Mikä on kirkon paikka arvojen Suomessa?

Muutoksen tahti on Suomessa kiivas. ”Yhtenäiskulttuuri” on kohta muisto vain ja ”kansankirkko” menettänyt merkitystään. Vuonna 1917 Suomessa vallitsi vielä uskontopakko. 1923 eduskunta sääti uskonnonvapauslain. Moni arveli sen merkitsevän joukkoeroa. Näin ei käynyt.

Jäsenmäärä laski, mutta odotettua joukkoeroa ei tapahtunut. Vielä 1930 kuului ev.lut. kirkkoon 96% kansasta ja yhdessä ortodoksien kanssa jo lähes sata. Kirkosta eroaminen jäi vähäiseksi 50-luvulle asti. Sitten se vähän lisääntyi, mutta pysyi yllättäen vielä 60-luvulla lähes paikallaan, yli 90%:ssa.

Eroamisen dramaattinen kasvu liittyy eduskunnan vuonna 2003 hyväksymään uskonnonvapauslakiin. Eroaminen oli aikaisemmin edellyttänyt käyntiä kirkkoherranvirastossa, vuodesta 1969 maistraatissa. Nyt se tehtiin helpoksi: Kirje tai sähköpostiviesti riitti. Jälkikäteen voidaan ihmetellä, että Kirkkohallitus lausunnossaan 2001 suhtautui muutokseen ”pääosin myönteisesti”.

Sähköpostieron vaikutusta ei tarvinnut kauan odottaa. Kirkosta eroaminen, joka eronneet ja liittyneet yhteen laskien oli ollut muutama tuhat vuodessa, nousi 2003 16. tuhanteen, 2005 yli 20. tuhannen ja 2008 yli 40. tuhanteen. Tähänastinen ”huippuvuosi” on 2010, eronneitten nettomäärä lähes 70. tuhatta. Selityksenä tv-keskustelu, jossa Päivi Räsänen oli aktiivinen ja Tampereen piispa passiivinen.

Optimistin sanotaan näkevän lasin puoliksi täytenä, pessimistin puoliksi tyhjänä. Miten tulkita kirkon tilastoja? Jos ja kun ev.lut. kirkosta vuodessa eroaa Rauman ja jopa Salon väkimäärä ihmisiä, ei sitä voi väheksyä. Mutta toisaalta: Mitä on sanottava vapaaehtois-organisaatiosta, jolla oli viime vuoden vaihteessa 4 miljoonaa 100.432 jäsentä, Turun ja Kaarinan seurakunnissa 148.684 jäsentä? Ja vaikka kirkkojen tyhjyydestä puhutaan, kokoavat ne sisälleen suurimmat väkimäärät.

Kysymys arvoista on tänään esillä myös tavallisessa arkipuheessa. Onko kaikki kaupan? Onko hyvinvointiyhteiuskunta muuttunut meille liian kalliiksi? Voiko tasa-arvo olla konkreettisesti totta? Ja vielä: Onko kirkolla jotakin tekemistä ttämän kanssa?

Usein asian arvo nähdään, vasta kun se on menetetty. Seurakuntien siirtyessä leikkauslinjalle moni huomaa, miten hyvä niiden asema on ollut. Tämä koskee myös ja erityisesti Turkua. Se on siirtynyt yhdestä maan varakkaimmista seurakuntayhtymistä lyhyessä ajassa säästöliekille. Koko Suomea koskee, että seurakunnilla on liian paljon kalliisti hoidettavia kiinteistöjä. Myös henkilöstön määrässä Suomen kirkko on mailman-

mestaruustasoa. Vasta talouden niukkuuden myötä on nähty vapaaehtoisten merkitys.

Ero seurakuntien välillä on kasvanut. Jäsenyysprosentti voi maaseudulla olla yhä yli 90%, Helsingissä se lähestyy 50 prosenttia. Vielä 60-luvulla seurakuntia oli kuutisensataa, nyt 428. Suomen itsenäistyessä luku oli tasan sata enemmän ja kasvoi siitä vielä sadalla.

Jos katsomme vain tilastoja, ovat pienet seurakunnat isoja aktiivisempia. Kirkon linja on viime vuosina ollut hallinnollisesti suuret ja toiminnallisesti pienet yksiköt. Tämä voisi olla keino vähentää byrokratiaa ja tuoda tilalle ”korttelipappeja” ja ”korttelidiakoneja”. Pääkaupunkiseudulla tämä tie on valittu. Seurakuntia on vähennetty ja puhutaan ”kirkosta Helsingissä”.

Miltä siis näyttää kirkon ylihuominen? Taakse jääneet lihavat vuodet eivät tuoneet mukanaan vain myönteistä. Voimavaroja kyllä, mutta samalla virkavaltaisuutta ja ylimielisyyttä. Jäsenten suurin erosyy on ollut välinpitämättömyys. Mistä ei välitä, siihen ei ole tarvetta kuulua.

Raamattu ja myös Virsikirja käyttää kuvaa, jossa kulta puhdistuu tulessa. Myös kirkon historia näytttää, että kirkko on kestänyt paremmin vasta- kuin myötämäkeä. Niukkeneva talous antaa aiheen syventyä, mikä on kirkon perimmäinen tarkoitus.

Mihin kirkko pyrkii? Mihin pyrkii kirkon jäsen ja millä keinoin? Itsetutkistelu ei ole haitaksi yhdellekään ihmisten yhteisölle.

Kirkon ase on sana, sekä pienellä että isolla kirjoitettuna. Perustava kysymys on, ovatko sanat ja elämä sopusoinnussa? Jos niukkeneva talous auttaa vastaamaan tähän, antaa se uutta katetta kirkon julistukselle.

Heikki Palmu

Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomien aliona 27.09.14

2 kommenttia

  • Martti Ahvenainen sanoo:

    En kuulu luterilaiseen kirkkoon, mutta toivon ehdottomasti sille siunausta. Ei ole vapaiden suuntienkaan etu, jos ihmiset eroavat kirkosta siksi, etteivät usko mihinkään. Kyllä sitä toivoisi, että kirkko voisi olla siunauksen välittäjänä kansalle.

    Kaikkien kristillisten seurakuntien kohtalonkysymys on uskollisuus Jumalan Sanalle. Mitä enemmän myönnytyksiä tehdään maailman suuntaan, kirkko ja seurakunnat menettävät uskottavuuttaan kansan silmissä. Tavallinen kansa kunnioittaa sittenkin sellaista kristillisyyttä mikä pitäytyy Jumalan Sanassa. Kansainvälisten tutkimusten mukaan ne kirkot jotka luopuvat Raamatun Sanasta menettävät eniten jäseniä. Ne taas jotka pyrkivät olemaan uskollisia Jumalan Sanalle kasvavat. Jumala auttakoon kaikkia Suomen kristillsiä seurakuntia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Palmu sanoo:

    MARTTI. kiitos kommentistasi – kirjoitukseni ei näytä tällä kertaa monta kiinnostaneen. Vapaista suunnista: isäni oli luterilainen pappi, hänen siskonsa Aini Palmu Vapaakirkon nuorisotyöntekijä.

    Itse asiasta. Minäkin uskon, että Raamattu-kysymys on kirkon ja kristittyjen tulevaisuudelle hyvin merkittävä. Mutta en usko, että Raamattu olisi monoliittinen. “Me olemme Jumalan lapsia, eikä vielä ole käynyt ilmi, mitä meistä tilee.” (Lainaus apostolilta on muistinvarainen.) Ne jotka tiukasti ja kovasti “vannovat Paavalin nimeen” eivät näy huomaavan, että Paavali on Raamatun ja kristillisen uskon suurimpia uudistajia eli muuttajia.

    Kiista juutalaisten ja Paavalin välillä. Juutalaisilla oli perustelunaan Jumalan sana, Vanha testamentti ja sen selvät, ehdottoman selvät pykälät ympärileikkauklsen ja muiden lain säädösten välttämättömyydesta. Paavali luopui niistä ja julisti vapautta. Hän ei pitäytynyt kirjoitettuun sanaan, vaan tulkitsi sitä uudella tavalla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Heikki Palmu
    Heikki Palmu

    Tähän päivään mennessä olen ollut yli puoli vuosisataa lehtikirjoittaja, noin puoli vuosisataa kirjailija, yli neljäkymmentä vuotta luterilainen pappi ja yli kolmekymmentä vuotta työnohjaaja. Ja mitä vielä? Nyt, vanhuudessani yhä haluaisin olla yhteydessä muihin ihmisiin ja vähän myös vaikuttaa maailman menoon. Kirjoitan aktiivisesti. Kun saan kirjan valmiiksi, kuten viimeksi "Oulusa koulusa. 60-lukulaisen muistelmat." (Kirjapaja 2016), alan tehdä seuraavaa.