Millaista valtaa piispa Askola käyttää Helsingin hiippakunnassa?

Piispa siunaa vankilakundin

Jos lukijalla on jo valmiiksi varma ja vankkumaton vastaus blogin otsikon kysymykseen, niin tämä teksti ei ehkä ole ihan sinua varten. Jos taas et ole vielä lopullisesti lukinnut vastaustasi, niin voit käyttää kahta oljenkortta: Kilauta kaverillesi tai lue tämä postaus.

Jotenkin minusta tuntuu, että monille Irja Askolan valinta piispaksi tuli kuusi vuotta sitten ikään kuin puun takaa. Toki Askolan ystävät ja kannattajat loivat tai saivat aikaan ison Irja-hypetyksen mm. lyömällä rumpua siitä, että nyt on jo vihdoinkin naisen vuoro päästä piispaksi. Ongelma oli se, että Irja taisi olla hakijoista (lue: hakijoiksi kutsutuista) kenties tuntemattomin ns. suurelle yleisölle.

Olisin voinut kysyä vastausta rupriikin kysymykseen ihan suoraan piispalta itseltäänkin, mutta minusta tuntui hauskalta käydä dialogia Irja Askolan kirjallisesti dokumentoitujen ajatusten kanssa.  Lisäksi tämä lähestymistapa korostaa tämän kirjoittajan omaa valtaa, sillä minä itse saan näin määrätä, millaisia asioita oheisilla riveillä nostan esittelyyn. Sitaatit ovat kolmesta eri kirjasta, joissa kaikissa Askolaa on haastateltu.

Mutta nyt asiaan eli tervetuloa turistimatkalle Irja-piispan pään sisään:

”Kristinusko oli tekemistä, ei istumista. Kristinusko vei meidät laulamaan vankiloihin ja vanhainkoteihin. Värkkäsimme joulupaketteja ja kirjoitimme tervehdyksiä tuntemattomille, Biafran kriisi herätti tajuntamme kansainvälisyyteen. Kristinusko avasi portteja sinne, mistä muutoin olisi ollut osaton, tyystin tietämätön. Usko teki elämisestä kiinnostavan. .. Avatessani seurakuntatalon oven tein samalla ensimmäisen määritelmäni Jumalasta. Jos nämä kirkon ihmiset ovat näin ystävällisiä, varmaan Jumalakin on. Yhä ajattelen, että Jumalan kaunein sana on ’tervetuloa’.”

RR: Edellä Askola kuvaa omaa seurakuntanuoriaikaansa Lappeenrannassa. Samaan aikaan (1968) Helsingissä vastavalmistuneen Temppeliaukion kirkon kallioihin maalattiin toistuvasti sana BIAFRA! muistutukseksi siitä, että tällaisia kerskakirkkoja ei tule rakentaa samaan aikaan kun muualla on nälänhätä.

Irja Kaarina Askolalle (s. 1952) valkenee noihin aikoihin, että kirkko on avoinna kaikkien tulla.

Sanojen rakastajaksi minut houkuttivat kodin varjot. Suvun vuosikymmenet sisälsivät poliittista ja yhteiskunnallista vastuuta, yhteistä juhlaa ja huolenpitoa, mutta myös kipeitä kerroksia ja vaikenemisen kulttuuria. ..   Yhä löydän kristinuskon merkitystä siitä, että kaikki, mikä on totta, saa olla totta ja saa löytää sanoituksensa. Edes vihastamme Jumala ei mene rikki. Minua viehättää kristinuskon realistinen ihmiskuva: sunnuntaiaamua ei tarvitse aloittaa tulostavoitteiden tai menestyspisteiden kertaamisella vaan synnintunnustuksella. Jumalan tarjoama viikkosiivous!

RR: Irja, olen kolme vuotta sinua nuorempi ja työuramme ovat erilaisia kuin yö ja päivä: Sinä olet kiertänyt maailmaa erilaisissa kirkollisissa asiantuntijatehtävissä mm. kristillisen rauhantyön, kirkon yhteiskunnallisen työn ja ekumenian merkeissä.

Minä taas en ole ollut missään muualla kuin tässä Helsingin Bulevardin ja Vanhan kirkon vaiheilla. Miten voikaan joku niin rakastaa pian 190 vuotta täyttävää puukirkkoa ja siihen kokoontuvaa seurakuntaa!

Kun olin itse aikoinani nuorisona Tapiolan seurakunnassa, tutustuin ystävääsi lehtori Heli Savolaiseen, jonka avulla jostakin syystä innostuin seuraamaan urasi vaiheita. Lystikästä on se, että tätä nykyä teemme kumpikin töitä samassa talossa Bulevardi 16 B:ssä. Kolme vuotta vanhempana olet myös minua kolme kerrosta ylempänä, lähempänä taivasta.

Meille molemmille sanat ovat tärkeitä ja rakkaita. Myös luova sana. Sinä runoilet, minä bloggaan tajunnanvirtatekniikalla. Saamme myös palvella Sanaa, erilaisuuksistamme huolimatta. Tai ehkä juuri niitten tähden?

On ollut häkellyttävän hieno kokemus, kun olet Vanhassa kirkossa ns. Piispan messussa (papiksi vihittävien ensimmäinen yhteinen kokoontuminen alttarin sakramentin ääreen) parikin kertaa antanut minun hoitaa tuon pikkuisen messun yhdessä vapaaehtoisten seurakuntalaistemme kanssa niin, että koolla oleva tuomiokapitulin väkikin saa hetken olla kaikista velvollisuuksista vapaina kohtaamassa Vapahtajaansa ehtoollispöytään. Olen ollut aivan täpinöissäni, kun olen saanut puhua  noille tuleville papeille.  Viimeksi mukana olivat ensimmäistä kertaa myös diakonian virkaan vihittävät.

Vanhan vallan (ns. pönötyspiispuuden) aikana ei olisi tullut kuuloonkaan tällainen vapaamielisyys, että piispa olisi delegoinut joitakin  omia "piispallisia"  tehtäviään tavallisille rivipapeille!

Opiskeluaika toi elämääni värit, rytmit ja uudenlaisen uskon kieliopin. Armon avaran niityn. Taize’n yhteisö Ranskassa lumosi ja sulatti hellyydellään suljettuja sinettejä. Kapeuttaneet kiellot kääntyivät kutsuiksi. Tavalliseen arkeen silmikoituu aavistus juhlariemusta. Löytyi hymyilevä Jumala.

RR: Olivatko nuo suljetut sinetit yhtä kuin kirkolliset tabut? Armon avara niitty, hymyilevä Jumala? Arvelen, että tässä on se kipein kohta monien miesten uskonnollisessa ajattelussa: Tämä ei ole mitään julistusta, tämä on lässytystä, lain pitää olla aina mukana julistuksessa, armo ei saa olla liian helppoa ja ympäripyöreätä. Ansaitematon Rakkaus Meidän Osaksemme ei voi olla halpaa, vaan kun Jeesus Golgatan keskimmäisellä ristillä…!!! Osaa Jumala edelleenkin olla vihainen. Ei hän syntiä siedä vieläkään. Ettäs sen tiedät, piispa!

Kansainvälisen ekumeenisen järjestön vastuutehtävät toivat mittasuhteet oman mielen ja oman maan ongelmiin. Osallistuin parinkymmenen ihmisen kanssa Kirkkojen maailmanneuvosto kutsumana tulevaisuuden johtajuuskoulutukseen. Ensimmäistä kertaa Afrikassa: viisi viikkoa  Tansaniassa, ja silti kuin maailmanympärysmatkalla. Vain viisi meistä oli eurooppalaisia, minä heistä ainoa pohjoismaalainen ja ainoa nainen. Matkustin paikalle tietämystä ja kehitysmaaharrastuneisuutta mukanani. Palasin häkeltyneenä, entisestä tietämyksestä tyhjänä.

RR: Kyseessä ei ollut aivan perinteinen ajatustenvaihtomuoto, jossa menet kokoukseen omien ajatustesi kanssa ja tulet pois vaikkapa pomon ajatusten kanssa. Ei, vaan sinut lyötiin häpnadilla, tietämyksesi nollattiin. Jännää, että tällainen täydellistä mielenmuutosta tarkoittava metanoia-kokemus on myös synonyymi parannuksenteolle.

Eurooppalainen näkökulmani oli asettunut uomaansa: auttamattoman kapea, hienorakeisesti röyhkeä. Tuon kokemuksen syväjälki ei poistu. Tietämisellä on merkitystä vain, jos se antautuu vuorovaikutukseen monenlaisen ja monimutkaisen tulkintaverkoston kanssa. Silloin ilmiöistä tulee ihmisiä. Omia käsityksiä ei kannata puolustella, jos ei rohkene viedä niitä kosketuspintaan heidän kanssaan, joista mielipiteensä esittää. Jakarandapuiden alla menetin tukuittain vastauksiani: tilalle tuli tarve kuulla ja lupa hämmentyä.

RR:  Mistä mahtaakaan juontua vaalimamme ajatus, että Eurooppa ja EU olisivat maailmanlaajuisesti tarkastellen jotakin erityisen suurta ja hienoa? Mitä taas tulee esim. myyttiin suomalaisesta rakennustaidosta, niin onhan sekin kupla jo aikaa sitten puhjennut silmillemme. Ja kuplan sisällä on ollut pelkkää – hometta! Rakennemuutoksen paikka, ilmi selvästi!

Kristinusko on minulle verbivoittoista. Jumala määrittelee itsensä sanomalla ’olen se, joka olen’. Ydintä ei voi kahlita kehän päätelmiin. Joulussa verbit vilkastuvat: esirippu avautuu, asetelmat muuttuvat ja hierarkiat murtuvat. Tuonpuoleisuus ja tämänpuoleisuus suutelevat toisiaan. Mikään inhimillinen ei ole enää Jumalalle vierasta; Jeesus on Jumalan näköispainos. Hän osoittaa tien, jota kulkea miten ja minne. Tiellä on muistettava, että kun katson Jumalaa, horisonttiin kohoaa ihminen. Teonsanojani varten.

RR: Tässä kohdassa, tunnustan, vierastan ajatusta siitä, että mikään inhimillinen ei ole enää Jumalalle vierasta. Niin, jos Jumala jonkin asian ymmärtää meidän ymmärtämättömien ihmisten elämästä, niin ei se välttämättä merkitse sitä, että Jumala on valmis hyväksymään ihan mitä vain!

Jos piispa Askola osaa rohkeasti sanoittaa tuttuja asioita uusiksi, niin samaa harrasti myös oppi-isämme Martti Luther. Vielä tänäkin päivänä minua suorastaan pyörryttää  uskonpuhdistajan ajatus siitä, että meidän kristityiksi itseämme kutsuvien tulee olla kristuksia toisillemme!

Kirkon toimintakulttuurin muutosta, uudistamista ja kehittämistä, Irja Askola kuvaa sodanjälkeisistä piispoista tehdyistä haastatteluista koostuvassa Piispankronikassa näin:

…viimeksi kuluneina vuosikymmeninä kirkossa on tarvittu komiteamietintöjen kautta asioihin puuttumista. Nyt minun mielestäni se työ on tehty. Siksi ajattelen meidän toimintakulmaamme.  Yhtenäiskulttuurin aika on lopullisesti ohi. Minun mielestäni meidän tulisi nyt kääntää ajattelumme kello kansalaisyhteiskunnan aikaan. Tämä merkitsee yhteistyötä, verkottumista, keskeneräisten asioiden tämänhetkistä selkeämpää avaamista, kansalaisten mukaan ottamista kirkkoon, heidän osaamisensa ja vahvuuksiensa hyödyntämistä. Ajattelen asiaa siis toimintakulttuurikysymyksenä.

RR: Kuten edellisestä on käynyt ilmi, piispa Askola ymmärtää valtansa sanojen ja toiminnan vallaksi. Jos haluaa vaikuttaa, tulee jokaisen päästä vaikuttamaan. Ilman yhteisön osallistumista ei synny muutosta.

Kun valta tarkoittaa Askolalle vaikuttamisen valtaa, kyse on viime kädessä yhteisön eikä yksilön vallasta Vaikuttamisen valta tulee Askolan ajattelussa hyvin lähelle arvovaltaa. Piispa korostaa. ennen kaikkea sanojen valtaa eli sitä, mitä asioita tulee nostaa esille ja miten. Erityisen tärkeitä ovat tunteet sanojen taustalla.

Askolan mukaan sanojen lisäksi myös toimintakulttuuri on tärkeä.  Se näkyy hyvin vaikkapa siinä, keitä kutsutaan mukaan keskusteluun, mitä tarjoaa ja mitä arvoja toiminnallaan edistää.  Piispan tekemissä valinnoissa yhdistyy instituutio ja ihminen. Tekeekö valinnan piispa vai Irja Askola? Vaikka valinnan tekee Irja Askola, niin hänen edustamansa instituutio tuo ratkaisulle symbolin arvon.

Askola pitää muiden voimaannuttamista tärkeimpänä vallankäytönvälineenään. Hän pyrkii luomaan sellaisen ilmapiirin, jossa ihmiset voivat laittaa osaamisensa likoon muiden ja asian hyväksi. Mutta sen lisäksi vaaditaan myös sitä, että hän itse on läsnä ja käytettävissä. Läsnäolo tekee vallasta kollektiivisen ja antaa tilaa vaikuttaa.

Johtajan tulee Askolan mukaan tuntea omat arvonsa, jolloin pystyy toimimaan niitten mukaan. Silloin arvot ottavat vallan ja ohjaavat toimintaa.  Tärkeintä on yhteinen matka ja tulos, joka syntyy yhdessä.

Millaista valtaa piispa Askola siis käyttää Helsingin hiippakunnassa?  Vastatkoon hän itse niillä neuvoilla, joita hän vallankäyttäjille antaa haastattelussaan kirjassa Hyvä Paha Valta (toim. Marjatta Jabe ja Sari Kuusela, Talentum 2013):

  • Verkostoidu ja ole mukana
  • Hyödynnä tietoisesti erilaisuutta
  • Käytä valtaa yhdessä yhteisön kanssa
  • Rohkaise kasvuun ja ole esimerkkinä osallistavasta vallankäytöstä
  • Tunne itsesi ja anna muidenkin tuntea sinut: älä pakene roolin taakse.

 

HyväPahaVallan lisäksi olen tätä bloggausta varten syynännyt kirjoja

  • Piispanpolku 10, Hengellisiä matkakertomuksia, toim. Jaakko Heinimäki (Kirjapaja 2015)
  • Piispainkronikka, sodanjälkeiset arkkipiispat, piispat ja kenttäpiispat lähikuvissa, toim. Heikki-Tapio Nieminen (Edico 2012)

 

 

 

24 kommenttia

  • Jan Ahonen sanoo:

    Kotimaan printtiversio tältä viikolta (pdf luettavissa jo nyt) on jo hoitanut tuon Helsingin tulevan piispan pohtimisen. Samalla täytettiin myös Oulun ja Turun piispan istuimet. Helsinkiin Teemu Laajasalo, Ouluun Niilo Pesonen ja Turkuun Risto Leppänen on minun veikkausrivini.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Jan: Auts, milloinkas sä tolleen olet ehtinyt ennustajaeukoksi ryhtyä? Mun lähestymistapani Helsingin tulevan piispan henkilöllisyyden paljastamiseen oli kyllä paljon tieteellisempi, mutta samaan lopputulokseen päädyimme joka tapauksessa.

      Harmi, kun menin tiistaina 31.5.2016 Stadin Suvivirsi-tapahtuman yhteydessä Laajikselta kysymään, että saanko jo aloittaa hänen vaalikampanjansa Kotimaa24:ssä. Häntä asia nauratti makeasti, mutta hän kuitenkin siinä naurun pärskeitten keskellä puisti päätään, että älä, älä, älä…

      Niinpä siis päätin, että äläkän nostaminen ei olisi viisasta. Nyt kyllä olen eri mieltä itseni kanssa. Koska kukaan ei ns. hae piispanvirkaa vaan siihen kutsutaan, niin eihän Teemu voi mitään sille, jos ja kun me, stadin papisto, otamme ja uhr… siis kutsumme hänet. Vai mitä?

      Laitahan, Jan, tähän linkki siihen sun juttuusi. Mä en tällä vähällä näölläni sitä tekstiä kohtuuajassa löytänyt.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Eikö Laajasalolla ainakin joskus ole ollut se partakin? 😂

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (63 v., 117 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa24.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121