Mikko Heikka: Tie ulos avioliittoteologian umpikujasta

Luther hylkäsi katolisen kirkon sakramentalistisen avioliittokäsityksen. Tilalle hän toi uskon koulun.

Dosentti Juhani Forsberg, professori Antti Raunio ja professori Miikka Ruokanen jatkavat keskustelua avioliiton kahdesta korista (Kotimaa 30.3.). Samalla he ottavat kantaa artikkeliini, jossa arvioin useiden muiden luterilaisten kirkkojen avioliittoteologisia näkemyksiä (Kotimaa 16.3.).

Kirjoituksessani analysoin useiden merkittävien luterilaisten kirkkojen teologisia perusteita, joiden avulla ne ovat avanneet avioliiton samaa sukupuolta oleville pareille. Onko kirjoittajien kriittinen kannanotto tulkittavissa siten, että he pitävät Ruotsin, Norjan, Islannin ja Amerikan (ELCA) luterilaisten kirkkojen näkemyksiä virheellisinä?

Myös monien muiden luterilaisten kirkkojen hiippakunnissa ja maakirkoissa samaa sukupuolta olevien parien avioliitto on mahdollinen. Ovatko nekin poikenneet raamatullisesta ja luterilaisesta avioliittokäsityksestä?
Kirjoittajat kiinnittävät erityistä huomiota luomisteologiaan ja siellä ilmaistuun ihmiskuvaan, jonka mukaan ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi (1 Moos. 1–2). Tämän mukaisesti he korostavat todellisuuden maskuliinista ja feminiinistä rakennetta.

Pitääkö kannanotto tulkita siten, että lähimmäisemme, jotka jäävät tämän rakenteen ulkopuolelle, eivät kuulu Jumalan luomistyön piiriin? Tämän näkemyksen Suomen luterilaisen kirkon piispat ovat torjuneet kannanotossaan Rakkauden lahja (2008). Siinä todetaan, että kaikilla on oikeus ihmisarvoiseen elämään. Homoseksuaalisuudesta asiakirja toteaa, että jokainen ihminen on Jumalan kuva. Edelleen kannanotto korostaa, että jokainen ihminen on Kristuksen lunastama ja hänen seuraajakseen kutsuttu.
Näin piispat palauttivat homoseksuaaleille jakamattoman ja täyden ihmisarvon. Hekin ovat Jumalan kuvia. Todellisuuden maskuliininen ja feminiininen rakenne sai piispojen kannanotossa uusia sävyjä.

Tarkoittaako kirjoittajien mainitsema maskuliininen ja feminiininen rakenne sitä, että homoseksuaaleille kuuluu ihmisarvo, muttei avioliitto? Näin ajattelee katolinen kirkko. Sen persoonakäsityksen mukaan miehet ja naiset on luotu täydentämään toisiaan. He elävät komplementaarisessa (täydentävässä) suhteessa toisiinsa. Tämä ontologinen erilaisuus luo pohjan katolisen kirkon avioliittokäsitykselle. Komplementaarinen ihmiskuva on luonut perusteet myös kirkon torjuvalle kannalle naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen.

Luther hylkäsi katolisen kirkon sakramentalistisen avioliittokäsityksen. Tilalle hän toi uskon koulun. Tällaista avioliittokäsitystä korostivat myös kirkkomme piispat Kasvamaan yhdessä -asiakirjassaan (1984). Suomen piispat korostivat, että avioliitto on mahdollisuus kokea Jumalan läsnäoloa, kasvaa anteeksipyytämisessä, keskinäisessä kunnioituksessa ja hyväksymisessä.

Genesiksen kohtaa, jossa kuvataan luomista mieheksi ja naiseksi, olisikin Lutherin valossa tarkasteltava uskon koulun avulla. Kun homoseksuaalit ovat saaneet jakamattoman ihmisarvon takaisin ja heitä voidaan pitää Jumalan kuvina, eikö heille tulisi avata myös uskon koulu?

Dosentti Juhani Forsberg on korostanut alustuksessaan Sakramentit ja pyhät toimitukset (1999) avioliiton hengellistä sisältöä. Mainitussa alustuksessa hän tavoittelee avioliiton sakramentalistista luonnetta viitatessaan Filip Melanctoniin, joka otti varovasti etäisyyttä Lutherin avioliittoteologiaan.

Jos haluamme olla reformaation juhlavuonna uskollisia Lutherille, pidetään kiinni uskon koulusta. Kun sen valossa arvioidaan luomisteologiaa, monet umpikujat avautuvat. Uskon koulu jatkaa myös kirkkomme pitkää avioliittoteologista linjaa.

Mikko Heikka
emerituspiispa

30 kommenttia

  • Jukka Kivimäki sanoo:

    Asian suhteen pitäisi tunnistaa keskustelemmeko samaa sukupuolta olevien välisistä parisuhteista yhteiskunnallisena ilmiönä, vaiko kirkon opillisesta kannasta tähän ilmiöön. Vähintäänkin ero näiden keskustelun aiheiden välillä tulisi tunnistaa. Nähdäkseni kolmas näkökulma, kunkin ihmisen oma henkilökohtainen kokemus mahdollisesta omasta taikka muiden parisuhteesta onkin osattu paremmin tunnistaa erilliseksi. Yhteiskunnallisena ilmiönä sukupuolirakenteeltaan erilaisia parisuhteita esiintyy kirkon opista riippumatta. Tällä hetkellä samaa sukupuolta olevien välisille parisuhteille voidaan lain mukaisesti saada avioliiton status. Tämä tulee myös kirkolle annettuna asiana, eikä kirkko voi sulkeutua pois kohtaamatta sitä. Avioliittolain muutos ei kuitenkaan ole muuttanut yhteiskuntaa taikka kenenkään henkilökohtaista parisuhdetta sukupuolineutraaliksi, vain avioliiton solmimisen edellytykset muuttuivat. Lakimuutos ei myöskään muuttanut avioliittoon liittyviä kulttuurisia ilmiöitä. Osin muutos oli tapahtunut jo aiemmin parisuhteiden rekisteröinnin myötä, osin asiat jatkuu kuten ennenkin. Siltä osin kun avioliittoon liittyvän kulttuuri-ilmiön taustalla on ajatus kahden sukupuolen erilaisuudesta taikka esimerkiksi uskonnollisesta perinteestä, ei mitään muutosta välttämättä ole edes odotettavissa. Rinnakkaiskulttuurit ovat yhteiskunnasamme täysin mahdollisia ja luvallisia. Tämä koskee myös kirkkoa suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Silloin kun tarkastellaan kirkon opillista kantaa asiassa, pureudutaan kristillisen opin perustaan. Lopputuleman kannalta sinällään oikeakin ratkaisu voi koitua turmiolliseksi, mikäli ratkaisun perustelu poikkeaa opin ytimestä. Mikäli ratkaisu edellyttää luterilaisuudesta luopumista, onko hinta liian kova? Millainen siten on luterilainen ihmiskuvamme? Luterilaisina kristittyinä emme usko ihmisen ylivertaisuuteen taikka synnynnäiseen virheettömyyteen. Uskomme että meistä jokainen on syntymästämme saakka synnin turmelema, langennut yksilö. Vailla syntyperäoikeuksia Herra antaa meille armosta kaiken mitä meillä on. Mikäli nojaamme omiin tekoihimme taikka syntymäoikeuksiimme, meistä jokainen hukkuu omaan ylpeyteemme. Sillä, millaisena ihminen on syntynyt, ei voida perustella sitä, mihin hänellä on oikeus. Luterilaisina kristittyinä luotamme, että Herra tietää mikä meille on parasta. Luterilaisina kristittyinä tunnemme Jumalan meille antaman lain rakastaa toisiamme ja totella kaikessa elämässämme Herran tahtoa. Tiedämme, ettei meistä kukaan kykene elämään kaikessa Herramme tahtoa noudattaen. Senkin tiedämme, ettemme kristittyinä rakasta lähimmäisiämme omasta luonnostamme, vaan Jumalan rakkaus meitä kohtaan auttaa myös meitä rakastamaan toisiamme. Samoin tiedämme, ettei rakkaus tule hyvistä teoistamme, vaan hyvät tekomme tulevat rakkaudestamme. Vaikka puhdas rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan on alun perin kirjoitettu sydämiimme, oma turmeltuneisuutemme saa rakkautemme vääristymään irvikuvaksi. Sillä mihin meistä lain rikkojista kukin itse kykenee, ei voida perustella sitä, mikä on seurakunnassamme opillisesti oikein. Mikäli sulkisimme kaikki lainrikkojat seurakuntamme ulkopuolelle, jäisimme sinne ulkopuolelle kaikki. Emme kuitenkaan voi perustella omalla rakkauskokemuksellamme Jumalan tahdon vastaisiksi tietämiämme tekoja. Siispä meidän tulee kaikkien tunnustautua lainrikkojiksi. Meistä itse kukin on Jumalan lailla mitattuna lainrikkoja seurakunnassamme ja odotamme Jumalan tuomiota armoistuimeltaan. Seurakunnassa meidän ei tule asettua toistemme tuomareiksi. Yhteiskunnassa tämä tehtävä kuuluu niille, joille se on yhteiskunnassa annettu. Heidän tulee antaa tuomionsa, kuten yhteiskunnan lain mukaan oikein on. Kirkollisille luottamushenkilöille tätä tehtävää ei ole annettu. Heidän tehtävänsä on etsiä yhteistä ymmärrystä mikä on asiassa Jumalan tahto. Tehköön sen rukoillen ja paastoten.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Kivimäki sanoo:

    Asian suhteen pitäisi tunnistaa keskustelemmeko samaa sukupuolta olevien välisistä parisuhteista yhteiskunnallisena ilmiönä, vaiko kirkon opillisesta kannasta tähän ilmiöön. Vähintäänkin ero näiden keskustelun aiheiden välillä tulisi tunnistaa. Nähdäkseni kolmas näkökulma, kunkin ihmisen oma henkilökohtainen kokemus mahdollisesta omasta taikka muiden parisuhteesta onkin osattu paremmin tunnistaa erilliseksi.

    Yhteiskunnallisena ilmiönä sukupuolirakenteeltaan erilaisia parisuhteita esiintyy kirkon opista riippumatta. Tällä hetkellä samaa sukupuolta olevien välisille parisuhteille voidaan lain mukaisesti saada avioliiton status. Tämä tulee myös kirkolle annettuna asiana, eikä kirkko voi sulkeutua pois kohtaamatta sitä. Avioliittolain muutos ei kuitenkaan ole muuttanut yhteiskuntaa taikka kenenkään henkilökohtaista parisuhdetta sukupuolineutraaliksi, vain avioliiton solmimisen edellytykset muuttuivat.

    Lakimuutos ei myöskään muuttanut avioliittoon liittyviä kulttuurisia ilmiöitä. Osin muutos oli tapahtunut jo aiemmin parisuhteiden rekisteröinnin myötä, osin asiat jatkuu kuten ennenkin. Siltä osin kun avioliittoon liittyvän kulttuuri-ilmiön taustalla on ajatus kahden sukupuolen erilaisuudesta taikka esimerkiksi uskonnollisesta perinteestä, ei mitään muutosta välttämättä ole edes odotettavissa. Rinnakkaiskulttuurit ovat yhteiskunnasamme täysin mahdollisia ja luvallisia. Tämä koskee myös kirkkoa suhteessa muuhun yhteiskuntaan.

    Silloin kun tarkastellaan kirkon opillista kantaa asiassa, pureudutaan kristillisen opin perustaan. Lopputuleman kannalta sinällään oikeakin ratkaisu voi koitua turmiolliseksi, mikäli ratkaisun perustelu poikkeaa opin ytimestä. Mikäli ratkaisu edellyttää luterilaisuudesta luopumista, onko hinta liian kova?

    Millainen siten on luterilainen ihmiskuvamme? Luterilaisina kristittyinä emme usko ihmisen ylivertaisuuteen taikka synnynnäiseen virheettömyyteen. Uskomme että meistä jokainen on syntymästämme saakka synnin turmelema, langennut yksilö. Vailla syntyperäoikeuksia Herra antaa meille armosta kaiken mitä meillä on. Mikäli nojaamme omiin tekoihimme taikka syntymäoikeuksiimme, meistä jokainen hukkuu omaan ylpeyteemme. Sillä, millaisena ihminen on syntynyt, ei voida perustella sitä, mihin hänellä on oikeus. Luterilaisina kristittyinä luotamme, että Herra tietää mikä meille on parasta.

    Luterilaisina kristittyinä tunnemme Jumalan meille antaman lain rakastaa toisiamme ja totella kaikessa elämässämme Herran tahtoa. Tiedämme, ettei meistä kukaan kykene elämään kaikessa Herramme tahtoa noudattaen. Senkin tiedämme, ettemme kristittyinä rakasta lähimmäisiämme omasta luonnostamme, vaan Jumalan rakkaus meitä kohtaan auttaa myös meitä rakastamaan toisiamme. Samoin tiedämme, ettei rakkaus tule hyvistä teoistamme, vaan hyvät tekomme tulevat rakkaudestamme.

    Vaikka puhdas rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan on alun perin kirjoitettu sydämiimme, oma turmeltuneisuutemme saa rakkautemme vääristymään irvikuvaksi. Sillä mihin meistä lain rikkojista kukin itse kykenee, ei voida perustella sitä, mikä on seurakunnassamme opillisesti oikein. Mikäli sulkisimme kaikki lainrikkojat seurakuntamme ulkopuolelle, jäisimme sinne ulkopuolelle kaikki. Emme kuitenkaan voi perustella omalla rakkauskokemuksellamme Jumalan tahdon vastaisiksi tietämiämme tekoja. Siispä meidän tulee kaikkien tunnustautua lainrikkojiksi.

    Meistä itse kukin on Jumalan lailla mitattuna lainrikkoja seurakunnassamme ja odotamme Jumalan tuomiota armoistuimeltaan. Seurakunnassa meidän ei tule asettua toistemme tuomareiksi. Yhteiskunnassa tämä tehtävä kuuluu niille, joille se on yhteiskunnassa annettu. Heidän tulee antaa tuomionsa, kuten yhteiskunnan lain mukaan oikein on. Kirkollisille luottamushenkilöille tätä tehtävää ei ole annettu. Heidän tehtävänsä on etsiä yhteistä ymmärrystä mikä on asiassa Jumalan tahto. Tehköön sen rukoillen ja paastoten.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.