Messu keskukseen

Kokoonnuimme viime viikolla työyhteisömme työntekijäkokoukseen, jossa keskustelimme mm. ensi kevään Jaetut eväät - jumalanpalveluspäivistä Helsingissä. Yksi meistä selasi tietoja tabletilta ja tokaisi: Messu keskukseen. Minä hölmönä ja spontaanina: Mitä, onks ne päivät muka messukeskuksessa?

Päivien tekijöillä on taatusti ollut tässä tapahtuman otsikossa kutkuttava taka-ajatus, johon langeta ja lankesin. Se ei ole paha, vaan hyvä vaan. Mitä tarkoittaa, että messu on keskuksessa tavallisessa seurakunnassa, jollaisessa itsekin olen töissä ja toisessa samanlaisessa jäsenenä?

Ajatukset, teoriat, teologia, unelmat ja käytäntö eivät kuitenkaan kohtaa. Onhan messu keskuksessa, mutta kenelle. Miten se palvelee koko seurakunnan elämää. Ei pidä tuijottaa vain lukuja, mutta jos sunnuntain messussa on 22 ihmistä ja tunnin kuluttua kastejuhlassa 32, niin missä on sen pyhän keskus. Niin ja jos diakoniaruokailu viikolla kokoaa 120 ihmistä ja sen seurakunnan messu 58. Tiedän, että näitä ei pidä vertailla ja molemmissa on Kristus läsnä.

Nämä ovat pohdintoja, joita käyn aika ajoin. On etuoikeutettua, että itse voin viettää messua lähes joka pyhä; joko töissä palvellen tai muuten osallistuen. Minun hengellisessä elämässäni messu on keskuksessa, mutta tahtoisin sen keskuksen äärelle enemmänkin kirkkokansaa.

Unelmissa elää edelleen vahvana, että kristikunta kokoontuu sunnuntaina kirkkoon ja sitten on muuta. Jossain päin maailmaa  tämä toteutuukin ja tätä ajatusta tukee esim. monet television pappisarjat (mm. Särkynyt enkeli tältä syksyltä). Unelma on hyvä tässä tapauksessa. Messun ja arkielämän yhteys on kuvattu usein hienosti. Niin hienosti, että tahtoisin sen olevan totta myös täällä Suomessa. Messu keskuksessa.

9 kommenttia

  • Juha Heinilä sanoo:

    Erinomainen kirjoitus, kiitos Antti.

    Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa. (Ap. 2:42 FB38)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Itse ajattelen, että kaikkia ei voi mitata luvuilla. Saattaa olla myös niin, että jossakin vaiheessa diakoniaruokailusta joku löytää messun omakseen. Tietysti toivomme, että messussa kävisi ihmisiä enemmän, mutta viimekädessä se on Jumalasta kiinni. Me voimme odottaa, rukoilla ja olla uskollisia vähässäkin ( 22).

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Antti Kupiainen sanoo:

      Juuri näin, mutta mitä se olisi, että messu olisi sisällöllisesti seurakuntaelämän keskus? Vaikkei se massoja kokoaisikaan, niin sana ja sakramentti olisi keskellä ja lähtökohtana muulle. Ja mun mielestä nykyisessä kirkollisessa elämässä mittari ei voi olla myöskään se, miten moni päätyy su klo 10 messuun. Eli kai messu lähtökohtana, ei päätepisteenä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Sunnuntai-aamun ei messu ei enää vuosiin ole kuulunut suomalaisten elämäntapaan eikä sille ole sosiaalista tilausta. Diakoniaruokailuille sen sijaan on, mikä on häpeä. Nasaretin mies on molemmissa läsnä eikä niitä mielestäni pitäisi edes teologisesti kovasti priorisoida.

    Blogi on hyvä, kiitos.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kulttuuristamme puuttuu se “muu”. Me tavalliset tallaajat kykenemme muuttamaan kulttuuria. Messun jälkeen voimme kutsua ystäviä syömään yhdessä ja näin luoda sen puuttuvan kulttuurin. Papit voisitte rohkaista meitä siihen ja ehkäpä luomaan puitteita, jotka täytämme. Pappien mahdollisuudet kulttuurin muuttamiseen yksin on aika rajalliset. Meillä sen sijaan ei ole mitään rajoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Tätä aihetta puidaan tuon tuosta. Itsekin olen sitä pohtinut ja näillä palstoilla puinut. Mutta mitään edistystä ei tunnu kirkossa tapahtuvan. Seurakunnan ruokailuissa on mukana lähelle sata ihmistä, messussa n 20. Itse ainakaan en jaksa uskoa, että nykyinen perinteinen messu kokoaisi kirkon täydeltä ihmisiä. Uudistus on tarpeen, mutta kenelläkään ei tunnu olevan rohkeutta – viitseliäisyyttä? – tehdä asialle mitään.

    Kari-Matille: Kyllä Jeesus niitä ainakin hiukan priorisoi. Hän järjesti kahdesti diakoniruokailun, mutta sanoi myöhemmin: “Ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi. Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa vaan katoamatonta…”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Antti Kupiainen sanoo:

      Mitä muuta voisi tarkoittaa Messu keskuksessa kuin mitattavia osallistujamääriä? Miten pyhäpäivä, messu, sakramentti ja alttarilta lähtevä voisi olla keskuksena seurakunnassa, jossa se palvelisi kokonaisuutta? Jotain tämäntyyppistä pohdin, kun yhtenäiskulttuurin aika on ohi, mutta silti kristillisen seurakunnan tunnus on messu ja ehtoollinen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Kyllähän meidän kirkkomme vamma on se, että kirkossakäynti on liian harvojen tapana. Messumme kaavassa ei mielestäni kylläkään ole vikaa. Messussa kyllä toteutuu ihmisen ja Jumalan vuoropuhelu jopa silloinkin, kun messu toteutetaan vääränlaisella rutiinilla. Kyllä seurakuntalainen vaistoaa sen, onko pappi mukana myös sydämellään. Mutta käsikirjan mukaiset rukoukset, raamatuntekstit ja synnin- ja uskontunnustukset sekä varsinkin virret takaavat Jumalan kohtaamisen mahdollisuuden, vaikka saarna olisikin heikkolaatuinen. En oikein usko, että erityistemput vetäisivät ihmisiä. Hyvä on, jos esim. kirkkokahvien merkeissä on mahdollisuus myös keskinäisen yhteyden viljelyyn, mutta niitäkin seurakunnassa on, jotka haluavat nimenomaan olla rauhassa yksin Jumalan edessä. Voi olla semmoisiakin, kuten minä nuorena opiskelijana, jotka haluavat käydä kirkossa ikäänkuin salaa. On myös syytä kysyä, onko klo 10 aina paras mahdollinen ajankohta. Kotiseurakunnassani, suurehkossa kaupunkiseurakunnassa, on kaksi jumalanpalveluspaikkaa, joita toisessa messu on klo 10 ja toisessa iltapäivällä, joka voi monille, varsinkin lapsiperheille, olla sopivampi ajankohta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Jakov Damkani kirjoittaa omaelämäkerrallisessa kirjassaan synagoogajumalanpalveluksista: “Näytti siltä, että ihmisten kehittämää traditiota oli – ja tulee aina olemaan – kaikkein vaikein muuttaa, ja usein sitä pidettiin pyhempänä kuin itse kirjoituksia.”

    Tältä minustakin tuntuu, kun ajattelen luterilaista jumalanpalvelusta. Ihmisten kehittämä traditiohan se on, mutta niin pyhä, että sitä ei pidä muuttaa, vaikka se ei enää vastaisi ihmisten tarpeisiin eikä puhuisi heille ymmärrettävällä tavalla.

    Tämän aamun Päivän tunnussanan kohdassa (1. Kor.14:26-33) Paavali puolestaan kirjoittaa: “Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi.” Meidän messumme on kaukana tästä. Siellä yksi puhuu ja muut ovat hiljaa ja kuuntelevat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Antti Kupiainen
    Antti Kupiainen

    Olen seurakuntapappi henkeen ja vereen, nyt pienen maalaisseurakunnan kirkkoherra itäisellä Uudellamaalla. Sydämeni on myös Virossa ja Saimaanmaalla. Olen kirkon uskollinen poika, joka rakastaa kirkkoaan, vaikkei se ihan täydellinen olekaan. Kukas meistä olisi?

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit