Miksi aina juutalaiset?

K24 julkaisi uutisen ”Unesco kiistämässä Jerusalemin Temppelivuoren juutalaisuuden”, jossa toimittaja Jussi Rytkönen toi esiin YK:n kulttuurijärjestö Unescon poliittisen sidonnaisuuden vihervasemmiston ja arabimaiden agendaan: Israelin ja juutalaisten hallitseva läsnäolo Jerusalemin pyhiltä paikoilta on saatava loppumaan.

Unesco turvautui historian uudelleen tulkintaan, jota Israelia erityisesti inhoavat islamilaiset arabivaltiot ovat hellineet: Jerusalemin Temppelivuorella ei ole koskaan ollutkaan mitään juutalaista kulttuuria. Ajanlasku alkaa siitä, kun Muhammed valtasi Mekan n. 1380 vuotta sitten. Sitä ennen oli islamilaisen ja nykyisen unescolaisen käsityksen mukaan vain pimeyttä.

Tarja Aarnio kysyi artikkelin yhteydessä omassa kommentissaan oikeutetusti: miksi aina juutalaiset? Dos. Eero Kuparinen kirjassaan ”Aleksandriasta Auschwitziin, antisemitismin pitkä historia” (1999) kuvaa hyvin näitä syitä.

Yksi selitysmalli on juutalaisten erilainen asema muiden kansojen keskuudessa. Juutalaiset ovat kautta aikojen olleet vähemmistö valtaväestön joukossa, hieman kummallinen ryhmä, joka on eristäytynyt muista eikä ole suostunut täydellisesti assimiloitumaan kristittyjen tai muslimien joukkoon. Juutalaisten poikkeavuus ja eristäytyminen ovat useiden tutkijoiden mukaan syitä, jotka ovat johtaneet antisemitismiin.

Toinen selitys löytyy juutalaisten taloudellisesta asemasta. Kaikki juutalaiset eivät ole olleet rikkaita, mutta on huomion arvoista, kuinka tyypillistä heille on ollut toimia juuri rahatalouden pyörittäjinä, kun kristityiltä ja muslimeilta on rahan lainaamisessa koron ottaminen ollut kiellettyä. Rahanvälittäjänä toiminut juutalainen on voitu nähdä välittäjävähemmistöön kuuluvaksi ”koronkiskuriksi”.

Eliitti hyödynsi rahataloudessa toimivia juutalaisia sekä taloudellisesti että poliittisesti, mutta rahvaan viha kohdistui eliitin asemasta välittäjävähemmistöön, juutalaisiin. Kautta historian juutalaiset ovat olleet sopiva syntipukki rahvaalle, jos asiat ovat menneet huonosti. Etenkin uudemmalla ajalla on selkeästi nähtävissä se, että jos valtiolla on mennyt taloudellisesti huonosti, antisemitistiset puolueet ja järjestöt ovat kasvattaneet suosiotaan ja päinvastoin. Tähän saakka Kuparinen.

Kolmas syy liittyy oman käsitykseni mukaan Israelin valtioon. Kun se aggressiivisesti puolustaa juutalaisten olemassaolo-oikeutta ja etuja omassa maassaan, se joutuu vastaamaan poliittiseen paineeseen arabinaapuriensa taholta. Näiden intressissä on ”palauttaa” maa sen ”alkuperäisille asukkaille”: palestiinalaisille arabeille.

Israelin valtion olemassaolo-oikeus ei ole riippuvainen ainoastaan maan rajojen ulkopuolelta tulevasta paineesta, vaan myös maan sisällä elävän palestiinalaisarabien kasvaneesta poliittisesta paineesta. Siinä Israelin valtio nähdään ”katastrofina” (arab. al-naqba) ja ainoa hyvä juutalainen on kuollut juutalainen (Hamasin oppikirjat).

Israelin valtio toimii kiistämättä miehittäjänä Jordan-joen Länsirannan alueella ja pitää Gazan aluetta saarroksissa. Poliittista ratkaisua ei ole toistaiseksi tähän surkeaan tilanteeseen löytynyt. Monia hyviä yrityksiä on ollut, mutta ”läheltä piti” -tilanteita ei lasketa (kuten Camp Davidin ja Oslon sopimukset).

Kun poliittista ratkaisua ei löydy neuvottelujen avulla, sellaista haetaan painostamalla Israelia taloudellisesti ja kulttuurisesti (sotilaallisesti se on turhaa). Unescon tapa toimia tässä asiassa heijastelee politiikkaan liittyvää kulttuurista painostusta, jossa kielletään historian uudella tulkinnalla Israelin omistusoikeus juutalaisen uskon kannalta keskeisille paikoille: Temppelivuorelle.

Näinhän mm. Venäjän presidentti Putin on tehnyt Ukrainalle suhteessa Krimiin. Näin myös nykyisen Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto teki valloitussodissaan valtaamilleen alueille, kuten Suomessa Karjalan kannakselle ja Petsamolle. Toiselle valtiolle kuuluvasta alueesta riisuttiin nopeasti pois kaikki kulttuuriset merkit, mitkä viittaisivat sen entisiin omistajiin. Missään ei saanut näkyä, että täällä on eletty jo ennen meitä.

Helsingissä sentään seisoo Venäjän tsaarin patsas keskellä Senaatintoria, eikä Kauppatorin obeliskin kaksipäistä kotkaa ole poistettu kaupunkikuvasta. Puhumattakaan eri puolella Suomea olevista Ruotsin vallan symboleista. Aito demokratia sietää monikulttuurisuutta ja arvostaa historiaansa silloinkin, kun se muistuttaa kansakunnalle sen vähemmän itsenäisistä vaiheista. Venäläinen ja ruotsalainen kulttuuri ovat osa Suomen arvokasta historiaa.

Krimin niemimaasta sen sijaan on aitovenäläiseen ja epädemokraattiseen tapaan tehty historian uudelleen tulkinnalla isovenäläisen nationalismin etuvartio. Krimin alkuperäiset asukkaat, tataarit, on tässä historian katsannossa jo pyyhitty pois kartalta ja liitetty osaksi suurta Venäläistä narratiivia, jossa tataaritkin on pelastettu pahantahtoisilta ukrainalaisilta. Mikä olisi tässä tilanteessa Unescon vastaus?

Voisiko Unesco linjata, että Krimin omistajuus kuuluu vain sorretuille tataareille, jotka ovat joutuneet sekä Neuvosto-Ukrainan että Putinin Venäjän häikäilemättömän suurvaltapolitiikan uhreiksi? Ukrainalaisethan tekivät jo neuvostoajalla tataareista maattomia ja hävittivät heidän kulttuurinsa Krimiltä näkymättömiin osana suurvallan politiikkaa.

Jos Unesco nyt kirjoittaisi Krimin kulttuurista tavalla, jossa vain yhden (poliittisesti tarkoituksenmukaisen) osapuolen kulttuuri ja historia tunnustetaan, se tunnustaisi samalla, etteivät kaikki kulttuurit olisikaan yhtä arvokkaita ja suojelemisen arvoisia. Taustalla haiskahtaisi ääri-islamilainen ajattelu, jossa historia ja kulttuuri pitää puhdistaa epämieluisista piirteistä, jotta ei tarvitsisi tunnustaa tosiasioita: täällä on eletty ennenkin.

Ukrainalaisten osuus alueen juutalaisväestön hävittämisessä ei myöskään ole ollut vähäinen eikä kunniakas. Tässä ukrainalaiset ja venäläiset pogromeineen ovat olleet yhtä tehokkaita.

Eikä pidä unohtaa, että Venäjällä on omat kulttuuriset, sotilaspoliittiset ja taloudelliset intressinsä myös Lähi-idässä ja varsinkin Jerusalemissa. Öljymäellä kimaltelee uutuuttaan Putinin järjestämillä rahoilla lehtikullalla silatut ortodoksikirkon kupolit. Ne kilpailevat loistossaan temppelivuorella sijaitsevan Kalliomoskeijan kultakupolin kanssa. Venäjän on vahvasti läsnä Pyhässä kaupungissa. Juutalaisen kulttuurin kieltäminen Jerusalemin pyhillä paikoilla palvelee hyvin näitä Venäjän intressejä.

Putinilla voisi olla syynsä ukrainalaisten väheksymiseen Krimillä, mutta tataarien unohdus Krimin kulttuuriperinteen muokkaajana voisi aidosti nousta myös Unescon huoleksi. Paitsi, jos Unescon tarkoitusperät eivät ole puhtaasti kulttuurisia, vaan poliittisia. Rahoittajat on syytä pitää tyytyväisinä, ja silloin Unesconkin katsannossa kulttuuri ja historia pitää unohtaa talouden realiteettien edessä.

Näin on käymässä myös Jerusalemin pyhillä paikoilla. Toisin kuin menneinä vuosisatoina, juutalaiset eivät enää rahoita länsimaiden kulttuuritoimintaa eivätkä siten myöskään Unescon toimintaa. Rahoittajat tulevat aivan muualta. Unescon tympeän poliittisen linjauksen takaa löytyvät nämä uudet rahoittajat ja järjestön puolestapuhujat. Siinä eivät juutalainen kulttuuri ja historia paljon paina. Money talks.

Kirjoittaja

Turtiainen Jouni
Turtiainen Jouni
Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.