Mikko Malkavaara: Juho Romakkaniemi tekee kirkkoon vaikuttamisesta näkyvää

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja, siis suomalaisen yrityselämän lobbari ja puolestapuhuja, Juho Romakkaniemi on jostakin syystä halunnut astua kirkolliseksi keskustelijaksi ja pyrkii vaikuttamaan kirkkoon [blogikirjoitus Kotimaa24:ssä] Kaikesta päättäen eilinen Suomen Lähetysseuran ikävästi muotoiltu päätös (Suomen Lähetysseura "ei ota kantaa kotimaiseen puolue- tai veropolitiikkaan eikä suomalaisten yritysten tai yrittäjien verotukseen ja haluaa irtautua siitä keskustelusta") on peräisin juuri Romakkaniemen vaikuttamispyrkimyksistä, joilla hän syystä tai toisesta on vakuuttanut piispa Teemu Laajasalon ja Suomen Lähetysseuran hallituksen.

Kun Romakkaniemi astuu nyt taas esiin ja kutsuu itseään moraalifilosofiksi, hänen ajatuksistaan on syytä käydä keskustelua.

Suomalainen kirkollinen kulttuuri oli vanhastaan oikeistolais-isänmaallista. Pilapiirtäjä Kari Suomalaisen hahmo kokoomuspuolueelle oli kypäräpäinen pappi. Se on mainio tiivistys sille, miltä kirkko näytti yhteiskunnallisesti ennen muuta ensimmäisen ja toisen maailmansodan välissä.

Toisen maailmansodan jälkeen tarvittiin "uusia kasvoja" ja uusia ajatuksia ja yhteiskunnalliset näkemykset avartuivat. Vasemmistolaisuus alkoi olla ihan pikkuisen mahdollista kirkossakin. Ongelma oli Neuvostoliitto. Reaalisosialismin läheisyys ja YYA-sopimuksen henki tekivät kirkon pyrkimykset lähestyä vasemmistoa jotenkin opportunistisiksi, toisella sanalla suomettuneiksi. Kurkottaminen vasemmiston suuntaan oli kulttuurin yleissuunta koko Euroopassa, ja sitä tietysti vauhditti hieman yleisinhimillinen halu olla voittajan puolella. Hyvin laajasti 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa uskottiin, että sosialismi olisi historiallinen voittaja. Neuvostoliitto pyrki tässä näyttämään tietä, kunnes yhä selvemmin alettiin ymmärtää, että maailmalle näytettiin Potemkinin kulisseja. Niiden takana oli ankea ja latistava todellisuus, josta todellinen tasa-arvoinen kommunismi oli kaukana.

Vasta kun Berliinin muuri kaadettiin ja Neuvostoliitto hajosi, kirkkojen yhteiskunnallinen ajattelu pääsi vapaaksi niiden reaalisesta vaikutuksesta. Ihmisoikeuksien rajoittamisen ohella Neuvostoliiton johtamassa järjestelmässä kirkoille erityisen ongelmallista oli tietenkin ollut sen kielteinen suhde uskontoihin ja kristittyihin kohdistunut painostus, pahimmillaan vaino. Nyt kun sellaista ei enää ollut, voitiin analysoida maailmaa vapaammin.

Heiluri heilahti 1990-luvulla kirkoissa selvästi vasemmalle. Kirkot laativat omia sosiaalioppejaan, jollainen oli myös Suomen luterilaisen kirkon piispojen vuonna 1999 julkaisema Kohti yhteistä hyvää, joka oli selvästi kriittinen liberalistista markkina-ajattelua kohtaan. Vastaavia tehtiin monien maiden kirkoissa. Ekumeeninen liike oli ollut keskeisessä roolissa kolonialisaation purkamisen vuosikymmeniltä (1950-luku ja 1960-luku) saakka etsiä ja rakentaa maailmanjärjestystä, jossa historiallista juopaa köyhän etelän ja rikkaan pohjoisen välillä purettaisiin ja luotaisiin globaalia yhteisyyttä.

Noiden aikojen jälkeen on ollut paljon kohinaa. Koko maailman tasolla on puhuttu paljon uskontojen paluusta, mutta Euroopassa sekularisaatio on edennyt ja suoranaisella uskontovihamielisyydellä on ollut yhteiskunnallisessa keskustelussa suuri merkitys. Kristinuskon painopiste on nopeasti liikkunut Afrikkaan, Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Yli 500 vuotta maailman johtoasemaa itsellään pitäneet länsimaat, läntinen Eurooppa ja Yhdysvallat, ovat tässä jääneet sivuun niin kuin ne näyttävät vähin erin jäävän sivuun myös taloudellisesta johtoasemasta. Ainakin maailma moninapaistuu. Uskonnot taas ovat osoittaneet uudenlaista yhteiskunnallista voimaa, mutta ne tulivatkin takaisin vaativina, poliittisina ja konservatiivisina. Islamismi on tästä ääriesimerkki, mutta fundamentalistis-dogmaattisia uskonnollisia perusteluja on käytetty yhteiskunnallisesti säilyttävien ja suorastaan taantumuksellisten ideologioiden tukena. Sellaisilla on myös välitön vaikutus monien suurten valtioiden johdossa kuten esimerkiksi Intiassa ja Venäjällä.

Näyttäisi siltä, että Suomessakin kirkkojen (yhteiskunnallisesti tärkeitä Suomessa lopulta on valitettavasti vain luterilaisuus) piirissä on tapahtunut siirtymää takaisin oikealle. Liike ei ole ollut nopea ja jyrkkä, ja varsin paljon sosiaalieettinen ajattelu on ollut myös raikasta ja avaraa. Siirtymä näkyy kuitenkin avainhenkilöiden valinnoissa ja heidän yksittäisissä lausunnoissaan. Kirkko ei mene enää vasemmistopuolueista vasemmalta ohi, niin kuin 1990-luvun lopulla voitiin sanoa.

**

Juho Romakkaniemi tekee nyt mielenkiintoisen liikkeen ja tulee yksittäisenä vaikuttajana näkyviin. Vaikka kirkon vaikutusvalta suomalaisessa yhteiskunnassa on heikentynyt, ei se mitätön ole. Kirkko käy yhteiskunnallista keskustelua sekä julkisesti että kabinettien hämärissä. Romakkaniemi edustaa perinteisesti jälkimmäistä vaikuttamisen tapaa, ja kirkolla on aina ollut tuontapaisia neuvonantajia. Nyt kirkon oikeistolainen neuvonantaja haluaa kertoa isolle yleisölle, miten kirkossa pitäisi ajatella ja toimia.

Romakkaniemeä kiinnostaa kirjoituksessaan ennen muuta verotus, siis yhteisiksi menoiksi sovittujen ja tunnustettujen kulujen kustannusten kokoaminen kansalta. Se on tietysti ymmärrettävää, koska hän on näkyvästi halunnut ohjata Suomen Lähetysseuraa ja samalla Suomen luterilaista kirkko pois "poliittiseksi", mikä tarkoittaa tässä tapauksessa hänen mielestään poliittisesti väärää, mieltämästään #430-kampanjasta.

Esityksessään Romakkaniemi kutsuu auktoriteetikseen yhdysvaltalaisen oikeudenmukaisuusfilosofin John Rawlsin, jota on pidetty toisaalta kantilaisena velvollisuuseetikkona, toisaalta yksilönvapautta korostavana liberalistina. Rawlsiin vedoten Romakkaniemi hakee mallia, jossa toisaalta yksilön toimintaan liittyvät kannustimet ohjaisivat häntä suurimpaan tuloksellisuuteen ja tuottavuuteen ja jossa toisaalta yhteiseen kekoon, yhteiskunnan verotuottoihin, ohjautuisi varoja mahdollisimman paljon. Tämä ei tietysti ole yllättävää eikä malli tietysti aivan mahdoton ole. Onko se sitten sillä tavoin kirkon tai Jeesuksen opetuksen mukainen kuin Romakkaniemi väittää, on tutkittava.

Moraalia voidaan tarkastella monesta näkökulmasta. Yksinkertainen jako on katsoa teon, sen tarkoituksen ja sen tuloksen näkökulmaa, jotka kaikki ovat eri asioita. Jos näkökulma on vain verotuksessa, on hyvin ymmärrettävää, että huomio on tällöin pääasiassa tekojen tuloksissa. Romakkaniemi kutsuu itseään utilitaristiksi, mikä tarkoittaa juuri tekojen seurausten eettisten vaikutusten tarkastelua ja tekojen hyvyyden tai oikeellisuuden arvioimista seurausten pohjalta. Yksinkertaisimmillaan utilitarismi on ajatuksessa, jonka mukaan teko on hyvä, kun siitä koituu hyvää mahdollisimman monille. Oikeastaan hyvinvointivaltiokin on lähtökohdiltaan utilitaristinen. Se yrittää jakaa hyvinvointia ja palveluita mahdollisimman monien hyödyksi siitä lähtökohdasta, että kaikki myös osallistuvat sen kustannuksiin.

Utilitaristisessa seurausetiikassa samoin kuin kirjoitettujen sääntöjen ja ohjeiden noudattamista alleviivaavassa sääntöetiikassa on paljon ongelmia. Viime vuosikymmenien moderni eettinen keskustelu on entistä enemmän lähtenyt hakemaan ponnistusvoimaa kaukaa menneestä eli uusaristoteelisesta hyve-etiikasta, jossa ei kiinnostuta vain teon seurauksista eikä sen motiiveista, vaan myös teosta ja teon tekijästä itsestään. Tämä ei ole silmänkääntötemppu vaan tärkeä asia.

On vaikea ajatella, että kirkon tai Jeesuksen ohje koskisi vain ja ainoastaan teon seurausta ja sen hyödyllisyyttä. Luonnollisesti on pohdittava myös tekoja itsessään, ovatko ne oikein ja onko tekijä ollut oikealla asialla. Voimme luetella monenlaisia arvoja, ja sellaisia nykyaikaiset yritykset esittelevät strategioissaan, mutta emme läheskään aina tiedä, miten arvot tulevat testatuiksi käytännössä. Jos ne tulevat ja jos ulkopuoliset näkevät, että hyvät aiotut asiat muuttuvat todeksi ja hyvät ihmiset tekevät hyviä ja oikeita asioita, ne ovat hyveitä. Tuomas Akvinolainen omaksui Aristoteleen hyveopin pääideat, ja sillä on ollut keskeinen rooli kirkon opetuksessa aina. Luonnollisesti sen päälle on tullut myös paljon muuta eikä pelkistettyjä malleja ole, mutta Romakkaniemen hieman kaavamaiseen esitykseen esitän tällaisen hieman kaavamaisen vastauksen.

**

Romakkaniemen viisiportainen malli on myös erikoinen ennen muuta siksi, että se jättää kirkolle, ja tässä varmaan tarkoitan juuri sitä ekumeenisen yhteistoiminnan ja sosiaalieettisen avartumisen seurauksena tapahtunutta avartunutta ja "vasemmistolaistunutta" kirkollista ajattelua 1900-luvun jälkipuolelta lähtien, tärkeän kommunitarismin kokonaan portaikosta pois. Kommunitarismista ei nykyään puhuta juuri lainkaan. Sana sinänsä oli ilmeisesti kömpelö ja hankala, koska tavallisessa puheessa sitä ei juuri kuule. Sen ovat korvanneet yhteisöllisyys ja osallisuus. Ne ovat kirkonkin sanoja. Niiden rinnalle on tulossa konvivialiteetti, taas vaikea sanahirviö, mutta joka tarkoittaa oikeastaan suvaitsevaa ja vielä enemmän, nimenomaan lojaalia ja solidaarista rinnakkaineloa, jollainen on sitä tärkeämpää, mitä enemmän kulttuurista ja etnistä moneutta yhteiskunnassa on. Kirkko vahvistaa osallisuutta ja yhteisöllisyyttä ja tukee konvivialiteettia.

Kommunitarismin alkujuuret ovat kiinnostavasti juuri John Rawlsin filosofiassa ja nimenomaan sen vastustamisessa. Rawls piti kiinni oikeudenmukaisuudesta ja reiluudesta, jotka tietenkin ovat oikeita ja hyviä asioita, mutta hän jäi liikaa kiinni yksilöön, hänen oikeuksiinsa ja vapauteensa. Kommunitarismi toi korjausliikkeeksi yhteisön ja yhteisöllisyyden. Osallisuus on taas pikemmin käänteissana marginalisaatiolle. Jeesuksen opetuksissa kehotetaan hakemaan osattomat teiltä ja aitovieriltä, Uusi testamentti on täynnä marginalisaation tai marginalisoituneiden kuvauksia, kuinka heidät tuodaan yhteyteen, siis osallisiksi. Oikeudenmukaisuutta on pohtia ennen muuta sitä, miten lähtökohdiltaan erilaiset tuodaan yhteyteen, ei niinkään sitä, miten nopeimmille ja näppärimmille annetaan parhaat kannustukset, jotta he voisivat ansaita omaksi ilokseen paljon ja sitten kasvattaisivat ansioillaan myös yhteistä kakkua parhaiten.

Romakkaniemen kirjoituksesta puuttuu myös ajatus keskinäisriippuvuudesta. Yhteiskuntamme ja sen moraalinen kehitys on synnyttänyt hyvinvointivaltion ajatuksen. Sen takana ovat tietenkin länsimaisen ajattelun peruspilarit, juutalais-kristillinen uskonto, roomalainen oikeus ja kreikkalainen filosofia, joilta ponnistamme. Sen päällä ovat demokraattinen yhteiskuntajärjestys, oikeusvaltioperiaate ja kaikille kuuluvat ihmisarvo ja perusoikeudet. Nämä ihmisten keksimät asiat muodostavat yhteiskunnan moraalisen arvopohjan, jossa hyvin tärkeää on ihmisten keskinäisriippuvuus. Hyvässä yhteiskunnassa hyvä elämä kuuluu kaikille ja jokaisen elämä vaikuttaa jokaisen toisen elämään. Tätä keskinäisriippuvuuden ajatusta on viime vuosikymmeninä ollut pakko laajentaa koko ekosysteemiin ja koko elinympäristöön, koska ihminen itse omalla elintavallaan, juuri niitä tekojen seurauksia ja seurauksien seurauksia kahmimalla on pilannut pelottavasti luonnon tasapainoa.

Tässäkin on siis kysymys siitä, että vaikka moraalinen järjestelmä on laaja ja vaikeasti hahmotettava, huomiota ei pitäisi kohdistaa utilitaristien lailla vain seurauksiin ja siihen, millä tavoin tehokkaimmin kootaan yhteistä jaettavaa yhteiseloa varten vaan pikemmin siihen, millaisia teot ovat ja miten eletään yhdessä. Siitä kirkko on kiinnostunut ja siitä Jeesus opettaa.

Mikko Malkavaara

Kirjoittaja on yliopettaja, dosentti ja teologian tohtori

6 kommenttia

  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Hyvä ja analyyttinen kirjoitus, kiitos! Ollaan aika tavalla kristillisyyden ytimessä. Eläkää sovussa kaikkien ihmisten kanssa ja pyrkikää yhteiseen hyvään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kovasti hyvää asiaa tässä plogissa. Vanhenemisen asia tulisi myös ottaa huomioon intohimoissa.

    Samanarvoisuuden kokemus hyvin muuttaa muotoaan Ihmisen ikääntyessä, samoin kuin kykyämmemme ja mahdollisuttamme antaa anteeksi.

    Pelkistelyimmässä muodossa asia on aikoja siten kirjoittamani laulun tekstin osa. Olikohan tämä Paula Koivuniemen tekstiin: On sanat tuulta vain, ja miksi niitäkin itken, ei ole muuta kuin rakkaus vaan, ja siinä on kaikki.

    Edellinen on paras kirjoittaman lauselma, joten hyvin julkaisen asian.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Enpä tiedä milloin olen lukenut näin maltillisen, rauhallisen ja perusteellisen puheenvuoron, jossa tuodaan esille toisella tavalla ajatteleminen. Iso työ on raivata sellaiselle tilaa. Kiitos blogista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pentti Olin sanoo:

    Hienoa, että aiheesta käydään keskustelua. Blogisitille kiitos perusteellisesta vastauksesta Romakkaniemen aloitukseen.

    Perusteellisuudesta huolimatta Malkavaara puhuu hieman ohi sen, mitä Romakkaniemi yritti kertoa. Romakkaniemi yritti pohtia sitä, mikä olisi oikeudenmukaisin tasapaino yhteisen kakun kasvattamisen ja sen jakamisen välillä ja miten verotus olisi tarkoituksenmukaisinta järjestää tavoitteen saavuttamiseksi.

    Malkavaara heittää peliin yhteisöllisyyden ja solidaarisen rinnakkainelon sekä sen, miten yhdessä pitäisi elää. Nämä ovat tärkeitä kristillisen etiikan ydinasioita, mutta en kyllä hahmota, miten ne konkreettisesti auttavat oikeudenmukaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisimman verotuksen järjestämisessä. Ilmeisesti niin, että kakun jakamista pitää painottaa kakun kasvattamisen kustannuksella, tätä kaiketi viittaukset marginalisoituneiden hakemiseen mukaan tarkoittavat. Jos näin on, se kannattaisi sanoa suorempaan.

    Malkavaara naljailee Romakkaniemen oikeistolaisuudella. Pahoin pelkään, että Malkavaaran ajatukset kumpuavat “arhinmäkeläisyydestä”: rahaa tulee seinästä ja sähköä töpselistä. Jos kakkua haluaa jakaa, sitä pitää myös jollain lailla kasvattaa. Soisi kirkon ajattelijoiden pohtivan myös asian tätä puolta , eikä vetäytyvän Jeesuksen opetuksien taakse niin, että lopputuloksena on abstrakti kokoelma erilaisia hyveitä, joita ihmisten pitäisi tavoitella.

    Eikä yhteisöllisyyden tai solidaarisuuden korostaminen tai syrjäytyneiden mukaan tuominen ole vaihtoehto jollekin toiselle politiikkatoimelle. Erilaisia toimia voi tehdä rinnakkain.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Kunpa kirjoittaja olisi malttanut keskittyä kommentoimaan Juho Romakkaniemen kirjoitusta asiaperusteisesti ja asiallisesti, ilman lapsellista nälvintää.

    Mikko Malkavaara muistetaan kirkkopäiviin liittyvästä boikotistaan, kun piispa Laajasalo oli kutsunut Jussi Halla-ahon keskustelemaan kanssaan.

    Sananvapaus ei koske tämän suunnan miesten ja naisten mielestä kaikkia.

    Tällä kertaa verenpainetta näyttää nostaneen se, että kirkolliseen keskusteluun on rohjennut ottaa osaa yrityselämää edustava Romakkaniemi.

    Ja taustalla häärii jälleen – kuinkas muuten – edistyksellisten arkkivihollinen Teemu Laajasalo, jonka suurin, mutta anteeksiantamaton synti oli mennä voittamaan piispanvaali.

    Koko sotkun taustalla on se, että Lähetysseura lähti mukaan – kukaties naiviuttaan- Ay -liikkeen keskeisesti mobilisoimaan 430-kampanjaan, jossa laillisesti toimivat yrittäjät tahdotaan leimata verovälttelijöiksi.

    Nyt punavihreitä kirkollisia piirejä syväpöyristyttää se, että monen mielestä SLS teki väärin lähtiessään mukaan rehellisesti toimivia suomalaisia yrittäjiä mustamaalaamaan pyrkivään kampanjaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Laaksonen: “Mikko Malkavaara muistetaan kirkkopäiviin liittyvästä boikotistaan, kun piispa Laajasalo oli kutsunut Jussi Halla-ahon keskustelemaan kanssaan. Sananvapaus ei koske tämän suunnan miesten ja naisten mielestä kaikkia.”

      Laaksonen käyttää samaa sananvapausretoriikkaa kuin peruspersut, kuten Ano Turtiainen ymv. Sananvapauden nimissä saa pilkata poliisin kuristusotteeseen kuollutta tummaihoista. Persut tahtovat poistaa viharikos pykälät lainsäädännöstä, jotta heiden rasistisia möläytyksiään ei voisi tuomita. Puolue kun on kunnostautunut sillä, että sen kannattajat istuvat jatkuvasti syytettyjen penkillä. Ääniä tulee sitä enemmän, mitä enemmän viharikostuomioita. Sen varaan varmaan Ano Turtiainen on laskenut twiittailunsa.

      Halla-aho nostaessaan piispa Laajasalo teki vähän saman asian kuin 430miljoonaa -kampanjassa. Halla-ahon tapauksessa kyse oli rasistisen puolueen näkyväksi tekemisestä piispallisella arvovallalla. Mikäli kirkko tahtoo huikankin noudattaa Ut:n opetusta, niin se ei voi tehdä mitään myönnytyksiä mestari Halla-ahon puolueelle.

      Sitä voi sitten jokainen oman vakaumuksensa mukaisesti pohtia, mitä Laajasalo merkitsee kirkolle. Politiikka ainakin tuli selvemmin mukaan, mikä näkyy niin Halla-ahon kuin Romakkaniemen kumartamisena.

      Kuka saa osakseen piispallisen pyllistyksen, kun ei voi kumartaa kuin yhtä herraa?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.