"Meille naurettiin!"

Tapasin tässä joku aika sitten erään naishenkilön, joka oli aikoinaan kuluttanut erään rauhanyhdistyksen ikäneitojen, "vanhojenpiikojen", yksinäisten, perheettömien, sinkkujen (ei yksinäisistä uskovaisista sisarista saa käyttää noin maailmallista sanaa, hyi-hyi!) penkkiä ahkerasti.

Selvennykseksi, että useilla rauhanyhdistyksillä ihmiset istuvat jossakin määrin vakiopaikoillaan; iäkkäämmät keskietupenkeissä, nuoret omilla paikoillaan aika takarivipainoitteisesti ja lapsiperheet ja yksinäiset omilla "aluevaltauksillaan" ja myös mielellään enempi takariveissä. Noh, aina on poikkeuksia ja myös mattimyöhäisiä, jotka menevät sinne minne mahtuvat.

Mutta siis tuo entinen vl-liikkeen yksinäinen asuvainen teki minulle hartaan pyynnön: kirjoita kirja yksinäisten vl-uskovaisten osasta. Hän kertoi minulle vähän laidasta, miten kamala se hänen kokemuksensa mukaan oli. Yksi hänen lausahduksensa tuntui erityisen pahalta: meille naurettiin. Mietin jälkeenpäin sitä, että olenko minä nauranut heille. Vastaus on, että olen, niin kuin välillä ihan kenelle tahansa sopivan tilaisuuden tullen ja johtuen omasta sen hetkisestä tyhmyyskertoimestani. Usein olen elämässäni tyhmistynyt nauramalla epäsopivissa tilanteissa epäsopiville asioille. Ja täytyy tunnustaa, että se on helmasyntini edelleenkin. Puolustukseksi sanon, että se ei johdu ilkeydestä, vaan komiikkatajustani ja pohjattomasta hullutteluhalustani.

Mietin edelleen sitä, että olenko nauranut tai pilkannut heitä heidän yksinäisyytensä takia? Toivon hartaasti, että en ole. Nimittäin jos olen sellaiseen sortunut, olen ollut julma ihminen, hirvittävän julma. Voisinko olla sellainen? Minun on vaikea uskoa sitä. Nimittäin muistelen enempikin, että olin yksinäisten kanssa hyvissä väleissä ja koin heidät hirmuisen mukaviksi. Usein oltiin heillä iltakylissäkin, saatiin herkkuja ja katottiin valokuvia ja joskus diakuvia, se oli mukavaa. Ihanat siistit ja hyvällä maulla sisustetut kämpät ja ihana ilmapiiri.

Mutta siinä mielessä nauroin, että heitin usein läppää omasta mahdollisesta tulevasta ikäneitoudesta, "veeppariudesta". Kuitenkin jään veeppariksi... Sitten kun olen veeppari ja sulla iso perhe... En aio mennnä naimisiin jään mielummin veeppariksi... Heitin siksi läppää yksinäisyydestä, koska pelkäsin itse syvällä sydämessäni jääväni ilman miestä ja perhettä! Kammottavin kohtalo, minkä minä ikinä osasin vl-nuorena edes ajatella, oli jäädä vanhaksipiiaksi. Ehdottomasti kammottavin. En tarkoita kuitenkaan kaikkien liikkeen sisällä kokevan asiaa näin, mutta minä koin.

En usko, että minun tai kenenkään tarvitsee asiasta enempi kirjoittaa asian kipeyden saattamiseksi ihmisten tietouteen. Sanomattakin on selvää, että jos toinen ihminen tai yhteisö määrää jonkun ihmisen elämään jonkin säännön perusteella yksinäistä perheetöntä elämää, niin se on kamalan väärin! Jonkun muun kuin oman itsen valitsema yksinäisen osa on järkyttävä! Jätän rumat kielen päälleni nousevat sanat nyt kirjoittamatta, mutta tiedoksi vaan, että niitä olisi tulollaan kovaa kyytiä.

Kerran eräs yksinäinen vl-sisar valitteli minulle (kerroin tämän muistaakseni kirjassanikin), että välillä ei meinaa kehdata tulla seuroihin, kun ihmiset ihmettelevät, että mikähän vika tuossakin on kun ei ole kelvannut kenellekään. Vastasin, että hui-hai, me taas mieheni kanssa usein harmitellaan kun ei jääty yksinäisiksi kun perherumba on niin raskasta. Koskaan en ajatellut tuostakaan yksinäisestä, että hänessä olisi jotain vikaa tai että hän ei olisi kelvannut kenellekään. Enempikin ajattelin jokaisen yksinäisen kohdalla, kuinka he olisivat varmasti parempia ja jaksavampia minun paikallani suurperheen äitinä. Välillä siis kadehdin heitä.

Mutta siis kyllä jotkut nauroivat "veeppareille". Eräskin suurperheen isä sanoi naureskellen, että Oulun ry:llä on monta penkkiriviä vanhojapiikoja ja jos hän jää leskeksi, hän käy sieltä ottamassa uuden vaimon itselleen. Eli he olivat noin vain napattavissa, just joo ja ruma sana. Kamala kun tekee mieleni puhua rumia. Mutta kun koko tämä asia on niin ruma, MUR!

Sitten kuuli välillä juttua siitä, kuinka vanhatpiiat kilpailivat vanhojen poikien suosiosta, pyysivät kylään, keittivät kahveja ja yrittivät olla mielin kielin, jotta nappaisi. No onkos HALOOTA ihme? Itsekin tekisit niin heidän asemassaan! Kun on määrätty, että tuossa on ne ehdokkaat ja niistä vain saat valita. Ei ulkopuolelta liikkeen, ei "epäuskoisia"! Minä ainakin olisin tehnyt siinä tilanteessa kaikki maailman temput, jotta olisin saanut jonkun mukaani papin eteen. Yhtään keinoa en olisi jättänyt käyttämättä!

Ihan sama kuin laitettaisiin kymmenen ihmistä taistelemaan nälissään neljästä ruoka-annoksesta ja sivusta naureskeltaisiin, kuinka jokaisella on se oma suu lähin ja kuinka epätoivoisesti hän haluaisi sinne ruokaa. Ja ei, toiselta pöydältä ei saa vapaita ruoka-annoksia ottaa, koska meillä on se käsitys, ettei niin voi tehdä. Kuitenkin muista pöydistä annettaisiin mielellään. Mutta kun meidän Johtajamme ei lupaa. No missäs Johtajanne niin on sanonut? No ööh, jossakin joo muistaakseni. Mutta joka tapauksessa näin me on aina ymmärretty, että naapuripöydistä ei saa ottaa.

Ai että. Kyllä tästä taitaisi kirjan saada aikaiseksi. Kuka ottaa kopin?

Mutta joo. Eivät kaikki naureskele eivätkä pilkkaa, itse asiassa suurin osa vl-liikkeen ihmisistä on fiksua porukkaa eikä missään tapauksessa naureskele kenenkään kipeälle kohtalolle. Mutta asiasta olisi liikkeen sisällä hyvä puhua ja jokaisen itse tykönään miettiä koko tätä aihepiiriä, jotta kenenkään elämä ei olisi jonkun uskonnollisen säännön takia raskasta.

Kirjoittaja

Vuokko Ilola
Vuokko Ilola

Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit