Mielensäpahoittaja

Eduskunnan varapuhemies, pappi ja entinen kirkkoherra, sanoo Iltalehdelle pahoittaneensa mielensä siitä, ettei hänelle ollut Tampereen ortodoksisessa kirkossa annettu ehtoollista, koska hän ei ole ortodoksi. Mielenpahoitus tapahtui siitä huolimatta, että hän sanoo ymmärtävänsä, että ”kirkkojen välillä on erilaisia käsityksiä yhteyden ateriasta”.

Itse hän - luterilaisen kirkon pappina - kirjoittaa blogissaan, että ”ehtoollista jakaessani en ole koskaan erotellut ketään ja tietoisestikin olen jakanut ehtoollisen myös toisen kristillisen yhteisön jäsenelle. Enkä liioin koe tehneeni mitään väärää.” Ja päälle hän heittää ajankohtaiseen aiheeseen liittyvän vertaansa hakevan piikin toisen kansankirkon suuntaan: ” Uskon, jos pappina olisi ollut metropoliitta Ambrosius, olisin saanut ehtoollisen.”

Olen kuvitellut, että ekumeniaan kuuluu toisen kirkkokunnan käsitysten ja tapojen kunnioittaminen silloinkin kun heidän käsityksiään ei itse jaa. Se, että valtion hierarkian yksi kaikkein korkeimmista toimihenkilöistä ja samalla pitkän kokemuksen omaava luterilainen pappi tietoisesti – siis täysin ehtoollisyhteyden puuttumisen tietäen – menee provosoimaan toisen kirkon pappia tämän hoitaessaan kirkkonsa sakramenttia ja sen päälle vielä syyllistää tämän siitä, että on noudattanut tuon toisen kirkon työntekijää sitovia velvoittavia ohjeita ja määräyksiä, on mielestäni jokseenkin tyrmistyttävää.

Ja lisäksi hän ilmaisee, etteivät häntä sido hänen oman kirkkonsakaan päätökset ehtoollisen jakamisesta.

Työskenneltyäni vuosikymmenet kirkon näköalapaikalla jaksoin yhä uudelleen hämmästellä, miten usein kirkon vastuuhenkilötkin suhtautuivat valikoivasti siihen, milloin säännöksiä piti noudattaa tarkasti ja milloin niistä ei tarvinnut välittää. Ja tuota kirkollista korvasyyhyjuridiikkaa jaksan hämmästellä edelleenkin.

 

7 kommenttia

  • Aiheellinen huomio. KJ säätää meillä kenelle jaamma ehtoollisen. Kun on ortodoksien liturgiassa tai katolisten messussa ei ole mitään aihetta pahoittaa mieltään siitä, ettei jaeta ehtoollista. Katolisessa messussa voi mennä siunattavaksi ja sen merkiksi laittaa oikean käden vasenta olkaa vasten. Se on kansainvälinen merkki. Varmaan vastaava toimii ortodoksien palveluksissakin. Meillä evlut. kirkossamme siis ehtoolliselle voivat tulla rippikoulun käyneet ja konformoidut seurakunnan jäsenet sekä lapset ja nuoret vanhemman/kasvattajan kanssa kun heille on kerrottu ehtoollisen merkitys. Lisäksi on ohjeistus siitä, mitä rippikoulua käyvät voivat rippikouluopettajan johdolla käydä ryhmänä ehtoollisella. Sitten meillä on ehtoollisyhteys tiettyjen kirkkojen kanssa (Porvoon sopimus).

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Luterilaisen kirkon jäsenenä en voisi kuvitella tyrkyttäväni itseäni toisen kirkkokunnan ehtoolliselle. Enemmän kuin teologiset syyt, minua pidättelisi normaali hienotunteisuus ja häveliäisyys.

    Harmillista, että sekä luterilaisen kirkon piispallisella että korkealla valtiollisella tasolla halutaan puuttua ortodoksisen kirkon sisäisiin asioihin.

    Harmi myös, että viimeinen “SMP:läinen mohikaani” tahraa mainettaan kun on jo poliittisella maaliviivalla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Timo-Matti Haapiainen sanoo:

    Liityn edellä kirjoitettuihin pointteihin. Järjestystä on syytä noudattaa, ja ekumeeninen hienotunteisuus on tarpeen. Olen myös sitä mieltä, että ehtoollisyhteyden puuttuminen kristittyjen väliltä on skandaali, jota ei tule hyväksyä. En tyydy siihen, että nykyiset järjestykset, sopimukset ja tavat ovat pysyviä. Suostun niihin – ja samalla elän ja toimin sen puolesta, että ne voisivat muuttua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Tietääkö joku tarkemmin, onko tuo siunausmerkki (sehän on käsittääkseni luonteeltaan anteeksipyyntö tilanteesta, jossa kristityt elämme; emme ole yhtä, vaikka Jeesus on niin käskenyt) käytössä ortodoksisessa liturgiassa?

    Itse asiasta Timo-Matti H. tuossa jo sanoi kaiken oleellisen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Olen Voipion kanssa ihmetellyt samaa. Oli ja on pappeja, jotka yhä edelleen katsovat, että heitä ei sido kirkon naispappeuspäätös. He katsovat, että heillä on edelleen oikeus esimerkiksi kieltäytyä yhteistyöstä naispapin kanssa.

    Samoin ennen´kjuin kirkko oli ottanut mitään kantaa parisuhteiden siunaamiseen, jotkut papit siunasivat kuin ei mitään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Ehtoollisyhteyden puuttuminen ev.lut.kirkon ja esimerkiksi roomalaiskatolisten ja ortodoksien väliltä on aina kummastuttanut ja myös järkyttänyt minua. Minusta se on täysin käsittämätöntä. Olen miettinyt sen merkityksiä. Eikö se tarkoita sitä, että me pidämme vastavuoroisesti toinen toisiamme harhaoppisina ja ei-kristittyinä?

    Itse kuitenkin omalta osaltani pidän esim. roomalaiskatolisia ja ortodokseja kristittyinä, ja menen aina ehtoolliselle vieraillessani erilaisissa kristillisissä kirkoissa. Se on minun tapani tunnustaa että vierailen kristillisessä kirkossa jonka jäsenet ovat kristittyjä kuten minäkin, vaikka heillä olisikin mielestäni vääriä mielipiteitä ja käytäntöjä. Olenkin käynyt usein ehtoollisella katolisessa kirkossa ja minulle on aina jaettu ehtoollista, silloinkin kun pappi on tuntenut minut hyvin ja tiennyt että olen ev.lut.kirkon jäsen. En tiedä miltä tuntuisi jos minulle ei jaettaisi ehtoollista. Varmaan pahalta. En tosin kuitenkaan kävisi vaatimaan ehtoollista. Tiedän, että jollain kummallisella virallisella tasolla ehtoollisyhteys puuttuu ja vaikka en itse käsitä tai hyväksy tuon yhteyden puuttumista, niin hyväksyn – vähintäänkin pitkin hampain- sen, että jotkut sitoutuvat tähän asiaan toisella tavalla kuin minä itse.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Sari Roman-Lagerspetz :” Eikö se tarkoita sitä, että me pidämme vastavuoroisesti toinen toisiamme harhaoppisina ja ei-kristittyinä?”

      Kysymys on erilaisista traditioista, joita kirkot noudattavat. Se, että ortodoksikirkossa ei ole naispappeja, ei johdu naisten vihaamisesta, vaan siitä, että kirkon papit jatkavat apostolisen suksession kautta ja opetuslasten mallin mukaisesti Jeesuksen opetuslasten työtä, eikä opetuslasten joukossa ollut naisia.

      Maskuliinisuudessa ja feminiinisyydessä painottuvat erilaiset ihmisen olemassaololle tärkeät ja välttämättömät asiat, ja Erich Fromm on kirjassa “Rakkaus on elämä”, luonnehtinut näitä polarisaatioita isän- ja äidinrakkauden avulla. Frommin kirjassa kuvaama isänrakkauden polarisoitu ”ideaalityyppi” arvostaa valtiota, lakia, abstrakteja käsitteitä ja se on vertikaalista kuten ristin pystysuora puuosa ja äidinrakkaus puolestaan sosiaalisia ihmisten välisiä siteitä arvostavana on horisontaalista vaakasuoran puuosan tavoin.

      Karjalaisen kulttuuriperimän mukaista on laulaa “Taaton maa ja maamon kieli, kuinka teitä rakastan.”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Risto Voipio
    Risto Voipio

    Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.