Mihin tyssää matka aikuiseen uskoon?

Tämän aamun Helsingin Sanomissa oli äärimmäinen kiinnostava, puhutteleva, viisas ja monipuolinen Sonja Saarikosken teksti otsikolla: Tulin uskoon ja tuputin Jeesusta teinitytölle – mitä ihmettä rippileirillä tapahtui? Saariskoski kertoi siinä noin kymmenen vuoden takaisista kokemuksistaan Kansan Raamattuseuran rippileireiltä Vivamosta niin leiriläisen kuin isosenkin näkökulmasta sekä etääntymisestään tuosta nuoruuden uskosta. Miten paljon ajatuksia teksti herättikään!

Saatoin samaistua moneen kohtaan kirjoituksessa. Kävin itsekin aikoinaan sattumalta Kansan Raamattuseuran riparin, ilman mitään taustatietoa ko. liikkeestä. Tosin leiripaikkani oli Oronmylly Parikkalassa ja opettajani nykyäänkin valovoimainen evankelista Ilkka Puhakka. Nuorelle, uskonnolliselle, herkälle ja silloin vielä hengelliseen mustavalkoisuuteen taipuvaiselle persoonalleni leiri sopi hyvin. Sain paljon tietoa, opetusta, elämyksiä ja kokemuksia. Tulin kai uskoonkin (Nyt se kuulostaa hullulta, koska uskonasiat ovat oikeasti pikkulapsesta saakka kiinnostaneet ja kiehtoneet ja vetäneet minua puoleensa, vaikka lapsuudenperheeni ei ollut uskonnollinen – enkä nykyään liputa minkäänlaisen ratkaisukeskeisen uskoontulon puolesta missään yhteyksissä. Usko on pikemminkin salaisuus, jonka ilmaantuminen ja haihtuminen ja vahvuus ja laimeus on jonkun muun kuin minun käsissäni.)

Kiinnityin leirin jälkeen kotiseurakuntaani ja olin isosena varmaan kaikkiaan kymmenellä rippileirillä ja muistelen noita aikoja lämmöllä. Sain upeita ystäviä, vastuullisia tehtäviä ja sielulleni rakennusta. Varsin pian minussa alkoi kuitenkin nousta myös kriittisiä kysymyksiä: Kenellä on lupa, valta tai oikeus määritellä, millainen usko tai uskoontulo riittää ja kelpaa? Miten hyvä ja kaikkivaltias Jumala voisi sallia jonkun ihmisen – pahimman rikollisenkaan – joutua iankaikkiseen kadotukseen, jos hän on oikeasti armahtava isä? Muistan myös, kuinka toisissa karismaattisissa piireissä kohtaamani menestyksen teologia alkoi tökkiä ja suututtaa. Miten kukaan voi kuvitella, että hänelle elämässä tuleva hyvä on Jumalan siunausta mutta muita kohtaavat kärsimykset Jumalan puhuttelua tai jopa Jumalan rangaistus? Miten lapsellista, väkivaltaista, ymmärtämätöntä ja törkeää.

Päästyäni opiskelemaan journalistiikkaa Jyväskylään otin etäisyyttä kirkkoon ja uskonasioihin. Eri hengellisten opiskelijajärjestöjen tilaisuuksissa koitin välillä käydä, mutta petyin. Kansan Raamattuseuran opiskelijaillassa tajusin, että enää en kuulu tänne. Minua vastaan tuli vieras ihminen, joka alkoi heti tökerösti todistaa uskostaan. Koin sen hyvin kiusalliseksi. Jälkeen päin ajatellen tämä saattoi olla vain huonoa tuuria eikä kenties kertonut paljon mitään KRS:n silloisen opiskelijatyön tilasta Jyväskylässä.

Sonja Saarikoski kirjoittaa: ”Jeesus, josta puhuin, lakkasi tuntumasta tutulta. Sanat, joita olin rippileirillä toistellut, olivat kuin jotain vierasta, ulkoa opeteltua kieltä. Ajatus minun käsilläni olevasta yksittäisestä, sanallistettavasta totuudesta muuttui oudommaksi ja oudommaksi. En pystynyt sitoutumaan Kansan Raamattuseuran uskonkäsityksiin. Lopulta en enää ymmärtänyt, mitä rippileirillä oli tapahtunut.”

Voin hyvin eläytyä hänen tunnelmiinsa. Ja samalla herää mielessäni yleisempi, laajempi, olennainen kysymys: Mihin tyssää Suomen kirkossa tai sen herätysliikkeissä matka aikuiseen uskoon?

Jos seurakuntien ja kristillisten järjestöjen nuorisotyössä aktiivisille annettaisiin myöhemmin mahdollisuus kysyä kaikkein kerettiläisimmätkin kysymyksensä ääneen, mahdollisuus keskustella täysin avoimesti ja haastaa opittu usko ja uskonkäsitykset, heidän ei ehkä tarvitsisi etääntyä kristinuskon perinnöstä ja ytimestä siinä merkityksessä kuin niitä nyt itse keski-ikäisenä katselen. Heille pitäisi tarjota mahdollisuus etsiä ja kuulla toisenlaisista tavoista tulkita uskoa ja Raamattua, mahdollisuus kuulla erilaisista pelastuskäsityksistä. Aikuisessa uskossa olennaiselta tuntuu mahdollisuus katsoa asioita myös aivan toisin kuin on tottunut ja kasvanut katsomaan, ja mahdollisuus olla täysin rehellinen.

Hyvin harva aikuinen ihminen kai pystyy edes kuvittelemaan, että hän koskaan voisi ihmisen kielellä rautalangasta vääntäen määritellä ainoan oikean totuuden. Aikuiselle elämä, Jumala, Jeesus, pelastus, usko, toivo ja rakkaus ovat sanoja, joiden yksiselitteinen määrittely lienee sitä mahdottomampaa, mitä enemmän ikää ja elämänkokemusta karttuu. Monille oppineille kirkon työntekijöille tämä on itsestäänselvyys. He ovat saaneet mahdollisuuden jo teologisessa tiedekunnassa tai muussa opinahjossa ja keskinäisissä keskusteluissaan käydä läpi epäilevät kysymykset. Heillä on ollut mahdollisuus perehtyä historian faktoihin ja tulkintojen moninaisuuteen. Hiljaisuuden viljely on tuonut monille vapauden katsoa opillisia lausumia yhä uudelleen toisin. Miten tämä sama oikeus taattaisiin tavallisille seurakuntalaisille, myös niille innokkaille isosille isosvuosien jälkeen?

Kirkossa on hyvää tämänsuuntaista toimintaa, mutta se ei ole kovin tavoittavaa. Mieleeni tulevat esimerkiksi rovastikunnalliset maallikkoryhmät, katekumenaatti tai retriitit. Niihin kuitenkin harvemmin eksyvät Sonja Saarikosken kaltaiset nuoret aikuiset. Miten kirkko voisi aktiivisemmin tarjota jäsenilleen mahdollisuutta pohtia aikuista uskoa ja juurtua siihen itselleen täysin rehellisesti?

Itse löysin opiskeluvuosinani tien körttiopiskelijoiden pariin. Minulle sopi se löyhä ja väljärajainen porukka, jossa sai tulla ja olla ja mennä eikä kukaan kysellyt perään. Joku muu on kokenut körttiläiset välinpitämättömiksi tai jopa vihamielisiksi uusia jäseniä kohtaan, kun kukaan ei aktiivisesti kutsu, houkuttele tai kiinnitä uusia ihmisiä joukkoon. Ymmärrän tämän kritiikin hyvin, mutta minulle se oli taivas. Sain vain istua ja veisata seuroissa eikä tarvinnut tilittää kenellekään mitään. Välillä saattoi mennä vuosikin, etten käynyt missään tilaisuudessa. Välillä kävin ahkerammin. Sittemmin olen saanut esittää tässä joukossa ääneen myös kaikkein kerettiläisimmät epäilykseni, jopa seurapuheissa, enkä ole tullut heitetyksi ulos. Toki ulosheittäminen olisi jossain määrin vaikeaa, koska en ole koskaan kunnolla tullut sisäänkään.

Toivoisin, että sekä kirkolla että sen kaikilla eri herätysliikkeillä olisi jotakin keinoja pitää voimassa yhteys entisiin innokkaisiin jäseniinsä. Aikuinen usko vaatii sekä vapauden että jotakin, mihin kiinnittyä. Eri ihmisillä on eri tarpeet. Yksi kaava ja malli ei toimi kaikille.

Mihin sinä koet voivasi aikuisena kiinnittyä hengellisesti? Jos mitään sellaista ei ole, mitä toivoisit olevan?

Tässä vielä linkki Saaikosken juttuun: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1470976068975?jako=75db9195659d9aaa310c82c824c06255

    • Voi kun näitä ei voi korjata, itse kirjoitin kehnosti ja epäselvästi. Olen niin mietiskellyt tuota historiallis-kriittistä siis jo historiallista raamatuntutkimusta, sekä vuorovaikutusta seurakunnan ja yliopistoteologian kesken. Jos nuoret lähetetään säikytellen matkaan he eivät kuuntele opetusta, niin arvelen.

      Ja tarkoitin tosissani, että moni Uljas Eksegeetti joka raamatuntutkimuksen tulokset kohdatessaan istuu palvomansa jumalan sirpaleilla on lujilla: Hänen on opetettava pahimmoillaan vauhkoksi säikyteltyä syyttelevää núorisolaumaa yksin — ja joukossa hän näkee hänetkin, jonka tietää asustavan mielessään, nuoren Unto Uskovaisen joka tahtoi lukea papiksi mutta oli liian rehellinen. Joissakin keskusteluissa on mieleni tehnyt huutaa, ei noin, älä hyvä ihminen vastaa tuolla tavoin, älä käytä tuota ilmausta, sinä tiedät saavasi taas turpiin…. Ja kysynyt, toivooko hän että Unto Uskovainen hänessä saa tuta isän kädestä — vai miksi noin lahjakas ihminen tuntuu kaivavan verta nenästään.

      Saman kohtasin kun ihmettelin muuan tenttikirjaa jossa Jeesus kuljeskeli Simferopoliissa katselemassa kreikkalaisia tragedioita. Historiallinenhan tuo ei ollut, ei kriittinenkään, jotakuta Pihtiputaan mummoa sillä oletettiin ärsytettävän, kai. Arkeologian historialliskriittinen panos uskontulkinnan höysteeksi. Näinkö nuo kaksi saavat sillan rakennettua välilleen, yliopisto ja seurakunta?

  1. Hyvä Emilia, kun toit tämän perusteellisesti esiin. Itse en tuohon kykenisi. En edes yritä.
    Kuitenkin juuri tuo opetuslapseuttamisen puute ottaa päähän. Nuorista pidetään kiinni vain, niin kauan kuin heitä voidaan hyödyntää. Nuorten- ja nuoreten aikuisten tarpeet syrjäytetään systemaattisesti. Ei ohjata henkilökohtaiseen hengelliseen kasvuun. Mitä asiaa ei tietenkään tarvita, kun vastuullisia hengellisiä tehtäviäkään ei ole tarjolla.

  2. Kiitos todella kiinnostavasta keskustelusta joka jatkukoon!

    Itse heräsin tänä aamuna miettimään, että otsikkoni ja ydinkysymykseni tarvitsisi sittenkin yhden kirjaimen viilausta. Olisi pitänyt kirjoittaa, Mihin tyssää matka AIKUISEN uskoon eikä AIKUISEEN uskoon. Jälkimmäinen ja alun perin valitsemani kirjoitusasu nimittäin mahdollistaa sen ikävän väärinkäsityksen, että asettaisin jotenkin vastakkaisiksi lapsenuskon ja aikuisen uskon. Sitähän en ollenkaan ajanut takaa. Jollekin aikuiselle lapsenusko voi olla kaikkien aikuistumisen vaiheiden ja prosessien jälkeen se toimivin ja ainoa mahdollinen – mitä ikinä se hänelle tarkoittaakin. Ylipäätän termit ovat kauhean haastavia, kun niiden merkitykset vaihtelevat niin valtavasti lukijasta/ kuulijasta/ kirjoittajasta riippuen.

  3. Eilen avautui Jeesuksen sanat: ”jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa”. Oivalsin siitä miten rukouksessa on kyse henkilökohtaisesta kohtaamisesta Vapahtajan kanssa.

    Lapsen usko on totena pitämistä ja uskoa Jumalan olemassaoloon ym. Aikuisen uskon tulee kasvaa henkilökohtaiseen suhteeseen. Siinä suhteessa on lupa kyseenalaistaa kaikki opit ja opetukset. Lapsen usko ei kestä kyseenalaistamista.

    Se alkaa murenemaan heti ensimmäisen ristiriidan tultua vastaan. Henkilökohtainen suhde ei sellaisesta lopahda. Vapahtajalla on tilaa meidän kysymyksillemme. Silloin ei tarvitse olla valmiiden vastausten varassa.

    Jumalan tahdon mukaisessa rukouksessa avataan sisin Hänelle. Silloin rukous ei ole pelkkiä sanoja, vaan olemme totuudessa itsemme ja Jumalan kanssa. Oikea rukous ei ole paikoista, tai muodoista kiinni. Kyse on vain hengellisestä yhteydestä.

    Rippikouluopetus lähtee ajatuksesta, että lapsilla olisi jo kasteen perusteella aikuisen usko. Tätä uskoa lähdetään sitten ruokkimaan opetuksen kautta. Sitten ihmeteellään miksi kaikki opittu valuu kuin vesi hanhen selästä. Ilman sydämen avaamista Jumalalle, ei hengelliselle opetukselle ole mitään todellista ja henkilökohtaista käyttöä.

    Ilman sydämen avaamista uskon todellisuudelle, jäädään aikuisenakin vielä tuohon lapsen uskon tasolle. Tällöin pelkät muodollisuudet riittävät. Ei synny mitään oikeaa käsitystä uskon olemuksesta. Rehelliset nostaa kyllä kykintä. Loput jää mukaan jostain syistä. Silloin riittää passiivisena osallistujana kirkon penkin lämmittäminen.

    • ”Lapsen usko on totena pitämistä ja uskoa Jumalan olemassaoloon ym. Aikuisen uskon tulee kasvaa henkilökohtaiseen suhteeseen. Siinä suhteessa on lupa kyseenalaistaa kaikki opit ja opetukset. Lapsen usko ei kestä kyseenalaistamista.” Lapsenkin usko on ymmärtääkseni henkilökohtainen suhde Jumalaan. Se vain ei voi pysyä samanlaisena lapsen kasvaessa nuoreksi ja täysi-ikäiseksi muuttumatta samalla hänen mielestään lapselliseksi. Niinpä uskon on löydettävä uusia ihmisen eri kehitysvaiheille sopivia näkökulmia, jotta suhde Jumalaankin kehittyisi vastaamaan nuoren tai aikuisen käsitystä maailmasta ja ihmisyydestä. Rippikoulu onnistuu varmaankin tässä uskon päivittämisessä ihan hyvin, mutta miten autetaan nuoruudesta aikuisuuteen? Ennen vanhaan rippikoulun känyttä pidettiin jo aikaihmisenä, mutta nykyaikainen nuoruuden ihannointi on muuttanut tilanteen.

  4. Tätä juttua päätyy pyörittelemään päässään pitkään. Onko kyse aikuisen uskosta vai aikuisen suhtautumisesta uskoon? Onko usko jotain samanlaista kuin vaikkapa löylyissä viihtyminen, makutottumukset tai käärmeiden pelkääminen; toisille se on luonnollista, toisille ei? Se ominaisuus sitten seuraa meitä läpi elämämme. Me vain kasvamme ja muutumme suhteessa tuohon ominaisuuteemme.

  5. Kyllähän tämä oli kyvä teksti. Uskonnollista kehitystä on toki tutkittukin, ja joskin Fowlerin metodiikan sekavuus tuottaa päänvaivaa tulosten arvioinnissa, vaikuttaa siltä että psyykkinen kehitys ja aikuistuminen ovat edellytys Fowlerin käsitteelle ”universaalista uskosta”, jossa vähintään on sallittu kysymysten rehellisyys, jossa suuresti eettinen katsantokanta tulee vallitsevaksi, jossa hengellisen totuuden tähden ihminen ei halua eikä voikaan jättää kamppailua oikean puolesta — ja tästä ”oikeasta” vallitsee laaja yksimielisyys, koska ”väärää” edustaa maallisesti katsoen ihmisoikeuksien lakien tallaaminen, kansanryhmään kohdistunut vaino, kansanmurha.

    Suomalainen Matti Hyrck on käyttänyt objektisuhdekoulukunnan käsitteistöä väitöskirjassaan. Hyrckin viiden erilaisen kehitysvaiheen voi tosin tiivistää tarkastellen, onko yksilön uskossa ylipäänsä niitä piirteitä. jotka kertovat hänen selviytyneen skitsoparanoidisen position lapsellisesta jumalarepresentaatiosta — jonka avulla tosin juuri nuoria houkutellaan uskoon lupaamalla että ”Jeesus järkkää” sitten kaiken maailman asiat ”ihmeellisen suunnitelmansa” mukaan, jossa rehellinen nuori enintään pääsee lakihenkiseen kauhistuneisuuteen ja ajelehtii näiden kahden väliä ellei irrottaudu — kun taas depressiivisen position Jumala loppujen lopuksi jääneekin salatuksi Jumalaksi, jonka tahto kai tarkimmin tiedetään tästä, ”Minun oli nälkä, jano, minä olin alaston, sairaana, vankilassa… Siihen kasvaisi usko, jos sen uskallettaisiin antaa kasvaa. Silloin kaiketi voitaisiin sanoa, että ”Kristus saa muotoa” ihmisessä.

    Toisinaan on korostettu että tulisi puhua ”jumalakuvasta”. Kuva” on kuitenkin muuta kuin ”representaatio” edustus, se Jumala joka elää tämän henkilön mielessä, represenmtaatio tuntuukin äärettömän uskottavalta koska se on tosi, se ammentaa elementtejä yksilön lapsuuden toivosta ja pelosta, lapsekkaista unelmista ja kauhusta. Hyrck sai tiettävästi kiviä niskaansa äärimmäisyysihmisiltä vaikka teki palveluksen jokaiselle. Ymmärtäessämme että kyse on juuri siitä todellisuudesta, johon liitämme omia pelkojamme ja lapsellisuuksiamme me rikomme toiosta käskyä ja ”teemme itsdellemme jumalankuvan” . Tästä voi mielestäni enintään puhua yleisellä tasolla, toisen sielunelämän tutkiminen kun kuuluu paremmin siihen koulutetuille henkilöille, on kovaa työtä ja jyrkän vaitiolovelvoollisuuden alaista.

    Miksi riparille ei tunnu sopivan tämmöinen teema? Jouduin tenttimään Rippikoulun käsikirjan, ja se oli hyvin ihmeellinen opus. Sen vertaa eettistä kasvatusta se ei sisältänyt että juuri ripari-ikäisten tyyppikäytös, koulutoverien julmakin kiusaaminen (se ”koulukiusaaminen”) sivuutettiin kokonaan. Harrasta huolta kannettiin siitä että kaverit nyt varmasti pääsevät samaan huoneeseen nukkumaan ja samaan ryhmään — huomaamatta, että ulkopuolinen niillä metodeilla taatusti pysyy ulkopuolisena. Edes nuoren arkea ei käsitelty, ei kystytty kuka on se lähimmäinen, ja aiheesta millaista jumalaa palvelen ei sitten niin riviäkään.

    • Onko itsekkyys järkevää? Ihminen on sen verran laumaeläin, että saa jotain pysyvää aikaan vain yhteistyöllä. Samoin hän nauttii saavutuksistaan vain jakaessaan ne muiden kanssa. Tove Janssonin sanoin: ”Yksinään ei kukaan nauti edes näkinkengästään.” Menestyviä yksilöitä ihaileva aikamme on jokseenkin järjetön.

  6. ’Sonja Saarikoski kirjoittaa: ”Jeesus, josta puhuin, lakkasi tuntumasta tutulta. Sanat, joita olin rippileirillä toistellut, olivat kuin jotain vierasta, ulkoa opeteltua kieltä. Ajatus minun käsilläni olevasta yksittäisestä, sanallistettavasta totuudesta muuttui oudommaksi ja oudommaksi. En pystynyt sitoutumaan Kansan Raamattuseuran uskonkäsityksiin. Lopulta en enää ymmärtänyt, mitä rippileirillä oli tapahtunut.”’

    Ehkä yksi ongelma on ”omaehtoinen” julistus. Parempi olisi, että ihmiset evankelioisivat omalla elämällään, ja saarna- ja julistustyön hoitaisivat Kirkon siihen kutsumat henkilöt. Usein ihymiset kertovat kuinka heillä on ”kutsumus”, mutta eikö Kirkon olisi syytä tarkoin tutkia kutsumus, koetella sitä, ja vasta sitten kouluttaa siunata ihminen työhön.

    Omaehtoisen ”kutsumuksen” takana saattaa piillä pelkkää ylpeyttä ja oman tahdon toteuttamista. Niistä ei hyvää seuraa ihmiselle itselleen, sen enempää kuin hänen käännytystyönsä kohteille (=uhreille).

  7. Herätyskristillisyydessä on sanonta ”tulla uskoon” kokemustapahtumana ja joskus siihen liittyvänä tunnustus todistuksena.Yleensä luullaan että jopa kastetut ovat eläneet ilman uskoa ennen tällaista tapahtumaa.Näinhän asia ei ole vaan kastetut ovat eläneet mystisen heissä olevan uskon kanssa sitä tietämättä.
    . Kastetut on kastettu uskoon. Tällöin ei tarkoitetaa jotakin tietoisuudessa olemista vaan mysteeriota joissa ”usko” tulee yhdeksi kastetun olemuksen osaksi.
    Kastettu joka tulee ”uskoon” , tulee vain tietoiseksi hänessä olevasta ja elävästä uskosta.On loogisesti aivan selvää että tietoisuus voi syntyä joko äkillisenä oivalluksena tai hitaana ymmärtämistapahtumana.
    Valtaosa kristityistä on täysin tietämättömiä heissä olevasta uskosta eikä edes kirkosta eroaminen voi eliminoida kastetta heissä.

    Samalla lailla ehtoollinen . Kirkon ja raamatun opin mukaan leipä on Kristuksen ruumis ja viini hänen verensä. Miten ehtoollisella kävijä asian kokee ei vaikuta ehtoollisen olemukseen vaan ainoastaan hänen mielentilaansa.

    Artikkelissa mainitun Sonjan niinkuin monen muunkin, kokemus on psykologiaa ja se vaikutti vain hänen mentaaliseen kokemiseensa . Menttaalinen kokeminen ei mitätöi uskoa meissä vaikka se voi syvästi vaikuttaa itseymmärrykseemme ja käyttäytymiseemme.

Kirjoittaja

Karhu Emilia
Karhu Emilia
Olen Kotimaan toimittaja.