mutta ilman oikeaa oppia se on hyödytöntä. Ainoastaan Jumalan rakentama huone säilyy ja on merkityksellinen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Eija Moilanen sanoo:

      Itseäni aikoinaan puhutteli yksi oma kokemus. Kesäisin tapana tehdä reissuja jossain päin Suomea. Lopulta oli pakko pysähtyä, vaikka ei siinä mielettömässä kaatosateessa olisi halunnutkaan. Lapset alkoivat hermostua. Pysäytin sitten sellaiselle, jossa oli hirsinen katoskehikko. Siellä oli nuori poika, jolla oli vielä prikulleen samanlainen takki kuin omilla pojillani. Poika oli moottoripyörällä liikkeellä ja alkoi tehdä lähtöä sateeseen. Minulle tuli todella syvä huoli, onko Jeesus tuon pojan elämässä. En millään olisi pystynyt sanomaan, mitä tuli mieleen. Mutta lopulta oli niin voimakas huoli ja kysyin lähtevältä pojalta, että onhan sinulla elämässä. Kerroin myös, kuinka huolissani olin hänen ajostaan, niin huonossa säässä. Poika katsoi minua vähän aikaa ja kertoi, että hän oli ollut vaarallisessa tilanteessa ja tullut sitä sulattelemaan. Samalla kertoi, että äiti sanonut, että rukoilee, ettei sataisi. Sitä en tiedä oliko pojan elämässä Jeesus, mutta uskovainen äiti oli kumminkin.

      https://www.youtube.com/watch?v=r1A7SCJrkQM&index=11&list=PLksj6ANfP1SHPkf4EUnDZ6jZiCv_GM-uM

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Juha, Tekisi mieli vastata että “kirjain kuolettaa mutta Henki tekee eläväksi” tuohon oppia koskevaan kommenttiisi. En kuitenkaan vastaa niin vaan näin: Oppi on tietysti tärkeä, mutta vain “opillisella otteella” ei hyvä sanoma Kristuksesta etene. Oppi on sanoman sisältö tai sanoman keskus. Ihmistä koskettaa se, millä tavalla häntä lähestytään ja millaisen kokemuksen hän siitä saa. Jos lähestyminen on vain totuuden julistamista vailla ihmisen ymmärtämistä ja rakastamista, ei asia toimi. Oppi ei tietysti ole lähtökohtaisesti tuollainen mutta siitä tulee jhelposti tuollainen. Samoin jostakin yhteisöstä voi tulla omia rajojaan ja omia opinkappaleitaan niin varjeleva, että siihen on vaikea mennä ja mahtua mukaan. Oppia, avaruutta, vastaanottamista, rakkautta – kaikkia tarvitaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Juha Heinilä sanoo:

      Hyvin kirjoitit. Kuulun pieneen alle vuoden ikäiseen seurakuntaan. On antoisaa tutustua erilaisiin ihmisiin, jotka käyvät seurakunnassa. Suurin osa jää messun jälkeen keskustelemaan kirkkokahville Raamatusta ja eri asioista kristityn elämästä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Nykyajan marttyyrejä ovat ympäri maailmaa uskonsa tähden kärsivät kristityt. Kuitenkaan mikään ei voi estää kristinuskon leviämistä ja ihmisten pelastumista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vielä noista kirkkokäsityksistä tai ideoista (lausutuista tai lausumattomista), joiden pohjalta kirkon työtä järjestellään ja toteutetaan: Yritin hahmottaa, mikä olisi kirkkomme ja seurakuntiemme toimintaa määräävää kirkkokäsitys tai idea, mutta sellaisen hahmottaminen on vaikeaa. Yksi voisi olla perustoimintoja ylläpitävä ja ihmisiä palvelemaan pyrkivän kirkon idea. Yksi havaintoni on myös se, että kirkon ja seurakuntien toiminta ohjautuu liiaksi hallinnon ja talouden näkökulmista, ei kirkon idean tai teologian näkökulmista. Monesti tavoitteeksi otetaan asioiden hoitamisen sujuvuus ja “tehokkuus” ja samalla mm. osallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuksien näkökulmat jäävät ja jätetään taka-alalle. Viime mainittu pätee esim. seurakuntaliitostilanteissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Ihanteeksi sanotaan usein suuret hallinnolliset ja pienet toiminnalliset kokonaisuudet. Miten se käytännössä toteutuisi? Onko missään esimerkiksi 30 000 hengen seurakuntaa, jonka suojassa eläisi kymmenen 3000 seurakunnan toimeliasta kappelia?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      po. ‘3000 seurakuntalaisen’

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti, tuossapa “vitsi” tai paremminkin ongelma piilee! Suuruuden ekonomialla ja sitä puoltavalla tuollaisella hienolla lauseeella tehdään melkoisia muutoksia ja linjauksia. Harvassa suuressa yksikössä oikeasti tuetaan pienten toiminnallisten yhteisöjen olemassaoloa. Tai suuren yksikön sisällä olevia yksiköitä voidaan tukea, mutta mitään pieniä ne eivät suinkaan ole. Suuren seurakunnan sisällä olevien yksiköiden tai yhteisöjen vaikuttamismahdollisuudet esim. talouteen ja resursseihin ovat melko minimaaliset jne.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Minua on aina puhutellut Jeesuksen kuvaus kahdesta seurakunnasta, toinen ei tiedä mitä tekee, mutta toimii kuitenkin Herran tahdon mukaan. Sitten on toinen, joka tietää miten pitää tehdä ja suorittavat kaiken minkä uskovan kuuluukin suorittaa, että saavuttaisi kelvollisuuden. Rakkautta ei voi leikkiä eikä suorittaa. Tämä on meille kaikille vakava paikka. Missä on meidän vanhurskautemme lunnaat? Omat teot vai Jeesuksen Rakkaus. Armo vai ansio?

    “Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.’ Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: ‘Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja ruokimme sinua, tai janoisena ja annoimme sinulle juoda? Ja milloin me näimme sinut outona ja otimme sinut huoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut? Ja milloin me näimme sinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?’ Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: ‘Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle’.

    Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ‘Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda; minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.’ Silloin hekin vastaavat sanoen: ‘Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena tai outona tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä sinua palvelleet?’ Matt.25: 35-44

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.