Mikä naispappeudessa on niin vaarallista?

Vaikka  kaikista papeista kohta 50% on naisia, niin heidän olemassaoloaan ei ole täysin hyväksytty. Eli, on olemassa vastarintaa joka jakaa seurakuntalaisia.

Tämän vastarinnan olemus on paras ottaa tosissaan ilman moralisoivia äänenpainoja.

Suomen Kirkko on ollut mtä suurimmassa määrin isien kirkko muiden valtakirkkojen tapaan. Katolisissa kirkoissa ankaraa isäkuvaa on lieventänyt Marianpalvonta muiden naispyhimysten olemassaolo.

Viellä kuusikymmentäluvulla voitiin lukea ja kuulla sellaista että nainen ei sovi papiksi koska nainen ei voi täyttää isän paikkaa. Tämähän on loogista ja totta. Valitettavasti samalla lyötiin lukkoon se ,että Jumalan olemus on maskuliinista vaikka toisaalta hyvin tiedettiin että Jumala on Henki ja ilman sukupuolta.

Naispappeus on tuonut feminiinisen ulottuvaisuuden kirkon elämään uudella tavalla. Valitettavasti hyvää tarkoittavat osapuolet painottaessaan Jumalan hoivaavaa ja feminiinistä ulottuvaisuutta, unohtavatsen että Jumala on edelleenkin Henki eikä nainen.

Kaipaus on  sekä isän että äidin rakkauteen on suuri ongelma . Pappi olemuksellaan on symboolinen välittäjähahmo. Asianomaisen papin teologialla ja mielipiteillä ei ole suurtakaan merkitystä siihen mitä seurakunta heissä näkee. Mies on mies ja nainen on nainen ja sen he välittävät seurakunnalle.

Hyvä näin , miehen ja naisen yhteisessä alttaripalveluksessa palataan luomiuskertomukseen, jonka mukaan tosi ihmisyys toteutuu maskuliinisen ja feminiinisen elementin yhdistyessä.

Lähivuosina naispappeja tulee olemaan enemmistö papeista.Naispapeille tulee, heidän muiden tehtäviensä lisäksi,heille vieras tehtävä, nimittäin pitää huolta siitä että maskuliininen elementti seurkunnan palvelijoiden joukossa säilyy.

No, miksi naisppeja vastustetaan.  Luulen että kyseessä on pohjimmiltaan enemmänkin psykologiset kun teologiset syyt.

Isäkaipaus vaatii symboolista isähahmoa välittäjäksi siihen Isään joka on kaikkien isien taustahahmo Isä Jumala. Ajatus Isäjumalasta tekee mahdolliseksi kokea sellaista isällistä täyteyttä joka on ollut puutteellista maallisen isän suhteen.

Jos isällinen elementti häviää rakkauskohteena, niin syntyy viha niitä kohtaan jotka ovat ottanut hänen paikkansa, siis naiset.

Asiaan kuulu myöskin se, että äidillinen rakkaus saattaa olla peloittavaa. Elämämme alkoi totaalisena riipuvuutena äidistä. Elämän alkuaikoina isä ei ole isä vaan muunnelma äidistä. Isä syntyy isänä lapsen maailmaan verraten myöhään.

Kun työllä ja tuskalla on alkanut kehittyä omaksi persoonakseen ja sen mukana on tietty itsenäisyys saavutettu, niin pelko on se ,että äitirakkaus vetää takaisin siihen riippuvuuteen joka uhkasi omaksi persoonaksi kehittymistä. Riipuvuuteen, jossa on aina fantasia insestisestä uudelleen sulautumisesta äitiin  ja sellainen peloittaa. Isällä oli tärkeä tahtävä antaa vaihtoehtoinen rakkauden kohde joka auttoi vapaantumaan perusriippuvuudesta.

Naispapit voivat pelottaa äidillisyydessään ja olemuksellaan uhata oman olemuksen kehitystä. Pelko on  se, että symboolisen äitihahamon takaa saattaa löytyä tuo tukahduttava symbioottinen äiti .Sellainen mahdollisuus sekä pelottaa että herättää vastarintaa joka heijastetaan naispappeihin.

Niinkuin ylläolevasta näkyy niin papin rooli on vaikea.Vaikka he saarnaavat rakkautta  palastavana voimana,  niin heidän olemuksensa sananmukaisesti elävöittää Raamatun toteamuksen siitä että rakkaus on kuluttava tuli.

Siis ,vaikka naispappeuden toteutuminen on parantamassa vuosituhantista epäoikeudenmukaisuutta, niin olemme vieläkin ylimenokaudessa, jotta naispappeus olisi luonnollinen pappeuden muoto.Tarvitsemme vielä jonkun satavuotta jotta tilanne taspainottuisi ja pelot ja vastarinta häviäisivät.

33 kommenttia

  • Martti Pentti sanoo:

    “Onnellinen se, joka ei tuomitse itseään siitä minkä uskoo oikeaksi. Mutta se, joka epäröi ja silti syö, on tuomittu, koska hän ei toimi uskon perusteella.” Tämä onkin mielenkiintoinen ajatus. Ensiksi kiinnitin huomioni siihen, että Paavali kirjoittaa vain oman toiminnan arvioinnista. Hän ei siis anna minulle valtuuksia tuomita ketään siitä, että tuo toinen toimii vastoin sitä minkä minä havaitsen oikeaksi. Paavali ei myöskään moiti minua siitä, että itse toimin vastoin sitä, minkä joku toinen kokee oikeaksi, kunhan varon loukkaamasta ketään. Sen sijaan hän sanoo minua onnelliseksi, jos teen sen minkä itse uskon oikeaksi. Ainoa, joka saa Paavalin moitteet osakseen, on hän joka toimii epävarmana siitä, tekeekö oikein vai väärin.

    Roomalaiskirjeessä käsitellään tässä kohdin ravintoon liittyviä puhtaussääntöjä, siis melko vähäisiä kysymyksiä. Tuon ohjeen voinee kuitenkin ymmärtää koskemaan suurempiakin asioita. Se rohkaisee meitä toimimaan niin kuin oikeaksi koemme piittaamatta muiden arvostelusta. Toisaalta varoitetaan kaikesta sellaisesta, jonka luvallisuudesta ja hyödyllisyydestä olemme epävarmoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Onko naispappeudessa jotain vaarallista? Kysymyksen asettelu voisi olla myös: Onko pappeus vaarallista?

    On varmaa, että pappi joka ei luota Raamattuun ja pitäytyyy mieluummin ihmiskeskeisessä humanismissa ja filosofiassa, Raamatun selkeitä opetuksia vastaan, on aina vaarallinen (jos nyt tuollaista sanaa voi käyttää) ehkä olisi puhuttava vääristä papeista, niistä, jotka sotkevat selkeän Jumalan ilmoituksen oman mielensä mukaan.

    Pappi joka ei tunne hyvin Raamattua ja ennenkaikkea Jeesusta, eksyy helposti. (On väärä käsitys, että teologisessa luetaan paljon Raamattua).

    Ei siis ole väliä jakaako Leipää mies vai nainen, tärkeintä on, että Leipä on ravitsevaa. Tärkeintä papille on pysyä lujasti siinä mitä on kirjoitettu ja pysyä yksin Kristuksessa.

    Vaarallinen pappi on siis sellainen, joka eksyttää ihmisiä pois Raamatusta ja johdattelee ihmiset sivupoluille, sukupuoli on tuossa sivuseikka.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      ismo malinen :”Onko naispappeudessa jotain vaarallista? Kysymyksen asettelu voisi olla myös: Onko pappeus vaarallista?”

      Onko vaarallista vai ei, riippuu kokemukseni mukaan siitä, minkä Raamatun mukaista kanonista oikeutta kirkko noudattaa. Meille ortodoksien ja luterilaisten “seka-avioliitossa” eläneille pappeus ja sakramentit ovat merkinneet aivan toisenlaista hengellistä todellisuutta, kuin luterilaisille, joille tärkein “sana” näyttää olevan se, mitä puoluepolitiikka eduskunnassa sanoo.

      Lapsuudessaan vankileirillä menehtyneen ortodoksi-isän punaorvoksi jääneen isoäitini poika erosi kirkosta sen politisoitumisen vuoksi. Hän oli isäni, jonka ajattelua näiden keskustelujen jälkeen ymmärrän paremmin kuin koskaan aiemmin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Kirkko joka ohjautuu poliittisen oikeuden mukaan, ei ole enää Kirkko, vaan jotain muuta. Kaupungin rauha on tosin myös Kirkon rauha, mutta jos kaupunki alkaa päättämään mikä Kirkon rauhaan sopii ja mikä ei, niin Kirkon rauha on menetetty.

    Eletään mielenkiintoisia aikoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Antti Hämäläinen sanoo:

      Ismo tämä asia on juuri näin, maailmasse, eikä Suomessa ei ole muuta valoa kuin se, mikä on kirkossa. Mikään ei voi sitä korvata. Sikis, jos “suola menetetään, joudutaan ihmisten tallattavaksi”. Ja tämähän on juuri niinkuin pitää ollakian. Kirkon standardit on selvästi määritelty, ja ne aivan varmasti pitävät eivätkä muutu. Jos emme voi uskoa tähän, voimme yhtä hyvin “heivata” koko touhun.

      Ilmoita asiaton kommentti