Minäkin olisin voinut nuorena radikalisoitua

Katsoimme eilen mieheni kanssa Netflixistä elokuvan Layla M. Se kertoo Amsterdamissa asuvan teini-ikäisen muslimitytön vähittäisestä radikalisoitumisesta. Tarina oli varsin uskottava. Kokemus epäreilusta kohtelusta sekä etniseen taustaan ja uskonnolliseen vakaumukseen liittyvästä rasismista nousi alun  perin melko pienistä yksittäisistä tilanteista. Sitten se alkoi kasvaa ja voimistua, ja synnytti tytössä halun tutustua syvemmin omaan uskontoonsa ja antautua sille. Koko ajan elokuvaa katsoessani kuitenkin mietin, ettei kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä kasvava viha yksistään selitä radikalisoitumista. Elokuvan radikalisoituvassa teini-ikäisessä muslimitytössä näin osittain 16-vuotiaan itseni.

Palatessani ajatuksissani omiin teinivuosiini tajusin, että teini-ikäinen on ylipäätään altis radikalisoitumaan, niin uskonnollisesti, poliittisesti kuin aatteellisestikin. Jyrkkä, mustavalkoinen ja kahtiajakautunut maailmankuva sopii monen teinin sieluun. Palava halu taistella jonkun asian puolesta tai jotakin vastaan sekä syvä kaipuu yhteisöllisyyteen tekevät teini-ikäisistä tietyllä tavalla helppoja uhreja monenlaisille ääriliikkeille.

Teinivuosieni seurakuntapiireissä syntyi niin kutsuttu Maanantaipiiri ja myöhemmin Maitobaari, joiden jäsenistä osa puolestaan muodosti myöhemmin äärimmäinen jyrkän ja sulkeutuneen Koivuniemen lahkon. Miten monet älykkäät ja korkeasti koulutetut tuttavani lopulta päätyivätkään sinne. Liikehdintä oli karismaattista ja Raamattua tulkittiin hyvin kirjaimellisesti. Varsinkin myöhemmin liikehdintää leimasivat myös aurotitaarinen johtajuus, manipulointi, menestysteologinen  ajattelu ja naisten alistaminen.

Osallistuin pitkään raamattupiiriin, jota veti henkilö, joka oli myöhemmin yksi Maitobaarin perustajista. Meille vastikään riparin käyneille raamis oli antoisa, ilmassa oli suurta hengenpaloa. Me nuoret kirkasotsaiset uskovaiset janosimme lisää tietoa, lisää kokemuksia, lisää ymmärrystä. Olimme kaikki vilpittömiä, aivan varmasti myös raamiksen vetäjä.

Katsoessani elokuvaa Layla M tunnistin jotakin teini-ikäisestä itsestäni: olisin kiihkeästi halunnut, että lapsuuden perheeni olisi ollut uskonnollisempi. Ja minulla tässä ei ollut taustalla mitään rasismikokemuksia. Sisäsyntyinen taipumus hengellisyyteen, nuoruuden mustavalkoinen maailmankuva sekä ympärilläni silloin vaikuttanut karismaattinen, ratkaisukeskeinen kristillisyys riittivät, ja saivat minut paitsi kaipaamaan kotiin syvää uskonnollisuutta myös pelkäämään ja suremaan vanhempieni kadotukseen joutumista. Nyt tuo lähes hävettää, mutta silloin pelko oli minulle totta.

Monet ystävni seurakuntanuorissa traumatisoituivat lopulta pahasti tuon kaiken keskellä. Heitä peloteltiin henkivalloilla ja demoneilla ja houkuteltin mukaan syvemmälle piireihin hyvin kyseenalaisinkin keinoin. Itse säästyin traumoilta enkä tullut koskaan vedetyksi mukaan mihinkään sisäpiireihin. Luullakseni se johtui siitä, että kukaan nuori mies liikkeen liepeillä ei ollut kiinnostunut minusta vaimoehdokkaana. Useita ihmisiä ympäriltäni tuntui nimittäin vievän syvemmälle piireihin tämän tapaiset voimat. Toki myös muutto kauas toiselle paikkakunnalle opiskeluitten perässä auttoi itseäni katsomaan asioita uudesta kulmasta.

Mitä vanhemmaksi tulin sitä enemmän aloin nähdä ongelmia ja sokeutta, jopa pahuutta tässä hengellisyydessä, joka teininä tuntui houkuttelevalta ja oikealta. Sittemmin on ollut vapauttavaa tajuta, että kristittyjen parissa on lukemattomia eri tapoja tulkita Raamattua ja elää todeksi uskoa. Kaikissa piireissä ei vaadita tottelemista ja sokeaa uskoa, vaan kannustetaan ajattelemaan, epäilemään, kyseenalaistamaan, ottamaan itse selvää ja ennen kaikkea olemaan rehellinen itselle ja muille. Nykyään en ole valmis tinkimään rehellisyydestä piiruakaan. Oikeaoppisuus jää arvona kauas rehellisyyden taakse.

Mikä sitten suojelee teiniä radikalisoitumiselta? Tähän ei nähdäkseni ole yksiselitteistä vastausta. Monia varmaankin suojelee perusterve lapsuudenperhe tai hyvät ja intohimoiset harrastukset. Silti pidän mahdollisena, että lähes kuka tahansa taustastaan riippumatta voi tietyssä iässä ja otollisissa olosuhteissa tulla vedetyksi mukaan johonkin äärimmäiseen. Ja siinä tilanteessa vanhempien aito huoli ja kiivas vastustus voi olla se viimeinen niitti, joka saa nuoren nimenomaan liittymään johonkin tiukkaan yhteisöön. Kasvattajilta vaaditaan siis suurta viisautta ja herkkävaistoisuutta, jotta hyvä tarkoitus ei johtaisi siihen pahaan, miltä he juuri haluaisivat lastensa välttyvän.

17 kommenttia

  • Sauli Karhu sanoo:

    Olen tuo Emilian mainitsema mies, jonka kanssa katsoi tuota elokuvaa. Itse koin eri tavalla vahvoja tunteita sitä katsellessa, vahvempia kuin aikoihin. Selvimmin tunnistin itsessäni vihan. Juuri sitä tunnetta koen aika harvoin.

    Mistä viha? Tajusin taas kirkkaasti, miten suuria ongelmia aiheutuu siitä, kun psyykkisiä ongelmia koitetaan ratkoa uskonnollisella äärimmäisyysajattelulla. Tämä suuttumukseni ei tietenkään liittynyt blogisti-vaimoni nuoruuteen mitenkään, vaan omiin kokemuksiini tästä aiheesta.

    Niin joo, se viha laantui hyvin pian :) Elokuva taisi siis olla terapeuttinen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu
    Emilia Karhu

    Olen Kotimaan toimittaja.