Miksi tykkäsin käydä messuissa?

Mietin aamulla yhtä asiaa: Miksi opiskeluaikaan messussa käyminen oli mukavaa?

Asiaan vaikutti se, että olin teologianopiskelija ja vakaumuksellinen kristitty. Piti opetella normaalia messuelämää jo tulevaisuuden vuoksi. Kävin myös hengellisistä syistä, tietenkin. Mutta eritoten messu, joka ensi alkuun vaikutti tylsän luterilaiselta, oli kiva. Siihen oli yksinkertainen syy: Kävin messussa kavereiden kanssa.

Minulla oli messussa tuttuja, joiden kanssa tunsin muutakin yhteyttä kuin uskonyhteyttä - sitäkin oli, koska kaikki olimme (ja olemme edelleen) kristittyjä. Kaverin kanssa on mukavampaa, kun ei ole yksin vieraiden ihmisten parissa.

Olin 2000-luvun puolivälissä kesätöissä yhdessä seurakunnassa ja hämmästyin, kun seurakunnan omia nuoria kävi säännöllisesti messussa. Syy oli täsmälleen sama: He olivat siellä kavereiden kanssa.

Kaverin kanssa mukavampaa, kun on samanhenkistä seuraa ja usein juuri samanikäistä. Yhteys on sekä ystävien sosiaalista yhteyttä kuin myös hengellistä sisaruutta ja veljeyttä.

Olisiko tässä yksi jippo kirkolle ja kiva slogan? "Kirkkoon kaverin kanssa!"

Aivan taatusti kyse olisi radikaalista jutusta, niin radikaalista, että harva nuori edes kehtaa olla näin radikaali. Jos messuun saapuisi vaikka muutama tatuoitu ja lävistetty nuori verkkareissa ja lippiksissä istuksimaan jonnekin penkinnurkkaan, he räpläisivät puhelintaan välillä, mutta meteliä he eivät pitäisi ja laulaisivat virsiä sielun kyllyydestä, olisi siinä vakiintuneella kirkkokansalla silmissään pyörittelemistä.

2 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Nuorethan olisi helppo saada kirkkoon, jos vain asiaan ryhdyttäisiin kunnolla satsaamaan. Aika paljon pitäisi kyllä tehdä toisin jotta nuoret ottaisivat kirkon omakseen. Osoitetaan nuorille se että heitä rakastetaan, ryhmäytetään ja luodaan ilmapiiri jossa nuoret kokevat olevansa merkityksellisiä. Silloin he tulevat porukalla mukaan. Eikä kukaan heistä pidä sitä mitenkään kummallisena. Sen jälkeen heille voi syöttää miltei mitä tahansa, kunhan vain pysytään alkuperäisissä reunaehdoissa. Nyt messut on rakennettu ihan muita kuin nuoria silmälläpitäen.

    Nuorten saaminen messuun ei kuitenkaan voi olla mikään itsetarkoitus. Ei siinä ole järjen häivääkään. Nuoren on itse koettava messu omakseen, jolloin sinne ilman muuta tullaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ville Hassinen sanoo:

      Muistan yhä, miksi nuo nuoret tulivat messuun – he olivat oppineet siihen ja tulivat tuttujen kesken. Se oli heille normaalia. Se oli niin epätavallista vuonna 2005. Vielä epätavallisempaa se olisi nyt. Minä en tiedä, miksi nuorille juuri tavallinen sunnuntaimessu oli se juttu. He tulivat.

      Minä menin messuihin säännöllisesti opiskeliaikanani, koska olin oppinut siihen (vaikkakin ihan itse), ja monesti tapasin tuttujani siellä. Sitten mentiin kirkkokahveille. Nyt kirkon viranhoitajana toimitan messuja, mutta miksi en käy kotiseurakuntani messuissa? En siksi, etten tietäisi mitä siellä on tai että teen vietän säännöllisesti messuja työmaallani. Syy: En tunne ketään kotiseurakunnassani.

      Ja siksipä: Vapaaviikonloppuina papin paikka on kotiseurakunnassaan, tai missä tahansa jumalanpalveluksessa jonka hän kokee omakseen. Paikka olla Jumalan luona. Yhteisö on jotenkin se asia, joka vetää mukaansa vaikka älypuhelimen ääreltä.

      Minä en saa asiasta vain kiinni. Kaikki asiat ovat jo tarjolla ja käsillä, jolla väen saa kirkkoon ihan fyysisesti. Jokin puuttuu, mutta en kerrassaan kiinni, että mikä. Vähän niin kuin tunnetut artistit levyttävät joululevyjä ja sitten he pörräävät innokkaasti asian ympärillä ilman, että mainitsevat mikä se juttu on – se heiltä puuttuu. He sanomatta ovat sen ympärillä, mutta eivät sano sitä auki (eli Jeesuksen syntymä). Ja ikään kuin ateistit yhtälailla pyörivät juuri saman ympärillä, mutta eivät voi tunnustaa sitä vakaumuksellisista syistään, vaikka heidänkin “joulunsa” on kiinni juuri siinä.

      Mikä se on? Juuri sen ympärillä pyöritään kuin raatokärpäset.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ville Hassinen
    Ville Hassinen

    Kuopiolaissyntyinen, kolmen- ja neljänkympin puolikieppeillä oleva seurakuntapappi ja sivutoiminen tutkijanplanttu. Aikansa Pohjois-Karjalan laulumaita kierreltyään olen palannut kotiseuduilleni vaatimattomien (ja niitten oekeetten) ihmisten pariin Savoon Kuopion kupeeseen. Kirjoittelen osin seurakuntatyön näkökulmasta, milloin sitten eksyn naputtelemaan pohdiskellen ja sukeltelen syvempiin uomiin.