Mistä apu silloin, kun usko tekee kipeää?

Lukuisat viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että uskon ja mielenterveyden välillä on usein myönteinen vuorovaikutussuhde. Näin havainnoi emeritusprofessori Markku Ojanen ja jatkaa:

”Uskovaiset ovat terveempiä, elävät pitempään, he ovat keskimäärin tyytyväisempiä elämäänsä kuin ne, joille uskonnolla ei ole merkitystä. Yksilön elämässä uskonto auttaa selviytymään kriiseistä ja vaikeista asioista.”

Tästä huolimatta uskonto ja siihen liittyvät virheelliset painotukset tekevät joskus myös ikävää jälkeä. Erityisessä polttopisteessä ovat ihmisen kokemukset syyllisyydestä ja huonoudesta. - Professori Ojanen sanoo, että tähän aiheeseen liittyy kaksi suurta teemaa:

”Kaksi minusta nousee ylitse muiden: syyllisyyden virittäminen ilman armon julistusta ja vallankäyttö ilman rakkautta”

Näin siis Seurakuntalainen.fi nettisivuilla:

https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/vaaranlaiset-painotukset-uskonkasityksissa-johtavat-mielenterveyden-jarkkymiseen/

Samassa artikkelissa pohditaan myös demoneihin liittyvien pelkojen vaikutusta ihmisen mielenmaailmaan. Edellä mainitun artikkalin mukaan: ”Purduen yliopiston tutkimuksessa havaittiin, että mitä enemmän ihminen uskoo teini-iässä pahoihin henkiin, sitä todennäköisemmin hän kärsii nuorena aikuisena rakkaudettomuuden tunteista, surusta ja masentuneisuudesta.”

Näyttää siltä, että uudet tutkimukset yhtäältä varoittavat epäterveestä uskonnollisuudesta, mutta toisaalta samalla tunnustavat uskonelämän suuren arvon.

Tähän liittyen vielä yksi nosto uskonnonpsykologian asiantuntijan ja kliinisen psykologian emeritusprofessorin Kenneth I. Pargament suulla:

”Monille ihmisille uskonto ja hengellisyys ovat tärkeimpiä henkiseen kasvuun johtavia voimavaroja. Toisille uskonto ja hengellisyys ovat ongelmanlähteitä, joihin täytyy tarttua ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin parantamiseksi. - Jollei näitä kamppailuja ratkaista, ne voivat johtaa fyysisen ja mentaalisen terveyden heikentymiseen.”

Mitä näistä edellä kuvatuista havainnoista tulisi ajatella ja miten löytää terve usko?

Näkisin niin, ettei terve usko ole kuin kakkuresepti, johon itse annostelemme jauhoja, sokeria, rasvaa, kananmunia, mausteita ja leivinjauhetta yms. sopivassa suhteessa. - Emme voi aivan yksinkertaisesti päättää painottuuko uskomme syyllisyyteen, häpeään, iloon, suruun, vihaan tai pelkoon. Uskonelämä ei ole myöskään kuin unelmiemme talo, jossa olemme oman elämämme arkkitehtejä ja tyyliasiantuntijoita. Uskonelämäämme liittyy paljon perittyä ja annettua. - Toki jonkin verran mukana kulkee myös itsevalittua, mutta senkin valitsemme usein toisten ohjaamana ja suostuttelemina... tai vähintäänkin toisten esimerkin innostamina. - Uskonelämään liittyy aina tiettyjä realiteetteja, joista suuri osa ei ole lähtökohtaisesti omissa käsissämme. Apostoli Paavali kysyy osuvasti:

”...Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on: "Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!"” (Room.10:14-15)

- Mutta mitäpä, jos ei ole tullutkaan vastaan niitä ”suloisia jalkoja”, vaan enemminkin sekalainen määrä saappaita tallaamassa herkkää sydäntä?

Usko ja millaiseksi se syntyy, riippuu monista realiteetteista. Siksi aina, kun tutkitaan tervettä ja sairasta, vapauttavaa ja orjuuttavaa uskoa, on hyvin tärkeää mennä aivan uskonelämän juurille asti. Joskus uskonelämän hoitaminen vaati samanlaista asennetta kuin metsurilla risusavottassa, tai pellon raivaajalla kantojen maasta kiskomisessa. - Ulkoisen reformaation lisäksi tarvitsemme monesti myös sisäistä uskonpuhdistusta, jossa suostumme elämäämme orjuuttavien kantojen ja juurien raivausprojektiin. Siihen liittyy usein ankara jaakobinpaini syyllisyyskysymysten kanssa...

Ei ole lopulta niin ratkaisevaa onko syyllisyydentuntoamme vähän vai paljon. Ratkaisevampaa kuin määrän pohtiminen on se, mistä syystä syyllisyydentuntomme kumpuaa. - Olemme näet ihmisinä kykeneviä tuntemaan syyllisyyttä ja lietsomaan syyllisyyttä kovin erityyppisistä asioista. - Joskus syyllisyys viritetään kovin epäsuhdalla tavalla. - Saatamme esim. lietsoa syyllisyyttä hieltä tuoksuvan t-paitamme äärellä, vaikka saattaisi olla syytä tuntea suurempaa syyllisyyttä siitä tavasta, jolla toisiamme puhuttelemme!

ja (karrikoiden) kääntäen...

Joskus teemme suuren numeron siitä tavasta, jossa käskytämme ihmistä pakenemaan palavasta talosta, vaikka olennaisempaa olisi herätä huomaamaan nopeasti kehittyvä vaarallinen tilanne.

Eräs terveen uskon (ja erityisesti terveen uskonyhteisön) mittari on siinä, uskallammeko tunnistaa ja tunnustaa virheemme ja syntimme. - Mitä silloin tapahtuu, kun tunnustamme virheemme? Onko sovitus hankittava pitkän ja nöyryyttävän syyllistämisprosessin kautta, vai onko pelastuksen ja sielunrauhan asiassa lupa uskoa synnit anteeksi jo heti, vaikka maallinen esivalta edellyttäisikin vankeutta, tai pitkää velkasaneerausta?

Ottaako armo syntisen vastaan, turvallisille käsivarsilleen, heti sillä paikalla, johon katuva kaatuu?

Pyhä Raamattu on rehti kirja. Se ei väitä, että lain julistus tuntuisi mukavalta. - Moraalista lähestymistapaa ei idealisoida. - Päinvastoin!

Kun juoksemme itsekkäiden halujemme ajamana teemme usein paljon pahaa ja rikomme paljon. Ymmärrämme tämän periaatteessa ilman erityisempää saarnaamista.

Yksi juo. Toinen rikkoo avioliittonsa. Kolmas tekee rahasta ja mammonasta epäjumalansa jne. - Vauhdin huumassa on kovin vaikeaaa myöntää mitään, tai pysähtyä tuntemaan tervettäkään syyllisyyttä. - Omalla kohdallamme ymmärrämme, ettei lain saarna ilahduta mieltämme. - Silti olemme toisen ihmisen kohdalla helposti valmiit ”lukemaan hänelle vähän lakia”. Tähän emme välttämättä tarvitse edes Raamattua, tai minkään muunkaan uskonnon pyhää kirjaa. Monissa asioissa tietynlainen lain lukeminen sujuu meiltä (ja jopa iltapäivälehdiltä) luonnostaan.

Aivan ylläen apostoli Paavali, tuo tiukkapipoiseksi väitetty Jumalan mies, paljastaa tällaisen moraalisen lähestymistapamme ongelman. Hän sanoo laista näin:

”Minä elin ennen ilman lakia; mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että käskysana, joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi.” (Room.7:9-10)

Paavali tietää jo ennen uusia tutkimuksiamme, ettei laki voi lopulta saada aikaan elämää. - Sitä toki tarvitaan vahingollisten asioiden ja sydämemme itsekkään perusolemuksen tunnistamiseksi, mutta itsessään laki ei synnytä elämää, vaan kuolemaa. - Tämä on ongelmamme, eikä vain uskontojen ongelma, vaan koko ihmisyyden haaste yleisestikin.

Kysymys on siinä, että kierrämme helposti moralismin kehää. Vapaamielisenä itseään pitävä ihminen moralisoi konservatiiveja ahdistavasta uskosta. Konservatiivi taas arvostelee arvolibaraaleja vastuuttomuudesta. - Todellisuudessa molemmat jahtaavat vain toistensa häntää!

Klassisen kristillisen armokäsityksen mukaan pelastuksen sanoma, lupaus syntien anteeksiantamuksesta on mahdollista uskoa omalle kohdalle tässä ja nyt. Tämän käänteen myötä saamme sydämeemme Jumalan rauhan. - Tämä kääntymys ei kuitenkaan tarkoita, että helmasynteihimme liittyvä työ ja kilvoittelu päättyisi tähän. - Me saaamme kuitenkin nyt taistella syntiä, kuolemaa ja perkelettä vastaan levosta käsin. Olemme jo Voittajan puolella, vaikka jokainen päivämme ei olisikaan voittokulkua...

Terve usko lähtee aina liikkeelle koko moraaliteologisen sidonnaisuutemme oivaltamisesta. Me tarvitsemme toki oikeita diagnooseja, mutta vielä enemmin me tarvitsemme oikeaa lääkettä.

Terve usko versoo aina hyvästä sanomasta: "Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!"

Evankeliumi, hyvä sanoma Jumalan armosta ja anteeksiantamuksesta Jeesuksessa Kristuksessa, on Jumalan voima (Kts. Room.1:16).

Silloin ei tarvitse miettiä oman syntisyyden määrää, vaan voi tuumata Paavalin kanssa yhdessä:

”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1Tim.1:15)

4 kommenttia

  • Tuula Hölttä sanoo:

    ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1Tim.1:15)

    No entäs se, joka sanoi Moosekselle “Minä olen se, joka minä olen”. ja se joka sanoi Johanneksen evankeliumin mukaan ’Minä olen’ maailman valo. ’Minä olen’ elämän leipä. ’Minä olen’ portti. ’Minä olen’ hyvä paimen. ’Minä olen’ ylösnousemus ja elämä. ’Minä olen’ tie, totuus ja elämä. ’Minä olen’ viinipuu.

    Eikö ihmisen pieni “minä” ole juuri se portti, jonka kautta ihminen löytää maailmankaikkeuden luoneen suuren Minän ja Jeesus Kristuksen yhteyteen, jos haluaa?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Kiitos kommentista! Voitko hieman avata tuota viimeistä virkettäsi? En ehkä ihan päässyt kiinni, mitä tarkoitat omalla minuudella porttina…

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Manu Ryösö :”Voitko hieman avata tuota viimeistä virkettäsi? En ehkä ihan päässyt kiinni, mitä tarkoitat omalla minuudella porttina…”

      Sitä, että kun ihmiselle on sielun työkaluiksi annettu järki ja omatunto, hän todella henkilökohtaisesti sisimmässään ymmärtää, että se on lahja ja silloin on myös lahjan antaja, kuten emerituspiispa Juha Pihkala on Tekstiviestejä-kirjassa v. 2001 kirjoittanut.

      Esim. henkilökohtaisesti paras suunta lahjan antajan luokse on minun mielestäni löytynyt Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen kuuluvasta Suomen ortodoksikirkosta, mutta kun minä en ole luonut taivasta enkä maata, olen omantuntoni mukaisesti nykyisin vain evl.kirkon ”kannattajajäsen” yhdessä puolisoni kanssa “kunnes kuolema meidät erottaa”.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Kiitos Tuula! Mielenkiintoisia ajatuksia. Herra siunatkoon Suomen ortodoksikirkkoa Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen armonsa kautta!

      Ilmoita asiaton kommentti