Miika Ahola: Verotus, oikeudenmukaisuus ja kristillinen etiikka

Kristillisen etiikan käytännön toteutukset yhteiskunnan rakenteissa ja ratkaisuissa ovat viime aikoina herättäneet ilahduttavaa, perusteisiinkin käyvää keskustelua. Pontimena keskusteluun on ollut kirkkoa lähellä olevien järjestöjen, erityisesti Suomen Lähetysseuran osallistuminen kansalaisjärjestöjen 430-kampanjaan, jolla pyritään kohti oikeudenmukaisempaa verojärjestelmää. Kirkkoa on kritisoitu politikoinnista ja lakia noudattavien yrittäjien syyllistämisestä. Suomen Lähetysseuraan on, varsinkin sen hallituksen puheenjohtajan piispa Teemu Laajasalon kautta, kohdistettu painetta kampanjasta luompumiseksi. Lähetysseuran hallitus totesikin, ettei Lähetysseura “ota kantaa kotimaiseen puolue- tai veropolitiikkaan eikä suomalaisten yritysten tai yrittäjien verotukseen ja haluaa irtautua siitä keskustelusta.”

Erityisen näkyvästi keskusteluun on osallistunut Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi. Kotimaa24:n blogikirjoituksessa hän pyrkii hahmottelemaan erilaisia oikeudenmukaisuuskäsityksiä ja suhteuttamaan näihin kristillistä etiikkaa. Yliopettaja Mikko Malkavaara kirjoitti jo oman ansiokkaan vastauksensa tekstiin, mutta haluaisin kiinnittää huomiota vielä joihinkin Romakkaniemen tekstin näkemyksiin.

Romakkaniemi esittelee tarkemmin utilitarista, rawsilaista sekä moralistista oikeudenmukaisuuskäsitystä. Utilitarimismi etsii suurinta kokonais- ja keskimääräistä hyvinvointia. Rawlsilaisuus voidaan tiivistää lausahdukseen “sivistyksen mitta on se, kuinka yhteiskunta kohtelee heikoimpia jäseniään.” Moralistisessa käsityksessä keskeistä on se, kuinka oikeudenmukaiseksi jokin koetaan. Utilitarismin painottaa siis verotuksen kokonaisseurauksia, rawsilaisuus seurausten vaikutuksia heikommassa asemassa oleviin, kun taas moralistinen kokemukseen. Jälkimmäinen on näistä subjektiivisin, vaikka oikeudenmukaisuuden kokemus määrittänee myös se millaiset johtopäätökset edellisistä tehdään.

On myös syytä kiinnittää huomiota oikeudenmukaisuuskäsityksiä sivuaviin käsityksiin tasa-arvosta. Tasa-arvon nähdään tavallisesti joko mahdollisuuksien tai lopputulosten tasa-arvona. Jälkimmäisessä tasa-arvo on saavutettu, kun jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Tällöin mm. Yksilön ahkeruus saattaa vaikuttaa hyvinvointieroihin, mutta sitä ei pidetä epätasa-arvoisena. Asiaa enempää perustelematta, Romakkaniemi yhdistää mahdollisuuksien tasa-arvon utilitaristiseen oikeudenmukaisuuskäsitykseen. Lopputulosten tasa-arvossa taas arvioidaan kulloinkin vallalla olevaa hyvinvointitilannetta. Mahdollisuuksien ja lopputulosten tasa-arvoa ei kuitenkaan voi yksioikeisesti erottaa toisistaan. Jokaiselle joka on lukenut huono-osaisuuden peritytymisestä, on selvää, ettei mahdollisuuksien tasa-arvoa voi saavuttaa ilman hyvin pitkälle menevää lopputulosten tasa-arvoa.

Kuten Romakkaniemi itsekin toteaa, lyhyessä blogissa on mahdoton esittää eri malleja kattavasti. Jos malleja kuitenkin tarkastelee hiukan lähemmin nimenomaan verojen keräämisen näkökulmasta, voidaan todeta, ettei mallit ole niin kaukana toisistaan kuin alkuun ehkä näyttäisi.

Keskeistä on ymmärrys hyvinvoinnista. Jos hyvinvointia ajatellaan onnellisuutena, voidaan viime vuosikymmenten tutkimusten perusteella todeta, että varallisuuden ja hyvinvoinnin tai onnellisuuden suhde on suhteellinen. Heikommassa asemassa olevalle pienikin kasvu käytettävissä olevissa varoissa aiheuttaa merkittävän nousun hyvinvoinnissa. Kääntäen saman summan menetys suurituloisten keskuudessa aiheuttaa huomattavasti pienemmän hyvinvointikadon. Itseasiassa on todettu, ettei tiettyjen tulojen saavuttamisen jälkeen lisätulot enää lisää ihmisen onnellisuutta lainkaan. Näin ollen utilitaristinen kokonaishyvinvoinnin etsiminen johtaisikin vielä korkeampaan verotukseen ja varallisuuden tasaamiseen.

Romakkaniemi viittaa Suomen korkeaan veroasteeseen ja tasaiseen tulonjakoon ja kuin rivien välissä antaa ymmärtää, ettei verotuksen epäoikeudenmukaisuuden kokemukselle ole perusteita. Asiaa ei kuitenkaan voi sivuuttaa näin kevyellä tarkastelulla. 430-kampanja kiinnittää huomiota niin kutsuttuun tulonmuuntoon. Siinä ansiotuloa “muunnetaan” kevyemmin verotetuksi pääomatuloksi. Tulonmuunto tuli mahdolliseksi 90-luvun laman myötä, kun ansio- ja pääomatulon verotus eriytettiin toisistaan. Tulonmuunto on mahdollista varsinkin korkeamman tulotason veronmaksajille.  Viime vuonna julkaistussa kirjassaan "Markkinat, valtio & eriarvoisuus”, taloustieteen professori Matti Tuomala osoittaa, että mm. tulonmuunnon vuoksi kokonaisveroprosentti laskee mitä korkeammalle tulotasossa noustaan. Korkeimmissa tuloluokissa verotus kääntyy jo regressiiviseksi, eli veroprosentti pienenee tulojen noustessa. Pohjoismaisissa hyvinvointi yhteiskunnissa on perinteisesti katsottu, oikeudenmukaseksi verottaa sieltä missä on eniten maksukykyä. Näin on päädytty progressiiviseen verotukseen jossa veroprosentti nousee samalla kun tulot nousevat. Viime aikoina näyttää siltä, että useat korkean tulotason kansalaiset, kuin rikkaat Jerusalemin temppelin uhriarkulla, mielellään huomauttelevat maksamiensa verojen määrästä. Tilastollisesti voidaan kuitenkin nähdä, että korkeimman tulotason veronmaksajat maksavat suhteellisesti verrattain pienemmän osuuden tuloistaan kuin esimerkiksi keskituloiset. Tämä on selvästi ristiriidassa meillä oikeudenmukaiseksi katsotun verotusperiaatteen kanssa. Verotuksen tosiasiallista tilannetta tarkastellessa, eri oikeudenmukaisuuskäsitykset tulevatkin siis lähemmäksi toisiaan.

Romakkaniemen utilitaristinen perustelu verotulojen suurimmasta mahdolllisesta määrästä ja hiukan ylimielinen viittaus ymmärtämättömyyteen talouden mekanismeista, osoittautuu tyhjäksi retoriikaksi tilastojen valossa. Tuomalan tarkastelussa ns. optimitulovero on huomattavasti korkeampi kuin mitä kokonaistulovero on viime aikoina ollut. Romakkaniemi viittaa myös tyypilliseen perusteluun lisätulon tuomasta motivaatiosta ja sitä kautta kokonaishyvinvoinninkasvusta. Mielestäni tällainen ihmiskuva on varsin kolkko. Luulisi että motivaatiota voisi löytää monesta muustakin seikasta, kuin yksin tilille kilahtelevista euroista. Kristillisestä näkökulmasta ainakin.

Teologina ja pappina huomion kiinnittääkin erityisesti Romakkaniemen tulkinta kristillisestä etiikasta. Ihan oikein hän toteaa, että kristillisen etiikan keskiössä ovat yhteisöissä heikoimmassa asemassa olevat. Hämmästystä taas herättää väite: “Jonkinasteiset tuloerot ovat kristillisen, erityisesti protestanttisen etiikan mukaisia. Ihmisen valinnoilla ja työnteolla pitää olla merkitys ja palkintonsa niin maan päällä kuin taivaassa.” Tällaista periaatetta on ainakin luterilaisesta näkökulmasta vaikea, jossei mahdoton, hyväksyä. Ehkä Romakkaniemi viittaa kalvinistiseen työmoraaliin tai joissain uudemmissa kirkkokunnissa virinneeseen menestyksen teologiaan, jota suurin osa kirkoista pitää suorastaan harhaoppina. Varsinkin ajatus palkinnoista taivaassa takertuu luterilaiseen kurkkuun kuin piikikäs kokonainen omena.

Itseasiassa Jeesuksen viesti asiassa oli täysin päinvastainen. Tällaisten taivaspalkkioiden etsijöille opetuslastensa joukossa hän sanoi: ""Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” Samaan Jeesuksen seuraamisen periaatteeseen kristittyjä ohjataan Filippiläiskirjeen toisessa luvussa: “Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Kristillinen etiikka vaatii meiltä siis valmiutta luopua omastamme. Jopa silloin kun se tarkoittaa kärsimystä ja uhrausta omalla kohdallamme. Tätä vaadetta on varmaan mahdoton soveltaa käytännössä verotukseen, mutta vähintäänkin voidaan sanoa, ettei se oikeuta oman navan asettamista toisten edelle. Se ettemme pysty tätä vaadetta käytännössä ikinä täysin täyttämään ja siten elämme armon varassa, ei muuta kristillistä etiikkaa lepsummaksi.

Yhteenvetona voisi sanoa, ettei yhteiskuntamme ole tasa-arvoinen tai oikeudenmukainen, vaan meidän on jatkuvasti tehtävä töitä niiden eteen. Kristityille edes oikeudenmukaisuus ei riitä. Meidän velvollisuutemme ja siten myös kristillinen etiikka, vaatii aina enemmän kuin oikeudenmukaisuuden. Se vaatii kaiken, josta luovuttuamme huomaamme, ettei se ollutkaan mitään.

Miika Ahola

Kirjoittaja on Turun tuomiokirkkoseurakunnan kappalainen ja ekumeniikan väitöstutkija

8 kommenttia

  • Seppo Heinola sanoo:

    Niin, kyllä Jeesus tänään vasemmistolainen olisi. Hänen kritiikkinsä rikkaille oli varsin rajua. Tänään moraalivajeesta asiasa selvitään kun sanotanhurskaasti,että mammona sa toki ola miten paljon hyvänsä kunhan vaan ‘ei raksta sitä.’ Eli helpolla saa hyvän omantunnon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Käytännössä lapsemme rinnasta vierottamisen jälkeen kasvavat kaupallisuuteen. Kaupallisuus tulee mukaan ihmissuhteisiin, siitä toisen Ihmisen katsomiseen arvostamisessa, ja lopulta Ihminen itse tulee järjestelmän koulimana koko asian uhriksi.

    Tästä tietenkään ei haluta, eikä saa puhua, koska joku voisi huomata katsoa asiaa mielenterveydessä, missä siinäkään ei ole enää valentteja totuuksia.

    Kun elämä on kaupallistettu on vaikea kun ei mahdoton puhua onnellisuuskäsityksen asiasta kun taloudellinen aktiviteetti toimijoissa on mahdollisuus käytännössä jakaa hiukka ylimäärää sitä tarvitseville.

    Kun samanaikaisesti yhä syvemmin ollaan integroitumassa Ihmisten massahuomaamiseen niin taloudessa, kuin poliittisessa osallisuudessa, on ymmärrettävä kadottaneemme traditiossa olennaista. Kykenemmekö asiasta ottamaan kiinni vaati politiikan eliitiltä rohkeita päätöksiä.

    Kun koulussammekaan, kirkosta puhumatta, asiaan ei haluta tarttua on tulevaisuutemme lohduton arvostuksissamme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Aarnio sanoo:

    Kiitos hyvästä ja selkeästä blogista. Sai meikäläinenkin kaikesta kirjoitetusta ja sanotusta kohusta löydettyä sen jutun ytimen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Kiitos blogista, josta poimin kohdan: “Meidän velvollisuutemme ja siten myös kristillinen etiikka, vaatii aina enemmän kuin oikeudenmukaisuuden. Se vaatii kaiken, josta luovuttuamme huomaamme, ettei se ollutkaan mitään.”

    Apostoli kirjoitti auki saman asian:

    “Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. Ja vaikka

    minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi,

    mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.”

    Kristillinen lähestymistapa on tasajako, tasaus. Siihen ei päästä ilman rakkautta lähimmäisiä kohtaan. Koska köyhät ovat aina keskellämme, niin kristillinen tasajako ei tule koskaan toteutumaan. Rikkaat riistävät tämän aikakauden loppuun asti.

    Mutta ei se saa estää toimimasta oikeudenmukaisesti, sillä

    “Suola on hyvä; mutta jos suola käy suolattomaksi, millä te sen maustatte? Olkoon teillä suola itsessänne, ja pitäkää keskenänne rauha.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pentti Olin sanoo:

    Tämä oli kolmesta kirjoituksesta syvällisin katsaus aihepiiriin. Kiitos blogistille siitä.

    Loppuosa menee kyllä pikkusen sivupoluille, kuten blogisti itsekin toteaa. Kristillistä etikkaa voi olla vaikea vääntää konkreettisiksi verotustoimiksi. Jotenkin sitä pitäisi kuitenkin yrittää, koska päätöksentekijöillä se on konkreettisesti edessä: miten verotus (ja tietysti kaikki muutkin politiikkatoimet) pitäisi järjestää, jotta valtiolla olisi kansalaisilleen jotain jaettavaa tulevaisuudessakin.

    Hieman ihmetyttää tuo blogistin kritiikki Romakkaniemen toteamusta “Ihmisen valinnoilla ja työnteolla pitää olla merkitys ja palkintonsa niin maan päällä kuin taivaassa” kohtaan. Kyllä se ainakin Sananlaskujen kirjasta saa tukea.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Parviainen sanoo:

    Tulonmuunto ei ole ainoa ongelma.

    Verotuksen oikeudenmukaisuutta voidaan tarkastella muistakin näkökulmista. Suosittelen lukemaan Tilastokeskuksen verkkosivulla 8.1.2019 julkaistun yliaktuaari Tuomas Parikan artikkelin Arvonlisävero häivyttää progression vaikutuksen pieni­tuloisimmilta

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Näin se on arvonlisäveron sekä myos kunnallisveron osalta. Jos on pelkkiä pääomatuloja, ei maksa ollenkaan kunnallisveroja.

    Kun tunnettu jääkiekkoilija teki kuntaan hulppean mökin, moni luuli, että nyt saatiin hyvä veronmaksaja kuntaan. Todellisuudessa hän maksaa ainoastaan kiinteistöveroa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    Miika A,

    Sinänsä mielenkiintoista pohdiskelua. Kiitos.

    Herra ei kuitenkaan suhtautunut verotukseen kovin vakavasti, raha otettiin kalan suusta.

    Kun he saapuivat Kapernaumiin, tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: “Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?” . “Maksaa kyllä”, hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: “Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?” “Vierailta”, vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: “Lapset ovat siis vapaat. Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onki veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta.” (Matt 17:24-27)

    Verotuksen ydinkysymys on, että se perustuu aina väkivallan uhkaan tai käyttöön. Vaikka veroista päätetään demokraattisesti, takana on kuitenkin aina pakko. Väkivaltaa tai sen uhkaa on vaikea yhdistää kristilliseen elämänkäsitykseen. Siksi verotukseen, hyväänkin tarkoitukseen, pitäisi suhtautua melko varovaisesti. Ainakaan sitä ei pidä julistaa eettisesti erityisen korkeaksi asiaksi. Sama koskee tietysti kaikkea muutakin maallisen esivallan käyttöä, tarpeellista maallisen elämän kannalta mutta ei kuitenkin ongelmatonta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.