Mikä on kirkkomme tie – näivettyä vai säilyä elinvoimaisena?

[Seppo Häkkinen:] Kolmekymmentä vuotta sitten dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen arvioi Teologisen Aikakauskirjan artikkelissa (TA 3/1984) kahden kirkollisen juhlavuoden antia. Nämä olivat edellisvuonna 1983 vietetty Martti Lutherin syntymän 500-vuotisjuhlavuosi sekä muutamaa vuotta aiemmin 1980 vietetty Augsburgin tunnustuksen 450-vuotisjuhla.

Teinonen totesi, että juhlilla saavutettiin paljon: reformaation asiakirjoja ja sitä koskevaa kirjallisuutta julkaistiin omalla kielellämme, joukkoviestimissä asiat olivat laajalti esillä ja monet saivat uuden tilaisuuden perehtyä juhlavuosien esillä pitämiin kysymyksiin. Juhlavuosilla oli kuitenkin Teinosen mukaan merkittävä puute: ”Aihe oli hyvä, vieraat arvolliset ja tunnelma kohotettu. Juhla oli kuitenkin pelkkä memoria, joka ei varsinaisesti nykyistynyt; siltä puuttui repraesentatio. Kaikki totesivat uudelleen, että Suomen kirkolla on luja opillinen pohja ja vahva maestro, mutta vain harvat kysyivät, elävätkö nämä opetukset todella kirkon nykyisessä elämässä.”

Teinosen mielestä juhlat lujittivat itsetyytyväisyyttä ja itsevarmuutta itsekritiikin sijasta. ”Koska Augustanan oppi on oikea, meidänkin opetuksemme on kunnossa, ja koska Luther oli etevä reformaattori, mekin olemme reformatorisia. Juhliessaan Augustanaa ja Lutheria kirkko juhli siten omaa itseään. Pahinta tässä ei ollut, ettei kirkko kysynyt itseltään: ’Millainen minä olen?’, vaan ettei se esittänyt ratkaisevaa kysymystä: ’Mikä minä olen?’”

Suomen kirkon tie?

Teinosen kirjoitus oli otsikoitu sanoilla Suomen kirkon tie. Hän kysyi kriittisesti, haluaako Suomen kirkko olla yhä kirkko vai suostuuko se denominationalismiin, joka merkitsee pirstoutuvaa ja vähitellen häviävää protestantismia. Taustalla olivat sekä Teinosen omat arviot että eräiden muiden tutkijoiden käsitykset kirkkojen ja uskontojen tulevaisuudesta. Niiden mukaan – siis kolme-neljä vuosikymmentä sitten – Eurooppa lakkaa olemasta kristikunnan pääkeskus, ja uusiksi valta-alueiksi muodostuvat Latinalainen Amerikka, Afrikka ja osa Aasiaa. Kristillisyyden pääuomat ovat yhtäältä jatkuvasti voimistuva roomalaiskatolisuus ja toisaalta tuhansiin yhteisöihin pirstoutunut protestantismi. Näiden välillä reformaation aitoa perintöä edustava luterilaisuus menettää yhä selvemmin suhteellista merkitystään. Syynä on sen oma luonne ja sisäinen heikkous.

Teinosen arvio on osunut kohdalleen. Kristinuskon painopiste on siirtynyt pois Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta ns. etelän kirkkoihin, joilla tarkoitetaan edellä mainittuja Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian kirkkoja. Suomessa erityisesti dosentti Risto A. Ahonen on pitänyt tätä kehitystä esillä. Hiljakkoin anglikaanipiispa, arvostettu missiologian sekä kristinuskon ja islamin dialogin tuntija Michael Nazir-Ali arveli, että perinteiset protestanttiset kirkkokunnat hiipuvat edelleen. Liberaali kristillisyys kuihtuu lopulta pois. Hänen mukaansa kristinuskon vaikuttajiksi jäävät katolinen kirkko ja helluntailaisuus. Nazir-Alin näkemystä on perustellusti kritisoitu. Silti se on jo väitteenä pysäyttävä.

Mikä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tie? Onko se osa vähitellen näivettyvää protestanttisuutta vai voiko se säilyä elinvoimaisena reformaation kirkkona?

Teinosen mielestä vastauksia voi etsiä sosiologisesti, historiallisesti tai muullakin tavoin, mutta tärkeintä on arvioida tilannetta teologisesti. Ratkaisevin tekijä Suomen kirkon tulevaisuudelle on uskollisuus apostoliselle uskolle ja konstituutiolle. ”Apostolisuus on se normi, jolla kirkko ja kirkkokuntaisuus voidaan erottaa toisistaan.”

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon apostolisuuden koetinkiviä on Teinosen mukaan kolme: vanhurskauttamisoppi, raamatuntulkinta ja kirkon virka.

Yksin armosta

Oppia syntisen vanhurskauttamisesta pidetään kristillisen uskon yhtenä perustotuutena. Erityisesti luterilaisuudessa vanhurskauttamisoppi on keskeinen, olihan se olennainen tekijä reformaation taustalla. Ihminen pelastuu yksin armosta uskon kautta Jeesuksen sovitustyön tähden.

Katolisen ja luterilaisen kirkon välillä ei enää ole erimielisyyttä vanhurskauttamisopista. Molemmat kirkot ovat allekirjoittaneet asiakirjan Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta (1999). Siinä todetaan muun muassa: ”Me tunnustamme yhdessä, että Jumala armosta antaa ihmisille synnit anteeksi ja samalla vapauttaa hänet elämässään synnin orjuuttavasta vallasta ja lahjoittaa hänelle Kristuksessa uuden elämän.” ”Tunnustamme yhdessä, että syntinen vanhurskautetaan, kun hän uskoo Jumalan pelastustekoon Kristuksessa. Tämän pelastuksen lahjoittaa Pyhä Henki kasteessa hänen koko kristillisen elämänsä perustukseksi.”

Elääkö luterilaisuuden ydinlöytö nykyisin omassa kirkossamme? Olen tehnyt kaksi huomiota, jotka ovat mielestäni oireellisia.

Ensinnä saarnoja, hartausohjelmia ja -kirjoituksia sekä julkista hengellistä keskustelua seuratessani olen huomannut, että käsitys ihmisestä Jumalan silmien alla elävänä olentona on haalistunut. Tunto Jumalan pyhyydestä on ohentunut. Muistammeko enää, että elämme ja olemme aina kasvokkain Jumalan kanssa, kaikkivaltiaan pyhän, mutta myös armollisen Jumalan kanssa? Olemmeko unohtaneet, että Jumalan sana on sekä lakia että evankeliumia? Uskallammeko enää myöntää Raamatun vakavan muistutuksen siitä, että ”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:23) ja että ”synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23).

Onko julistuksestamme tullut – sinänsä tärkeää ja hyödyllistä – itsensä ja toisensa hyväksymistä, suvaitsevaisuuden korostamista, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvopuhetta? Jos vakavuus Jumalan edessä elämisestä unohtuu, silloin myös armo on vaarassa latistua. Yhä harvemmin kuulee opetusta siitä, mikä seuraa edellä lukemiani raamatunkohtia ja mikä lopulta on meille ihmisille kaikkein tärkeintä: ”mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi” (Room. 3:24), ”mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 6:23). Jos synnin radikaalisuus unohdetaan, armo muuttuu pinnalliseksi hyväksymiseksi ja vanhurskauttamisoppi joutaa pellolle. Samalla ihmisen kaipuu löytää Jumala ja saada syntinsä anteeksi jäävät vastausta vaille.

Toinen huomioni koskee vanhurskauttamisen irtoamista kirkosta. ”Voihan Jumalaan uskoa, vaikka ei kuuluisi kirkkoon.” ”Kyllä minä Jumalaan uskon, mutta en siihen kirkkoa tarvitse.” Nämä ovat yleisiä perusteluja niiltä, jotka ovat eronneet kirkosta joko sen konservatiivisuuden tai liberaalisuuden vuoksi. Kirkosta eroamisen lisääntyminen on johtanut vaikenemiseen siitä, että vanhurskaaksi tulemisen yhteisöllinen paikka on kirkko. Kirkossa me elämme yhteydessä sekä Jumalaan että toisiin kristittyihin. Tästä tunnustuksemme opettaa hyvin selvästi ja yhdenmukaisesti apostolisen opin kanssa. Extra ecclesiam nulla salus (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta) on kirkon vanha Raamattuun perustuva oppi. Se on toki kärjistyksenä altis väärintulkinnoille erityisesti nykyisenä instituutiokriittisenä ja yksilöllisyyttä korostavana aikana, mutta sen syvin tarkoitus on johdattaa ihmisiä Jumalan sanan ja armon lähteille. Siksi kirkon merkitystä ihmisen vanhurskauttamiselle ja uskolle on sanoitettava yksinkertaisella ja selvällä, myönteisellä ja ihmistä arvostavalla tavalla.

Jumalan sana elämänvoimana

Luterilainen kirkko korostaa mielellään olevansa sanan kirkko. Reformaatiolle keskeisen periaatteen mukaan Raamattu on ”ainoa ohje ja mittapuu, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on tutkittava ja arvosteltava”. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuspohjana on se Raamattuun perustuva kristillinen usko, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa (KL 1:1).

Mikä asema Raamatulla on nykyisin kirkkomme elämässä? Myös tästä asiasta nostan esille kaksi tekemääni huomiota.

Ensinnä Raamatusta näyttää tulleen kirkkopoliittisen kiistelyn ja kirkon sisäisen taistelun väline. Sen sanotaan olevan niin monitulkintainen, ettei yhtä ”punaista lankaa” tai kokonaisnäkemystä ole mahdollista löytää. Ehkä siksi yhä harvemmin edes kirkon virallisissa kannanotoissa ja lausunnoissa asioita perustellaan Raamatulla. Monesti yleisinhimilliset näkökohdat ovat korvanneet Raamatun periaatteet. Ne eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia, vaan usein pikemminkin yhdenmukaisia.

Jos haluamme olla luterilainen kirkko ja osa apostolista Kristuksen kirkkoa, meidän on yhä uudelleen palattava juurille. Raamattua ei pidä alentaa keskinäisten kiistojen välikappaleeksi. Se on ensi sijassa kirja, jossa hyvä ja armollinen Jumala lähestyy luomiaan ihmisiä. Jos kirkko itse ei arvosta Raamattua ja pidä sitä uskon ja elämän voimanlähteenä, se unohtaa apostolisuutensa perustan. Mielestäni nyt olisi tarve piispojen Raamattua käsittelevälle opetukselle, onhan edellinen yhteinen piispojen raamattukannanotto 12 teesiä Raamatusta ilmestynyt tasan 40 vuotta sitten vuonna 1974.

Toiseksi suomalaisten raamatunlukeminen on vähentynyt viime vuosien aikana. Pappien kohdalla tämä muutos on ollut vielä voimakkaampi kuin suomalaisten keskuudessa yleensä. Kehitys on huolestuttava. Raamattu on kirkon peruskirja ja opetuksen lähtökohta. Osana kirkon apostolista traditiota Raamattu on yhteisöllinen kirja, jonka luonteva ymmärtäminen tapahtuu juuri kirkossa. Tämän vuoksi kirkon elämälle on elintärkeää, että papisto pitää jatkuvaa Raamattuun perehtymistä arvossa. Raamatun tuntemus on keskeinen osa papin ydinosaamista. Siihen kuuluu sekä Raamatun tutkiminen tieteen antamia välineitä käyttäen että Jumalan sanan tutkisteleminen rukoillen ja mietiskellen.

Evankeliumin ja ihmisten palvelijoina

Kun Augsburgin tunnustus, reformaatioajan päätunnustus, tekee selkoa siitä, että ihmisille ”annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta” (CA IV), se jatkaa seuraavassa kappaleessa: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka.” (CA V) Tunnustuskirjat opettavat erityisen viran arvoa. Se ei ole kirkossa iure humano eli inhimillisen oikeuden pohjalta, vaan iure divino eli jumalallisen oikeuden mukaan.

Virka ei ole luterilaisessa kirkossa pelkkä järjestystä koskeva kysymys. Perimmältään erityinen virka on apostolinen, sillä sen pohjana on Kristuksen asettama apostolin virka. Samoin myös yhteinen pappeus perustuu Kristuksen arvovaltaan. Ne kuuluvat yhteen eivätkä ole vastakkaisia tai toisistaan irrallisia. Kumpikaan ei korvaa toistaan eikä ole toistaan vähäpätöisempi.

Miten virka toteutuu Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa nykyisin? Tästä kysymyksestä tuon esille kolme mielessäni olevaa näkökohtaa.

Ensinnä olemmeko osanneet toimia niin, ettei kirkkoomme synny vastakkainasettelua pappien ja maallikoiden, kaikkien kastettujen välille? Reformaation aikana korostettiin sitä, että kirkon virka on palveluvirka, jonka tarkoitus on johdattaa Kristuksen luokse. Meitä pappeja ja piispoja ei ole asetettu toisten hallitsijoiksi, vaan evankeliumin ja ihmisten palvelijoiksi.

Reformaatio antoi erityisen korostuksen yhteiselle pappeudelle. Sen perusteella seurakunnan jäsenet eivät ole ainoastaan oikeutettuja käyttämään äänivaltaansa, vaan heidät on myös kutsuttu osallisiksi Kristuksen pelastusteosta ja hänen kirkolleen antamasta tehtävästä. Kirkossa osallisuus on siis enemmän kuin demokratian periaate.

Kirkon jäsenyyden merkityksen nykyistä syvempi ymmärtäminen on kirkon tulevaisuuden elinehto. Yhteisen pappeuden toteuttamisessa ei ole päästy niin pitkälle kuin pitäisi. Ratkaisu tähän ei ole kirkon järjestysmuodon muuttaminen, mikäli kirkkomme aikoo säilyttää apostolisuutensa. Maallikoiden ja pappien on toimittava yhdessä, jotta jokainen kirkon jäsen löytäisi oman paikkansa Jumalan kansan joukossa. Siksi on tähdennettävä yhteisen ja erityisen viran rinnakkaisuutta.

Toiseksi: Kun reformaatio puhui kirkon virasta Jumalan asettamana, sen tarkoitus oli korostaa kirkolle annetun tehtävän perustaa, joka on Jumalassa itsessään. Pappia ei ole tarkoitettu ajamaan omaa agendaansa. Häntä ei ole kutsuttu kertomaan omista mielipiteistään eikä mieliajatuksistaan. Hänet on kutsuttu julistamaan siitä, minkä Jumala on antanut puhuttavaksi. Pappi on Kristuksen todistaja, hänen sanansaattajansa – jotta ”me saisimme uskon” ja vanhurskauden lahjan.

Kolmanneksi näyttää siltä, että virkaan liittyvät kysymykset ovat kirkollemme vaikeita. Viittaan tässä sekä naispappeuteen että diakonaattiin. Kipuilu ja erimielisyys jatkuvat ja luovat tarpeetonta hajaannusta ja hämmennystä kirkossa. Tästä kärsivät sekä seurakuntalaiset että kirkon työntekijät. Samalla olen tunnistanut kirkossamme olevan tarpeen löytää rakentavia ratkaisuja molempiin edellä mainitsemiini kysymyksiin. Siksi näissä asioissa olisi päästävä eteenpäin toisia kunnioittavalla, kirkon ykseyttä vaalivalla tavalla.

Uskollisena Jumalalle, merkityksellisenä ihmisille

Dogmatiikan professori Teinosen mielestä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon apostolisuuden koetinkiviä olivat siis vanhurskauttamisoppi, raamatuntulkinta ja kirkon virka. Kolme vuosikymmentä myöhemmin voi todeta, että yhä edelleen ne ovat kirkkomme tulevaisuuden kannalta olennaisia teologisia kysymyksiä.

Kirkossamme valmistaudutaan parhaillaan reformaation 500-vuotisjuhlaan. Mainittu ”kysymyskolmikko” tarjoaa juhlavuoteen keskeisiä sisällöllisiä näkökohtia, joita olisi syytä käsitellä. Ainakin ne auttaisivat Teinosen peräänkuuluttaman peruskysymyksen pohdinnassa: Mikä kirkko on?

Kuten edellä olen todennut, Teinosen mukaan ratkaisevin tekijä Suomen kirkon tulevaisuudelle on uskollisuus apostoliselle uskolle ja konstituutiolle. Ei liene sattuma, että 1900-luvun lopun dogmatiikan professorin ja 200-luvulla eläneen ensimmäisen kristillisen dogmaatikon, kirkkoisä Irenaeuksen opettamat kriteerit ovat yhtenevät. Teinonen korosti dogmaa, Raamattua ja virkaa. Irenaeuksen mukaan totuus on erotettavissa valheesta ja kehälliset asiat olennaisista kolmen kriteerin avulla: 1. Raamattu, 2. uskontunnustus ja keskeinen dogma sekä 3. apostolinen traditio, jonka palvelijana piispan virka toimii.

Dosentti Sammeli Juntunen on korostanut, että mikään kolmesta kriteeristä ei toimi yksin, vaan tarvitsee kahta muuta. Vain näiden kolmen elävässä, käytännön vuorovaikutuksessa voi toteutua kaksi olennaisen tärkeää asiaa. Yhtäältä kirkon tulee pysyä opetuksessaan uskollisena Jumalalle ja hänen alkuperäiselle evankeliumilleen Kristuksesta, toisaalta kirkon opetuksen tulee pysyä merkityksellisenä nykypäivän kysymyksille, ongelmille ja ihmiskunnan yhä lisääntyvälle tiedolle. Mielelläni yhdyn tähän näkemykseen. Siten luterilaisuus voi säilyttää elinvoimaisuutensa ja sisäisen integriteettinsä. Siten Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on reformaation kirkkona tulevaisuus.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuus ei ole ensisijaisesti riippuvainen jäsenkehityksestä, taloudesta tai rakenteista. Kysymys on ennen kaikkea siitä, pysyykö kirkko kirkkona. Piispojen kollegiolla ja piispainkokouksella on keskeinen vastuu kirkon apostolisuuden säilymisestä. Siksi meidän on tarpeen muistaa apostolin kehotus: ”Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet. Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.” (1 Kor. 4:1-2).

- Seppo Häkkinen -

Kirjoitus on Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkisen pitämä avauspuhe piispainkokouksessa 9.9. Lappeenrannassa. Puhe on alun perin otsikoitu Apostolisuus ja kirkon tulevaisuus.

36 kommenttia

  • Hieno, tärkeä ja pysäyttävä puheenvuoro monelta osin. Kiitos jälleen piispa Häkkiselle!

    Kannattaa lukea myös tämä artikkeli, joka mielestäni sivuaa Häkkisenkin tässä käsittelemiä aihepiirejä:

    http://santtuma.blogspot.fi/2014/08/sortajat-ja-sorretut.html

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Luin Joona linkkisi. Santerin teksti on selkeää asiaa, mutta voitko avata millä tavalla näet sen kytkeytyvän piispa Häkkisen puheenvuoroon.

    Piispa Häkkinen toki siteeraa Rooman kirkkoon siirtynyttä Teinosta…

    Minun kommenttini em. puheeseen löytyy tämän uutisen alta: https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/piispa-hakkinen-teinonen-oli-oikeassa/

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Tämän Santeri Marjokorven blogiteksti oli mielestäni samaa hiukan vainoharhaista höpinää, joka on viime aikoina saanut nostetta tietyissä, ei aina tiukasti luterilaiseen oppiin sitoutuneissa, osin kirkon sisäisissä, osin ulkopuolella olevissa porukoissa.

      “Marxilaisuudesta”, ja sen aatehistoriallisista jälkeläisistä yritetään rakentaa viholliskuvaa. Olkinukkea, joka seuraavassa lauseessa sitten ammutaan alas Mitä muuta Vanhan Testamentin monet profeetat ovat kuin “marxilaisia?” Tulee huomata, että marxilaisuudessa, kuten kaikissa isoissa aatehistoriallisissa virtauksissa (myös kristinuskossa) on tuhansia säikeitä, jotka saattavat olla keskenään, jos nyt ei suoranaisessa ristiriidassa, niin ainakin jännityksessä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Osmo Peltonen sanoo:

      Niin, jos tässä otetaan tiedon näkökulmateoriasta framille joku 1800-luvun filosofi, se on ollut useamman vuosikymmenen ajan Nietzsche, eikä Marx.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Tuossa Osmo osuu harvinaisen oikeaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Piispa Häkkinen näkee nurkan taakse.

    Olen viime vuosina lukenut runsaasti (teologisen) konservatiivin ja yhteiskunnallisesti lähes yläluokkaan kuuluneen professori Tiililän tekstejä. Sieltä löytyy yllätyksiä.

    Katolisuuteen kääntynyt Teinonen oli Tiililän oppilas, ja assistentti. Osmo Tiililä nähdäkseni painotti kirkkaasti kaikkia niitä näkökohtia, joita Häkkinen Teinosta siteraatessaan yllä poimii esiin. Mutta Tiililän kirjoituksista löytyy myös yllätyksiä, joista nykyinen omaan umpioonsa tukehtumaisillaan oleva herätyskristillisyys haluaa mieluummin vaieta. Tiililän julistuksessa oli ajoittain sellaista sosiaalista radikalismia, jonka rinnalla moni nykypäivän sosiaalieetikko kalpenisi. Sellaista saarnaa, jossa oli vereen ja henkeen asti hätää hädässä olevien lähimmäisten puolesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sen verran, mitä minä tunnen suomalaista herätysliikeväkeä (aika monista liikkeistä), uskallan väittää, että heihinkin liittyy monia yllätyksiä. Heidänkin ajattelustaan löytää sellaista sosiaalista radikalismia, jonka rinnalla moni nykypäivän sosiaalieetikko kalpenisi.

      Ollaan jopa ihan kirjaimellisesti vereen ja henkeen asti hädässä olevan lähimmäisen puolesta: Mihinkä tahon lähettämiä olivatkaan ne kaksi naista, jotka vastikään kuolivat tasa-arvon marttyyreina Afganistanissa? Niin, sen Kansanlähetyksen, joka oli jo kirkollisessa keskustelussa ehditty julistaa ihmisoikeuksien ja tasa-arvon vastaiseksi “kristilliseksi ääriliikkeeksi”, jolle ei pidä seurakuntien rahoitusta annettaman.

      Muistaakseni tämän tragedian tapahtuma-aikaan kommentoit jossain täällä K24:ssä itsekin tämän suuntaisesti, mistä Sinulle kiitos.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Kari-Matti Laaksonen,

      En oikein ymmärrä, miksi ja miten herätyskristillisyys vaikenee tai kokisi ylipäätään tarvetta vaieta Tiililän elämästä ja julistuksesta, vaikka siinä olisi jotakin yllättävää. Ensinnäkään Tiililä ei ole erityinen auktroriteetti kovinkaan laajalla rintamalla. Hänen elämäntyönsä ja elämänsä on toki mielenkiintoinen ja puhutteleva, mutta samalla siinä näkyy suuri tragedia. – Toiseksi Tiililän ja Teinosen välille ei voi vetää yhtäsuuruusmerkkejä. Teinonen liittyi Rooman kirkkoon, mutta Tiililällä tämä yritys kariutui.

      Timo Junkkaala on kirjoittanut Tiililän elämästä paksun kirjan. Siitä käy ilmi mm. em. asia, mutta myös kriittisyys uusvasemmistolaista radikalismia kohtaan. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on kyllä sinänsä kuulunut suomalaisen herätyskristillisyyden kenttään. Miksi siitä pitäisi vaieta? Orpokoteja on perustettu ja alkoholisteja on autettu. Lähetystyön kautta on herätty myös kansanvälisen diakonian tarpeeseen. – En oikein tunnista puhetta umpioon tukehtumisesta…

      Ehkä Laaksonen voisi keskustella piispa Häkkisen hyvästä puheenvuorosta sen sijaan, että yrittää vierittää keskustelua herätysliikkeiden mollaamiseen…

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Manu, huomasitko kuinka piispa Häkkinen erityisesti korosti “Extra ecclesiam nulla salus.”

      Junkkaalan kirja on mitä oivallisin, ja samalla suhteellisen seikkaperäinen johdatus suomalaiseen teologianhistoriaan II ms:n jälkeen. Mutta ei se “raamattu” ole. Timo katsoo asioita omasta perspektiivistään. Tulisi muistaa, että Tiililän ehkä luotetuin, ja läheisin ystävä oli prof. Yrjö J. E. Alanen, sosialisti ja sosiaalidemokraatti.

      Joona, joo esim. vanhoillislestadiolaisuudesta on löytynyt niin kutsuttua sosiaalista radikalismia, joskus runsaastikin. Enkä nyt tarkoita jotain Kainuun punatautia, vaan maalaisliittolainen, alkiolainen sosiaalinen radikalismi ja vanhoillsilestadiolainen uskonkäsitys kulkivat monta kertaa käsi kädessä. Tässä(kin) suhteessa arvostan (vanhoillis)lestadiolaisuutta.

      Henkilökohtaisesti mun on sanottava, etten ymmärrä, miksei piispa Häkkisen em. siteeraamat Teinosen painotukset ja sosiaalinen ja eettinen radikalismi voi kulkea jossain määrin käsi kädessä.

      Kirkon pitkässä historiassa ja opin kannalta jokin homokysymys on täydellinen sivujuonne. Raamatuntulkinnallisestikaan siitä ei tulisi tehdä niin perustavia johtopäätöksiä kuin nyt on tehty. Kyse on lopulta jostain muusta.

      Lisään vielä: luin tuossa jokin aika sitten Kirkko&Kaupunki-lehden päätoimittajan ja Uuden Tien päätoimittajan pääkirjoituksia. Molemmat ovat löytyneet oman Totuuden. Vastenmielistä yhtä kaikki kumpikin läpyskä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Lisään vielä Joonalle ja Manulle: olen moneen kertaan kirjoittanut, että suurten seurakuntayhtymien taloudellinen boikotti tiettyjä lähetysjärjestöjä vastaan on yksiselitteisesti väärin.

      Mutta, kuten Häkkinen korostaa: kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Eikä kirkon sisäpuolella tarvitse olla monen munankuoren suojassa, joskin se sallittakoon:-)

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Valkonen sanoo:

      “Piispa Häkkinen näkee nurkan taakse.”

      Miten ihmeessä? Siteeratessaan 30 vuotta sitten kirjoitettua tekstiä?

      Oli muuten puhe, jonka olis voinu kirjottaa kuka tahansa LHPK:n pastori. On siinä ironiaa, kun piispa kieltää naispappeuden hyväksymisen tärkeimmän perusteen kaikkien muiden piispojen edessä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Valkonen sanoo:

      Vielä: “Mutta, kuten Häkkinen korostaa: kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.”

      Sekä jatkaa, että “[s]e on toki kärjistyksenä altis väärintulkinnoille”. Tuossa taisimme nähdä yhden sellaisen.

      Häkkinen myös siteeraa Teinosta:

      “Pahinta tässä ei ollut, ettei kirkko kysynyt itseltään: ’Millainen minä olen?’, vaan ettei se esittänyt ratkaisevaa kysymystä: ’Mikä minä olen?’”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Kari-Matti, Piispa Häkkinen kirjoittaa: “Kirkossa me elämme yhteydessä sekä Jumalaan että toisiin kristittyihin. Tästä tunnustuksemme opettaa hyvin selvästi ja yhdenmukaisesti apostolisen opin kanssa. Extra ecclesiam nulla salus (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta) on kirkon vanha Raamattuun perustuva oppi. Se on toki kärjistyksenä altis väärintulkinnoille erityisesti nykyisenä instituutiokriittisenä ja yksilöllisyyttä korostavana aikana, mutta sen syvin tarkoitus on johdattaa ihmisiä Jumalan sanan ja armon lähteille.”

      Näen tämän osan piispan puheenvuoroa haasteena pelastuksen perusteiden pohtimiselle. Siellä missä on evankeliumi, siellä on pelastus. Evankeliumi luo kirkon. – Siellä missä on evankeliumi, siellä on myös todellinen Kristuksen kirkko. Tämän todellisen Kristuksen kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. – Ei tässä ole pohjimmiltaan muusta kysymys.

      Evankeliumin luonteeseen toki kuuluu se, että se laskeutuu konkreettiseen todellisuuteen. Evankeliumi annetaan meille konkreettisessa kirjoitetussa sanassa (Raamattu). Evankeliumin saamme omistaa kasteen kautta Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Evankeliumin julistamisesta ja lahjoittamisesta on kyse myös siinä, kun ehtoollisen yhteydessä kuulemme sanat: “Tämä on Kristuksen ruumis ja veri… ja sinun puolestasi annettu ja vuodatettu…”

      Näiden asioiden palvelija on kristillinen kirkko. Siltä osin kun Raamatun sana (laki ja evankeliumi) saa muodon kirkossa, siltä osin Kristuksen kirkko on läsnä keskuudessamme, ja tämän kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta (koska evankeliumin ulkopuolella ei ole pelastusta). Kirkkokunnan nimellä ei ole niin suurta väliä. Mm. Luther ei olisi halunnut nimeään kirkon nimen yhteyteen…

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Turhankin moneen kertaan mainitsemani Tiililähän katsoi, että kuului kirkosta erottuaankin edelleen kirkkoon: Kristukseen kirkkoon.

      Silti näkisin, että piispa Häkkinen korosti tässä Suomen osalta kuulumista evankelilais-luterilaiseen kirkkoon. Piispa kun kritisoi myös sitä, että kirkosta erotaan joko sen liiallisin konservatiivisuuden tai liberaalisuuden vuoksi.

      Erityisesti “Kristuksen kirkko” on altis väärintulkinnoille. Joku Johanssonin kirkkokäsitys, jossa ainoastaan kaikkein sisimpään kehään kuuluvat on katsottu Kristuksen kirkkoon lukeutuviksi, on yksi kirkon kriisiytymisen syy. Pietistis-beckiläinen kirkkokäsitys näki kirkossa kahden- tai kolmenkerroksen väkeä. Sopi sotien välisen pietistisen kansankirkon luonteeseen, mutta tuskin Häkkinen tähän sinnepäinkään viittasi, vaan tarkoitti “kirkolla” evankelilais-luterilaista kirkkoa, kuten piispalle sopiikin.

      Emme me voi jokainen oman korvasyyhymme mukaan perustella kirkkoja. Mutta tämä(kään) ei enää oikeastaan kuulu tämän blogin alle.

      Siitä olen täsmälleen samaa mieltä piispan kanssa, että kirkon pappi on kirkon pappi. Papin ei tule ajaa omaa agendaa on se sitten naispappeuden vastustaminen tai jokin muu akuutti korvakutinan kohde.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Helena Paalanne sanoo:

    Ehkäpä painopiste on Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa siksi, että siellä on kristinusko tuo vapauttavaa sanomaa todellisiin, käytännöllisin ongelmiin. Yltäkylläisyydessään lihovat länsimaat menettävät kosketuksen kärsimykseen. Kristinuskoa ei tarvita, raha on korvannut Jumalan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Konservatiivinen, varsin autoritäärinen ja myös ristiriitainen puheenvuoro.

    Konservatiivisuutta ja autoritäärisyyttä on tämä harmonian, “riitelemättömyyden” korostaminen. Kriittisen keskustelun leimaaminen negatiivisesti “vahingolliseksi riitelyksi” – ja harmonian korostaminen – on autoritäärisissä yhteisöissä yleisenä tapana. Sellaisten eettisten kysymysten kuten tasa-arvo, yhdenvertaisuus jne. väheksyminen on myös osa tätä autoritäärisyyttä. Kriittinen keskustelu ja tasa-arvo-etiikka nähdään uhkana kirkolle.

    Ristiriitaa ja ongelmaa tuo se, että toisaalta Häkkinen sitten kuitenkin korostaa sitä, että “kirkossa elämme sekä yhteydessä Jumalaan että toisiin ihmisiin”. Kirkko on äärimmäisen tärkeä paikka; ei ole uskoa ilman kirkkoa, jossa olemme suhteissa toisiimme. Näin ollen on ongelmallista, että Häkkinen väheksyy eettisiä asioita ja kriittistä keskustelua. Etiikka koskee sitä, miten olemme suhteessa toisiimme siten, että kaikilla on hyvä olla, ketään ei syrjitä, aseteta huonompaan asemaan suhteessa toisiin, suljeta ulos jne. Kriittinen eettinen keskustelu johtuu usein siitä, että jotkin ihmiset katsovat että heillä ei ole hyvä olla yhteisössä, heitä syrjitään tai heidät suljetaan ulos.

    Mutta toisaalta, autoritäärinen kristillinen etiikka, jota mielestäni tämä Häkkisen puheenvuoro edustaa, on kristillisten kirkkojen historiassa korostanut sitä, että ihmisten paras toteutuu silloin kun tehdään niin kuin Raamattu sanoo tai kuten kirkon perinteenä on ollut. Eli toisin sanoen, tehdään ja ajatellaan siten kuin kirkolliset auktoriteetit sanovat. He osaavat tulkita Raamattua ja perinnettä oikein. Jos olemme eri mieltä heidän kanssaan, sorrumme “riitelyyn” .

    Häkkisen oma puhe on kriittinen. Se voidaan myös nähdä osana kirkon sisäistä “riitelyä”. Siinä kritisoidaan muita riitelijöitä ja ollaan samalla itse kriittisiä (muita riitelijöitä kohtaan). Mutta tämän oikeuden konservatiiviset johtajat ovat toki aina varanneet itselleen (tyyliin: ne “muut” vain riitelevät mutta minä, seurakunnan paimenen arvovallalla, edistän aitoa ja oikeaa kristinuskon sanomaa…)

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      “Häkkisen oma puhe on kriittinen. Se voidaan myös nähdä osana kirkon sisäistä “riitelyä”. Siinä kritisoidaan muita riitelijöitä ja ollaan samalla itse kriittisiä (muita riitelijöitä kohtaan).” Olen havainnut, että tuon saman oikeuden, josta syytetään kirkon johtajia, ovat varanneet itselleen erityisesti kirkon liberaalissa siivessä vaikuttajat, jotka kertovat edustavansa aitoa ja oikeaa kristinuskon sanomaa, mikä on löydetty vasta näinä päivinä. Toteutuuko ihmisten paras vasta silloin, kun kirkkokansa suostuu olemaan alamainen tälle uudelle autotääriselle liikkeelle, joka osaa/haluaa sanella, miten Raamattua on tulkittava, että sitä oikein tulkitaan?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Minusta piispa Häkkisen puhe voidaan lukea nimenomaan itsekriittisyytenä…

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jaakko Paakkanen sanoo:

      Minusta puheenvuoro oli kaikkea muuta kuin autoritäärinen. Häkkinen ei lähtenyt liikkeelle tietyistä Raamatun tulkinnoista, vaan empiirisistä tosiasioista: kristikunnan kehitys on kulkenut tiettyyn suuntaan, jossa luterilaisuuden merkitys on vähentynyt. Ei ole väärin kysyä mistä tämä johtuu tai mihin se johtaa. Tasapuolisesti hän myös korosti uskollisuutta evankeliumille ja tämän päivän kysymysten huomioimista. Perustellusti hän oli huolissaan siitä, että kirkon ydintehtävä hämärtyy kun sen jäsenet keskittyvät liikaa erimielisyyksiinsä. Hän korosti Raamatun arvovaltaa, ei omaa arvovaltaansa sen tulkitsijana. Jos tämä herättää vastustusta, kyse ei ole enää eettisistä erimielisyyksistä esim. tasa-arvokysymyksissä, vaan itse kirkon olemusta halveksivasta liberalismista, joka haluaa savustaa Jumalan ulos kirkosta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

      Salme kaikusalo,

      en ole vastustanut kriittistä keskustelua kirkossa, päinvastoin. En ole myöskään väittänyt edustavani ainoaa oikeaa kristinuskon sanomaa.

      Jaakko Paakkanen,

      Sanot että Häkkinen korostaa Raamatun arvovaltaa eikä omaa arvovaltaansa. Jos hän ei korosta omaa (eli piispojen, kirkon johtajien ja opillisten auktoriteettien) arvovaltaa Raamatun tulkitsijoina yli muiden, niin miksi hän sitten vastustaa sitä, että muut käyvät kriittistä keskustelua Raamatun tulkinnoista, liittyen esim. eettisiin asioihin? Miksi piispat saavat olla kriittisiä, kuten piispa Häkkinen tässä kirjoituksessaan, mutta eivät muut? Uskon että piispa ei myöskään pidä itseään “riitelijänä”, vaikka osallistuu kriittiseen kirkolliseen keskusteluun. Muut ne vaan riitelevät..

      Ilmeisesti myös jotkut papit ovat Häkkisen mielestä riitelijöitä, kun sanovat “omia mielipiteitään” ja ajavat “omaa agendaansa” (keitä lievät nämä nimeltä mainitsemattomat papit..). Häkkinen ei selvästikään lue itseään niiden joukkoon, jotka sanovat omia mielipiteitään tai aja omaa agendaansa. Arvelen, että hän katsoo sanovansa sen, minkä “Jumala on antanut sanottavaksi”.

      Olen samaa mieltä Häkkisen kanssa siinä, että pappeja ja piispoja ei ole asetettu toisten hallitsijoiksi, vaan evankeliumin ja ihmisten palvelijoiksi. Häkkisen kirjoituksessa ilmenevä autoritäärisyys, kriittisen keskustelun, ihmisten välisen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ja ylipäätään eettisten kysymysten vähättely todistaa mielestäni kuitenkin päinvastaisesta asenteesta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      “Häkkisen kirjoituksessa ilmenevä autoritäärisyys, kriittisen keskustelun, ihmisten välisen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ja ylipäätään eettisten kysymysten vähättely todistaa mielestäni kuitenkin päinvastaisesta asenteesta.” Sari R-L

      Yllä oleva viesti Häkkisen puheesta edustaa vain sen esittäjän omaa näkemystä asiasta, ei piispa Häkkisen puheen sisältöä sellaisena kuin monet muut lukijat sen ymmärtävät. Minä en näe piispa Häkkisen puheessa viitteitä autoritäärisyydestä tai muiden mielipiteiden vähättelystä vaan aidon huolen kirkon tilasta ja tulevaisuudesta. Ylipäätänsä en ymmärrä kirkkoon ja sen piispoihin/pappeihin kohdistettuja syytteitä autoritäärisyydestä ja liiasta patriarkaalisuudesta.

      Kirkolla on sanoma, jota ei kuka tahansa kritisoija voi omaan arvovaltaansa vedoten muuksi muuttaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Kari-Matille Luonnollisesti piispa Häkkinen saa ja voi tarkoittaa kirkkoon kuulumiskommentillaan Suomen ev.lut. kirkkoon kuulumista. – Hän tuskin kuitenkaan tarkoittaa sitä, ettei hänen edustamansa kirkkokunnan ulkopuolella olisi pelastusta. En usko hänen edustavan oman uskonyhteisönsä suhteen ns. ekslusiivista tulkintaa kuten esim. jotkut VL-lestadiolaiset.

    Tiililän kuvio oli puolestaan henkilökohtainen tragedia. Hän jäi reformissaan yksin ja taisi myös katkeroitua. – Pietistinen monikerroksisuus on myös tietyissä muodoissa ongelmallinen malli. Sitä voi toki ymmärtää valtiokirkkohistorian kautta, mutta nyt uskonnonvapauden aikana se jo paikoitellen harhautunutta.

    Kirkkokuntien moninaisuus on sen sijaan realiteetti. Emme voi kääntää kelloa jakamattoman kirkon aikaan. – Siksi uusien kirkkokuntien syntymistäkin on vaikeaa tuomita. – Nykyään on jo usein teologisesti ongelmallisempaa perustella, miksi juuri me olisimme se ainoa alkuperäinen kirkko, kuin suostua monien kirkkokuntien olemassaoloon. Luterilaisen uskonpuhdistuksen opetus sanoman sisältöön perustuvasta apostolisesta jatkumosta on edelleen hyvä tiekartta. Siellä missä tämä voidaan tunnistaa riittävässä määrin olemassaolevaksi, voidaan toimia myös käytännössä yhdessä. Siksi kutsumukseemme kuuluu yhä edelleen yhteyden etsiminen ja rakentaminen Raamatun totuuden puitteissa, mikäli se meistä riippuu.

    Ekumenia tavoittelee kristillisten kirkkoejn näkyvää yhteyttä. Se on oikein, mutta sen näemme syvemmin lopulta vasta Taivaassa. Apostolinen uskontunnustus on realistisempi. Se toteaa: Minä uskon yhden pyhän, yhteisen… – En siis vielä näe.

    Saamme kuitenkin iloita yhteisen uskon näkyvistä vilahduksista. Mm. siksi olen tänään Inkerin ev. lut. kirkon jäsenenä iloinnut piispa Häkkisen linjapuheesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Manu, mitä tulee tuohon kommenttisi jälkimmäiseen kappaleeseen, niin arvokasta työtähän sinä teet. En ole heittämässä Inkerin kirkkoa tai piispa Kuukauppia kivellä, vaikka joistain asioista saatan olla erimieltä.

      Tiililä jäi yksin ja katkeroitui, samoin jäi aikanaan Tiililän opettaja Antti J. Pietilä. Teinonen oli persoonallisuudeltaan täysin toisenlainen. Minusta oli tuossa Häkkisen puheessa ehkä kaikkein yllättävintä juuri tuo Teinosen esiinnosto. En usko minäkään, että piispa Häkkinen tarkoitti, etteikö evl kirkon ulkopuolella olisi pelastusta. Tottakai on.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Piispa Häkkisen hyvään alustukseen yksi huomio. Tekstissä sanotaan Ireneausta ensimmäiseksi Kristillisen kirkon dokmaatikoksi. Tämä ei kyllä pidä paikkaansa vaan ensimmäinen on tietysti Paavali. Häneltä on lähtöisin sakramentalismi kasteeseen ja ehtoolliseen nähden, sekä lunastusoppi Jeesuksen kärsimisen ja kuoleman merkityksestä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Jos vielä sen verran varhaiskirkon teologian Isistä, niin toisella sijalla on ainakin kaksi hyvää ehdokasta, Irenaeus ja Ignatius. Ignatius käytti ensimmäisenä Katolinen kirkko nimitystä ja arvosti kovasti Piispan tehtävää ja merkitystä. Irenaeus`silta kirkkomme voisi ottaa mallia perisyntikäsityksensä uudelleen ymmärtämiseen, jotteivat sukupolvet toisensa perään saisi Ihmiselämän arvosta ja merkityksestä niin onnetonta kuvaa. Enemmän voisi myös huomioida niitä kohtia, missä esitetään kritiikkiä yksistään uskon kautta vanhurskauttamiselle, esim Jaakobin kirje. Mitä hyötyä, veljeni on siitä, jos Ihminen sanoo Hänellä olevan uskon, mutta ei ole tekoja? Ei usko kait Häntä voi pelastaa,… Samanlaista ymmärrystä edustaa myös Kleemens Roomalaisen toinen Epistola, missä viitataan keskinäiseen rakkauteen, käskyjen merkitykseen, sekä aitoon katumuksen merkityksen ymmärtämiseen. Didachessa ei viitata Jeesuksen kuolemaan, ylönousemukseen, eikä lunastukseen, mutta kerrotaan kyllä Elämän Tiestä Jeesuksen viitoittamana. Piispa Häkkisen valinta Irenaeksen puolesta ensimmäiseksi dokmaatikoksi johtuu ymmärtääkseni Irenaeuksen suhteesta Gnostilaisuuteen, mutta se on sitten toisen katsomisen paikka.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Eila Jylkäs sanoo:

    Vaikka ristinusko on nousussa eteläisellä pallonpuoliskolla kehittyvissä maissa, nousevissa talouksissa, kun se taas on häviämässä pohjoiselta pallonpuoliskolta, hengellisyys, ja hengelliset tarpeet eivät ole vähentynee myöskään viimeksi mainituissa, vaan muuttaneet muotoaan. Tästä voisi päätellä, että kristinusko vastaa erityisen hyvin ihmisten hengellisiin tarpeisiin kehittyvissä maissa, joissa ihmiset voivat henkensä pitimiksi joutua kerjäämään, varastamaan, valehtelemaan tai jopa tappamaan. Näissä uskonnon tarve on erilainen kuin hyvin toimivassa oikeusvaltiossa.

    Protestantismin ja markkinatalouden on todettu olevan hyvä parivaljakko, jossa osapuolet vahvistavat toisiaan. Markkinatalous ei olisi ollut mahdollista ilman protestantismin kurinalaista ja askeettista elämäntapaa, ja protestanttiset ihmiset tunsivat saavan ponnisteluistaan palkkion Jumalalta lisääntyvän materiaalisen vaurauden muodossa. Teollisuuden läpimurron aikoihin ihmisiä koulutettiin vain sen verran että he osasivat suorittaa työtehtävänsä tuotannon rattaissa. Yhteiskunnassa vallitsi suuret luokkaerot. Tavallinen työtätekevä kansa tunsi suurta kunnioitusta sekä maallista että kirkollista valtaa kohtaan. Jumala oli se suurin auktoriteetti, jota ei kyseenalaistettu, ja välikätenä hänen ja ihmisten välissä toimi kirkko. Kehittyvät maat elävät tätä todellisuutta nyt.

    Pitkälle kehittyneissä maissa yhteiskuntaluokkien erot ovat kaventuneet. Suomessa jokainen nuori saa tänä päivänä pitkän peruskoulutuksen ja häntä rohkaistaan ajattelemaan itsenäisesti ja kriittisesti. Tehtaat ovat yhä vähenevässä määrin työnantajia. Fyysisen työn sijaan tarvitaan työntekijöitä, jotka kykenevät luovaan ajatteluun ja käyttämään älyään. Hyvin toimivassa demokratiassa tavallisella kansalla on valtaa horjuttaa vallanpitäjiä.

    Luterilaisen kirkon keskiössä ovat sen opinkappaleet, tuhansia vuosia sitten kirjoitettu kirja, joka sisältää totuuden Jumalan olemuksesta ja maailmankaikkeuden rakenteesta, sekä vuosituhanten varrella muotoutuneita traditioita ylläpitävä papisto. Kirkon sanoma on: usko sokeasti siihen mitä oppineet miehet sinulle opettavat totuutena ja elä heidän ohjeittensa mukaan kyseenalaistamatta niitä.

    Kun asiaa katsoo tältä kannalta, voi kysyä: miten tällainen instituutio voi ylipäätänsä vielä olla voimissaan maailmassa, jossa kaikki tieto on vapaasti saatavilla? Mitä tällaisella instituutiolla on annettavanaan ihmisille, jotka elävät näyttöjen – ei uskon – maailmassa? Maailmassa, jossa asioita pidetään totuutena vasta sitten, kun ne pystytään todistamaan, ja jossa totuus jatkuvasti kyseenalaistetaan? Maailmassa, jossa auktoriteetit eivät ole enää jumalan asemassa tai välikätenä Jumalan ja ihmisten välillä? Ei mitään.

    Vaikka kirkon asema on romuttumassa, ihmiset kaipaavat yhä vastauksia suuriin kysymyksiin: mikä on elämän tarkoitus, miten maailmamme on syntynyt, miten toimii hyvä ihminen, onko Jumala olemassa, onko olemassa johdatusta, onko ihmisellä sielua, jatkuuko sielun olemassaolo kuoleman jälkeen? Monet ihmiset haluavat myös kokea henkilökohtaisen yhteyden Jumalaan. Voisiko kirkko keskittyä vastaamaan näihin tarpeisiin?

    Ihmiset kritisoivat kirkkoa organisaationa, mutta kunnioittavat kirkon tekemää diakonia- ja kehitysaputyötä. Harva kieltää Jeesuksen opetusten merkitystä ja yleismaalimallista pätevyyttä. Hän oli radikaali, ihmisläheinen ja kohtasi ihmiset heidän arjessaan. Jos kirkon keskiössä olisi Jeesuksen esimerkin ja opetuksen seuraaminen kirjanopin, uskonkappaleiden, traditioiden, organisaation ja papiston virkojen sijaan, kirkolla saattaisi olla tulevaisuus myös kehittyneissä yhteiskunnassa

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helena Holmberg sanoo:

    Sama opista jauhaminen tekee mielestäni kirkosta paperia kuivemman ja näivettyvän. Katsotaan liikaa taaksepäin, eikä ymmärretä että riidat eli demokraattinen keskustelu on itse asiassa hyvästä.

    Lisäksi musiikki on uudistunut liian hitaasti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    VERKKOESSEE Kirjoituksia teologiasta, historiasta, tulevaisuudesta ja yhteiskunnasta.