Miksi lapsille tarjotaan vierasta jumalakuvaa?

b2ap3_thumbnail_LASTEN-RAAMATTU.jpg

Tämäpäs sattui somasti ja vallan kreivin aikaan: Eksegeetikko Lauri Thuren (ei siis Jukka) karauttaa sanaratsullaan hätiin, kun Ruttopuiston Rovasti pohdiskelee ensi sunnuntain saarnatekstiä. Aiheena on Hyvä paimen.  Minun tehtäväni on paimenena ruokkia tuolloin kahta erilaista laumaa, nimittäin Vanhassa kirkossa aikuisia, Ruoholahden kappelissa lapsia. Tutut tekstit ovat aina vaikeimpia saarnattaviksi. Pelkään aliarvioivani ensiksi mainittua kuulijakuntaani ja yliarvioivani jälkimmäistä.

 

Pääsiäisviikolla olin suurissa vaikeuksissa, kun hartaudessa kuulijakuntani  koostui 1-5-vuotiaista. Kun ääneen epäilin, että en ehkä osaa hoitaa tuollaista tehtävää, niin minua vain taputettiin selkään ja sanottiin, että tottahan toki sinä osaat. Mistä taputtelijat olisivatkaan osanneet aavistaa, että minulla on meneillään jonkinlainen kriisi siinä, mitä pitää, saan, osaan  tai kehtaan sanoa vaahtosammuttimien kokoisille kuulijoille.

 

Tutkin etukäteen innokkaasti työtovereitten (niin pappien kuin lastenohjaajienkin) pitämiä hartauksia litteroidussa muodossa. Kyllä, näin se käy: Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin, sanoo kiirastorstai-iltana illallisen yhteydessä ihmeelliset sanat. Jeesus ei tehnyt pahaa kenellekään. Jeesusta ei kavalla kukaan, mutta silti hän joutuu vihollistensa (eli niitten, jotka eivät pidä Jeesuksesta ja  tahtoivat hänelle pahaa)  käsiin ja hän kuolee. Mutta sunnuntaina hän nousee ylös. Hauta on tyhjä. Enkelit kertovat naisille, että Jeesus elää.

 

Aikuisille puhuessani vertaan kuolemaa uneen, josta Jumala meidät herättää. Lapsille en uskalla niin sanoa, sillä voivat vaikka pelästyä niin, että eivät enää uskalla mennä edes  nukkumaan…

 

Pääsiäinen ilman kunnollista vastapoolia jää torsoksi. Vähän sama kuin julistaisimme, että kaikki on armoa. Niin tietysti onkin, mutta puhutteleeko armosta puhuminen silloinkin, jos ja kun armoa ei edes kaivata?

 

Me joudumme urbaanissa elämässämme aina vain kauemmaksi lampaista ja paimenista.  Onko kohta kyse jo kadonneesta luonnonvarasta?  Vai käykö niin, että me ymmärrämme kupletin juonen, vaikka lampaat eivät elämänpiiriimme luontevasti kuulukaan?  Sikäli kuin muistan oikein, uskonnonopettajani Anna-Maija Raittila sepitti  v. 1986 kokeiluvirsikirjaan virren, jossa yhdessä säkeistössä  puhuttiin nykyaikaisesti autoista. Kävi niin, ettei tuo viesti mennyt läpi. Ihmiset eivät tahtoneet veisata autoista, härät kelpasivat paremmin.

 

Aikoinaan lasten virttä  Mä silmät luon ylös taivaaseen (490)  pidettiin harhaoppisena, se kun edusti liian kaukaiseksi jäävää jumalakuvaa. Jumala ei ole vain kaukana, vaan myös lähellä.  Läheisyys luo enemmän turvaa kuin jossakin kaukana oleva apu.

 

Joitakin vinkkejä ottaisin lukijoilta siihen, miten tänä päivänä näkyy se, että Jeesus on Hyvä Paimen.  Jos usko joulupukkiin ja suojelusenkeleihin menee, niin voiko Jeesukseen luottaa ikään kuin henkivakuutukseen?

 Näin sanaili K24-uutisen mukaan professori Thuren:

https://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/11073-professori-lastenraamatuilla-luotu-vieras-jumala

Ja tämä Lauri Thurenin oma bloggaus ilmestyi omani jälkeen ja on kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen:

https://www.kotimaa24.fi/blogit/sopiiko-raamatun-jumala-lapsille

 

12 kommenttia

  • Matti Savolainen sanoo:

    Miksi pitää kertoa lapsille toisenlaisesta jumalasta kuin aikuisille? Eikä jumala olekaan sama? Jos saarnaaja on uskossaan rehellinen ei jumala vaihtele riippuen kuulijoista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Maija Mäkelä sanoo:

    Myöhänen jatkaa taas kerran myöhässä….

    Jokaisen alaluokkien opettajan opettajataitoihin kuuluu osata soveltaa kaikki tieto kullekin ikäryhmälle. Myös kulttuurirajoja ylitettäessä asiat on viestittävä eri tavoin, jotta ne menisivät parhaiten perille. Samasta Jumalasta on rehellistä kertoa eri kuulijoille eri tavoin, tilanteen mukaan.

    Vähän makaaberi esimerkki koulumaailmasta: Vierailin eräässä alakoulussa päivää ennen sotaveteraanien vierailua. Oppilaita pyydettiin kirjoittamaan mahdollisia kysymyksiä etukäteen. Ymmärsin sen, kun kuulin noita “mallikysymyksiä”: Kuinka monta tapoit… Miltä tuntui tappaa… Ne kysymykset olivat aitoja, mutta ei sopivia. Ne sensuroitiin hiljaisuudessa tuosta tilanteesta. Aivan varmaa on, että tuollaisia asioita oli hyvä miettiä myöhemmin elämässä.

    Voisi olla mielenkiintoista kuulla keskiaikaisissa kirkoissa saarnaavien pappien kokemuksia lapsille suunnatuista saarnoista. Monissa kirkoissa on selkeitä karmeita kuvia esim apostolien julmista kohtaloista…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (65v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa24.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121