Miksi ihmeessä Virossa tehdään lähetystyötä?

Olen kiertänyt muutaman kuukauden kotimaanjaksoni aikana aika monessa suomalaisessa koulussa ja rippikoulussa. Seuraavassa hajanaisia ajatuksia vierailuilta.

Olemme puhuneet lasten ja nuorten kanssa siitä, että Viro ja Suomi ovat keskenään hyvin läheisiä, veljeskansoja ja sisarvaltioita, kielemme ovat hyvin samankaltaisia ja että juhlimme valtion 100-vuotisjuhlaa melkein yhtä aikaa. Olen kertonut, että maidemme historiassa on paljon yhteistä, mutta myös viidenkymmenen vuoden jakso, joka on ollut hyvin erilainen Suomenlahden eri puolilla. Olen puhunut Virossa neuvostoaikana vallinneesta pakkoateismista, joka leimasi Jumalaan uskovat omituisiksi luusereiksi ja epäluotettaviksi henkilöiksi ja erittäin tehokkain menetelmin vieraannutti ihmisiä kirkosta sekä henkisesti että fyysisesti.

Kerroin koululaisille, kuinka ennen toista maailmansotaa Virossa noin 98 % väestöstä kuului kristillisiin kirkkoihin ja uskonnonopetus säilytettiin kansanäänestyksellä kouluissa myös silloin, kun valistusaatteen edustajat sen kyseenalaistivat. Kerroin, kuinka kaksi sukupolvea kestäneen kirkosta vieraannuttamisen tuloksena 1,3 miljoonasta virolaisesta miltei miljoona ei kuulu mihinkään kirkkoon tai uskonnolliseen yhteisöön, mutta uskomusten kirjo on hyvin moninainen. Ennen niin tuttu kristillinen traditio on suurimmassa osassa perheitä katkennut ja uskonnollisten juhlapyhien merkitys on useimmille vieras.

Kerroin myös, että heti neuvostoajan alussa kiellettyä uskonnonopetusta ei ole palautettu koulujen opetussuunnitelmaan, ja tietoa eri uskonnoista on vaikea löytää. Näin sanovat virolaiset nuoret itse. Eipä silti, uskonto ja kirkko ovat häntäpäässä virolaisten nuorten kiinnostuksen kohteita kysyttäessä. Sen sijaan ihmisenä kasvaminen ja kehittyminen, maailman parantaminen ja itsensä toteuttaminen ovat nuorten kiinnostuksen kohteiden kärkikastia.

Kysymykseen ”Miksi ihmeessä Virossa tehdään lähetystyötä?” löysimme koululaisten kanssa vastauksen. Lähetystyötä tehdään siellä, jossa vielä – tai enää – ei tunneta Jeesusta. Kuulostakoon miten vanhanaikaiselta vain, mutta se on lähetystyön lähtökohta.

Uskonnonvapaudesta ja sen toteutumisesta

Puhuimme myös uskonnonvapaudesta. Sekä Viron että Suomen lainsäädännössä on määritelty uskonnonvapaus. Jokaisella on oikeus valita vakaumuksensa, ja ketään ei saa kiusata, vainota eikä syrjiä sen takia mihin hän uskoo tai ei usko. Uskonnonvapauteen kuuluu myös se, että vanhemmilla on oikeus opastaa lapsiaan opettamalla heille mihin itse uskovat. Vakaumus vaikuttaa perheen arvoihin ja käytännön valintoihin, ja niistä on hyvä keskustella.

Mutta valinnanvapaus – ja myös uskonnonvapaus – toteutuu vain silloin, kun on oikeasti vaihtoehtoja. Sokkona, vailla tietoa on vaikea suunnistaa. Väitän, että lähetystyö on – ja sen pitääkin olla – aina myös tiedon lisäämistä ja sitä kautta uskonnonvapauden vahvistamista. Ateismin jättämän uskonnollisen tyhjiön täyttyminen Virossa näyttää hyvin, kuinka ihminen uskoo aina johonkin, etsii jotakin tai jotakuta itsensä ulkopuolelta, johon turvata. Mielenkiintoinen fakta on, että Virossa on tällä hetkellä prosentuaalisesti vähemmän ateistiksi itsensä määritteleviä kuin Suomessa.

Kristityksi kasvamisesta

Samalla kun paasasin tätä kouluissa, vierailin myös rippikouluissa. Puhuimme aika paljon samoista teemoista, mutta painotus oli vähän toisenlainen – rippikoulussahan ollaan ikään kuin kristityksi kasvamassa. Kun kerroin nuorille, että Virossa ei juurikaan puhuta uskonnosta kotona eikä koulussa eikä nuorilla ole oikein sellaista paikkaa, jossa mahdollisesti syntyviä kysymyksiä voisi kysellä, eräs poika hymähti: ”Sehän on ihan kuin meillä.” Kun kysyin nuorilta, kuinka monella teistä on sellainen ihminen, jolta voisitte mennä kysymään, kun teille tulee kysymyksiä uskonasioista tai Jumalasta, keskimäärin 1,5 nuorta viittasi. Se pani miettimään.

Me olemme Suomessa jotenkin tottuneet ajattelemaan, että uskontoon liittyvä tieto kyllä välittyy lapsille ja nuorille, kun kouluissa on oman uskonnon opetus, ja kristillinen usko, perinteet ja hartauden harjoitus välittyy eteenpäin rippikoulussa. Se pitää kuitenkin vain osittain, jos ollenkaan paikkansa. Kertomukset Mooseksesta, Daavidista ja Goljatista ja tieto siitä, että joulu on Jeesuksen syntymäpäivä jäävät kyllä koulusta mieleen. Viimeistään rippikoulussa saadaan kokemuksia uskonnon harjoittamisesta ja hartaudesta.

Mutta vasta, kun uskonnosta tulee suhde, vakaumus, osa omaa identiteettiä, ihmisenä kasvamista ja kehittymistä ja valintoja maailman paremmaksi muuttamisen puolesta, se on elämää kantava voima. Tässä prosessissa perheellä on usein suuri rooli. Kuten rippikoululaisten kanssa puhuimme, ihminen ei voi ketään käännyttää tai keneenkään uskoa istuttaa. Mutta kristittynä, kummitätinä ja lähetystyöntekijänä kyselen kovasti, kuinka voisimme paremmin ja selkeämmin tukea lasten ja nuorten hengellistä kasvua yhdessä kotien ja perheiden kanssa? Tässä on minusta seurakunnilla tuhannen taalan paikka.

Titta Hämäläinen
kirjoittaja työskentelee Viron evankelisluterilaisen kirkon lapsi- ja nuorisotyössä Suomen Lähetysseuran lähettämänä

Koululaisten tekemä seimi Tallinnan jouluseimikadulla.

8 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Yksi simppeli juttu olisi, jos riparin jälkeen olisi seurakuntaan tutustumisjakso. Silloinhan vasta nuorella on kykyä tarkastella seurakunnan toimintaa ja käsitellä uskoonsa liittyviä kysymyksiä. Minua säälittää katsella kirkon penkissä istuvia nuoria, joilla ei siellä ole mitään muuta tavoitetta, kuin saada papin nimi vihkoonsa. Ripari parhaimillaan on alku seurakuntaan tutustumisessa. Nyt tutustumisjakso menee useimmilla täysin hukkaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Pekka: “Minua säälittää katsella kirkon penkissä istuvia nuoria, joilla ei siellä ole mitään muuta tavoitetta, kuin saada papin nimi vihkoonsa.”

      Niin minuakin säälittää, mutta mitäpä nuori ei mopoauton ja sukulaisten rahalahjojen eteen tekisi. On vain kärsittävä urhoollisesti ne pakolliset messuamiset.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • 1975 kävin tutustumassa erääseen Tallinnan kirkkoon. Olimme siellä työasioissa ja erään veljen kanssa kävimme katsomassa ja jututimme vahtimestarina ollutta iäkästä babuskaa. Hän kertoi, miten usko Jeesukseen Kristukseen eli niissäkin olosuhteissa maanalaisena. Jopa niin, että konfirmaatiojuhlaa saatettiin viettää yöllä pimeässä kirkossa. Haluttiin suojella nuorisoa esteiltä, koska usko oli este uralla etenemisessä. En tiedä sanoa tuomiota, olisiko homma pitänyt olla avoimempaa ja siten myös rasitetumpaa? Kuitenkin usko säilyi ainakin harvojen sydämellä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Viron tilanne vastaa ehkä tosiasiallista tilannetta Suomessa ja Ruotsissa sikäli että jos kirkon aktivisteja pidetäisiin todellisina kirkonjäseninä niin niitä olisi ehkä 0,5-2% ja lojalisteja jotka eivät ole kovin aktiiveja n 10-15%.

    Suomi on lähetyskenttä. Ranskassa jo -50luvulla puhuttiin tästä ja nyt pohjoismaat ovat samanlaisia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      “Suomi on lähetyskenttä.”

      Tämä on totta. Todistin tätä seisomalla puhelinoperaattorin jonossa. Edessä oli huonosti suomea puhuva maahanmuuttaja. Hän yritti myyjälle kovasti kaupata Allahia. Samoin olen törmännyt Jehovan todistajiin, mormoneihin. Pari päivää sitten japanilainen Jehovan todistaja tuli ovelleni kauppaamaan huonolla suomella oppiaan. Hän oli yksin ja kysyin, että missä on veljen vartija? Kysyin myös, miksi kannat mukanasi väärennyttyä Raamattua. Kehotin tutkimaan alkutekstejä, jotta pääsi eroon manipuloinnista. Taputin kannustukseksi olalle ja kaveri luikahti kiireesti hissiin. Taisi jättää muut asunnot väliin.

      Mitä tekisin ovelleni tulleelle helluntailaiselle (niitäkin on joskus käynyt), katolilaiselle tai luterilaiselle. Sanoisin lopuksi saman kuin japanilaiselle Jehovan todistajalle: tutki kirjoituksia, jotta pääset irti manipuloinnista, jonka vangiksi olet jäänyt. Totuus vapauttaa. Se vapauttaa myös lähimmäisille tuputtamisesta, orjuudesta, kun pitää kerätä plussapisteitä pelastuakseen tai mitä nyt sitten kukin tavoittelee. Jos eläminen arjessa ei todista uskonnosta, jota edustaa, vielä vähemmän sitä todistaa tuputtaminen, jatkuvat kiistat siitä, mikä on oikea, pelastava uskonto.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Olen monesti törmännyt ajatukseen Jeesuksen käskyn laiminlyömisestä Kirkossa kun sanoo: ”…opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.”

    Kaste Ilman opetusta jättää vaille kasvua. Sanoohan Paavalikin:

    ”Niinpä, veljet, minun ei käynyt puhuminen teille niinkuin hengellisille, vaan niinkuin lihallisille, niinkuin pienille lapsille Kristuksessa. Maitoa minä juotin teille, en antanut ruokaa, sillä sitä ette silloin sietäneet, ettekä vielä nytkään siedä; olettehan vielä lihallisia. Sillä kun keskuudessanne on kateutta ja riitaa, ettekö silloin ole lihallisia ja vaella ihmisten tavoin? Kun toinen sanoo: “Minä olen Paavalin puolta”, ja toinen: “Minä olen Apolloksen”, ettekö silloin ole niinkuin ihmiset ainakin? Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan. 1.Kor.3:1-8

    Moni tulkitsee tuon niin, ettei kastelu ole mitään, eikä istuttaminen ole mitään… Koska Kasvu tulee Jumalalta, mutta eihän tuossa niin lue… Suurin tämän ajan Kirkon ongelmista on opetuksen puute. Kodit eivät kykene enää kastelemaan ja istutettu kuolee…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Aarnio sanoo:

    Erittäin hyvä blogi, joka selkeästi kertoo tilanteesta niin Virossa kuin surullista kyllä myös Suomessa.

    Seurakunnilla olisi todella paljon työtä tilanteen korjaamiseksi. Ei voi kuin toivoa, että toimeen vihdoin tartuttaisi…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Missioblogi
    Missioblogi

    Missioblogin kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseurasta. He kertovat maailmanlaajan kirkon näkökulmasta globaaleista murroksista, kirkosta ja ihmisestä kaiken tämän keskellä. * Viron alueen nuorten Raamattu- ja lähetyskurssien vastaava Titta Hämäläinen * Viestintäjohtaja Iiris Kivimäki * Latinalaisen Amerikan aluepäällikkö Arja Koskinen * Nepalin kirkollisen työn koordinaattori Elina Lind * Lähi-idän alueen tiedottaja Sari Lehtelä * Tansanian Makumiran yliopiston opettaja Katri Niiranen-Kilasi * Tansanian kummityön koordinaattori Pia Pyhtilä * Pohjois-Suomen seurakuntayhteyksien koordinaattori Juha Taanila * Latinalaisen Amerikan kirkollisen työn koordinaattori Riikka Leskinen * ihmisoikeusasiantuntija Tytti Matsinen