Mistä hiippa puristaa?

On ollut antoisaa ja mielenkiintoista lukea tästä lehdestä entisten piispojen haastatteluja. Viimeksi vuorossa oli Lapuan Jorma Laulaja, sitä ennen on jäänyt mieleen Mikkelin Voitto Huotarin haastattelu. Näissä keskusteluissa piispa emeritukset ovat puhuneet henkilökohtaisesti aikansa kirkollisista asioista, joista he virkavuosinaan enemmän vaikenivat.

Evankelisen liikkeen hengellisyydessä kasvaneen Jorma Laulajan haastattelusta jäin miettimään sitä mitä hän sanoo oppineensa vasta eläkkeellä kirkon penkissä istuessaan: kirkko menettää jotain olennaista moninaisuuteen ja sekavuuteen. ”Seurakuntalainen ei pyydä muuta kuin että hän saa kuulla evankeliumin julistusta, hän saa kuulla Kristuksesta, armosta ja lähimmäisenrakkaudesta.”

Miten voi yleistää sen mitä seurakuntalainen toivooo messuun tullessaan? Ainakin itselleni tulee silloin tällöin pitkästynyt olo, kun saarna kulkee tuttua ja turvallista latua ja kertaa armonjärjestyksen heräämisestä uskon saamiseen. Olen nähnyt, mihin kaikkeen armo ja usko voivat johtaa, ja toivon että puhujat uskaltaisivat mennä kaiken anteeksi saamisesta myös eteen päin. Että ei liikuttaisi vain syyllisyyden ja anteeksi saamisen välissä edestakaisin ikiliikkujan tavoin eikä kuljeta mihinkään.

No, en ajattele että piispa emeritus sitä tarkoittaa, ja onhan siinä sanottu lähimmäisenrakkaus. Lisäksi hän toteaa messun olevan sellainen seurakuntaelämän keskus, josta ”kumpuavat myös diakonia, lähetys ja sielunhoito. Juuri muuta ei kirkolta tarvitakaan.” Utelias olisi tietenkin mielellään kuullut jotain siitä moninaisuudesta ja sekavuudestakin, johon kirkko on menettänyt jotain olennaista. Muuttuvasta toimintaympäristöstä, kirkkokansasta ja yhteiskunnasta, on tunkenut esityslistoille moninaisuutta, jonka kanssa olisi pitänyt osata painia tarmokkaammin – ei kai tällaista tarvitsisi yhä uudelleen toistaa – juuri Laulajankin aktiiviaikana.

Maaliskuun lopun numerossa Voitto Huotari puolestaan ihmetteli messun sijoittumista seurakunnan keskiöön. ”Nykyisin toistetaan kaikkialla, että jumalanpalvelus on seurakunnan keskus, vaikka kaikki tietävät, että käytännössä niin ei ole. Ihmiset kokevat seurakunnan tärkeäksi sen tekemän kasvatustyön ja diakonian vuoksi, eivät messun.” Huotari kysyy, mihin kasvatus ja palvelu katosivat kirkkonäkemyksen ytimestä, ja mistä se messu putkahti keskiöön? Huotari arvelee että se tapahtui ekumenian myötä ja katolisen kirkon vaikutuksesta.

Muistaakseni Voitto Huotari oli yksi kirkko ja seurakunta 2000 prosessin rakentajista. Menikö se niin, että 1990-luvun jumalanpalvelusuudistus komiteoineen vei lupaavalta 2000-visoinnilta tilan ja ajan? Kirkkoon ei mahdu monta uudistusta yhtä aikaa. Huotarin kysymykset ovat tärkeitä, vaikka taas kerran arveluttaa ihmisten niputtaminen jonkun tietyn kokemuksen taakse. Lisäksi Huotari katsoo asioita kirkkososiologian näkökulmasta.

Väitän että teologisesti ajateltuna seurakuntaelämän keskus ei ole messu, ei kasvatus tai diakonia eikä muukaan toiminto, vaan se on maailmaan lähetettynä oleminen ja siinä Jumalan työhön osallistuminen. Messu on hirveän tärkeä, onhan siinä lähettämistä tarkoittava sana. Parasta mitä olen tästä aiheesta kuullut ja lukenut, on Patrik Hagmanin kirjassa Efter folkkyrkan: en teologi om kyrkan i det efterkristna samhället.Harmi vain jos sitä ei vieläkään ole saatavissa toisella kotimaisella kielellä. Siinä on kuvattu messun kahityksen kohtalokkaat käänteet, kuten se miten keskiajan lopulla papisto keksi alkaa nimittämään ehtoollisaineita ”suureksi salaisuudeksi”, kun sellaisena oli siihen asti pidetty Kristuksen seurakuntaa. Sen käänteen seurauksena seurakuntalaiset tottuivat seuraamaan alttarilla tapahtuvia pyhiä mysteereitä hiljaa suu auki, ja papit saivat ylivertaisen ihmeiden tekjän roolinsa.

– – – –

Oli tarkoitus vain sanoa, että jostakin ja jollakin tavalla piispan hiippa kuten muukin kirkollinen vastuu puristaa niin, että monoliittinen kirkollisuus, yksituumaisuuden vaikutelma ja vuosisatainen toimintaperinne säilyvät. Eero Huovisen Sigfrid Sireniusta käsittelevässä laajassa esseessä tämän viikon lehdessä mainitaan ”lakiperäisiin tehtäviin ja virallisiin muotoihin kiinnittyminen”, joka estää uudistusten esiin pääsyn. Siinä yhteydessä esitellään jo sata vuotta sitten sanottu arvio: vaikeammin muutettavaa lakia lienee vaikea ajatella kuin Suomen kirkkolaki on. Voisiko sitä pitää puolustuksena kaikille niille kirkollisille johtajille, joilta odotetaan Hengen vapautta ja rohkeutta? Tämä näyttää menevän jo tämän viikon lehden mainostamiseksi ja seuraavan blogin alueelle, joten lopetan nyt ilman enempää hieromista.

  1. Ovet on tietysti kaikille avoimena, mutta kynnys on todella korkealla. Sen yli on uskomattoman vaikea ensikertalaisen päästä. Olenkin tuota vuosia ihmetellyt, että miksi sitä ei madalleta. Nyt netin aikana kynnyksen madaltaminen kävisi helposti.

    Ensikertalaisille voisi olla netissä ohjeita ja paljon muuta sellaista asiaa, joka helpottaisi juhlaan saapumista. Nyt siellä taitaa olla vain kolme nimeä ja kellon aika. Ei edes osoitetta. Kaikista muista kirkon toiminnoista on monipuoliset ja kauniit mainokset. Miksiköhän tästä suuresta pääjuhlasta ilmoitetaan kovin pelkistetysti.

  2. Jos minä saisin muotoilla kirkon uusiksi, se olisi sisällöltään elämän ja toivon kirkko, joka keskittäisi sanomansa ja toimintansa tähän aikaan ja lakkaisi mainostamasta kuoleman, syyllisyyden ja pelastuksen teologiaa. Se tunnustaisi arvoituksellisen Jumalan ja ihmisen välisen yksilöllisen suhteen tärkeimmäksi ja löytäisi pyhän ihmisten ekumeniassa, kasvussa, myötätunnossa, kohtaamisissa, luonnossa, taiteissa jne. Se ottaisi kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, olisi arvojohtaja ja pehmeä tyyny yhteiskunnassa ja tarjoaisi konkreettisia uusia osallistumisen mahdollisuuksia niille, jotka haluavat auttaa. Uusi ohjelma avaisi sielut kuulemaan ja vastaanottamaan. Digitaalisuutta hyödynnettäisiin tietysti, tavoitteena globaali kirkko. Perinteistä lähetystyötähän tämä konsepti ei kaipaa, koska ihmisiä ei tarvitse käännyttää. Niiden olisi vain hyvä löytää pyhä ja merkityksellisyys itsestään ja nähdä se myös ympärillään.

  3. Tässä vaiheessa pari omaa kommenttia. Viimeisessä kappaleessa sekosin aiheestani, siinä näyttää siltä että kirkkolain muuttaminen olisi erityisen tärkeä asia. Onhan siinä sellaista mikä joutaisi korjata, mutta sanon niinkuin monet kirkkojäärät jotka näkevät asian liian vaivalloiseksi tieksi: kirkkolaki ei kuitenkaan estä tolkullista toimintaa. Halusin sanoa että kaikki muukin toimintakulttuurissa on vaikeammin muutettavissa kuin mikään muu. Siis vaikeammin muutettavaa lienee vaikea ajatella kuin kirkon toimintakulttuuri (aika kyprinen ilmaus:)

    Toinen kommenttini liittyy siihen, että tästä ja jostakin muustakin blogistani näyttää siltä kuin minulla olisi erityistä kaunaa piispoja kohtaan. Siltä minusta näyttää kun luen uudelleen kirjoittamaani. Sitä joudun miettimään. Haenko epärealistisesti piispoista kaikkivoipaista Isää itselleni? Mielestäni he ovat hienoja ihmisiä, ja tekevät sen minkä voivat. Sitä että tilanne on tämä mikä on (kirkko ei ole onnistunut toimimaan proaktiivisesti suhteessa toimintaympäristön/yhteiskunnan muutoksen suhteen) en voi pitää yksin piispojen vikana – tekee mieli tölvästä että ei ainakaan nykyisten piispojen. Kirkkohallitus ja se jo Sireniuksen näkemä ”lakiperäisiin tehtäviin ja virallisiin muotoihin kiinnittyminen” ovat sellainen raudoitus kintussa että siinä ei juuri liikahdeta.

    Pyristelen siis tietoisesti irti piispakaunastani. En minäkään pystyisi sekemään sitä mitä heiltä odotan.

    • piti siitä tietystä ilmauksesta sanoa että aika kryptinen:):) ei nämä sivistyssanat ole aivan hallussa…

    • Minusta näyttää Piispojemme olevan kovin tyytyväisiä keskusteluun kirkkomme tilasta. Näin Ihmiset seurakunnan jäseninä huolehtivat asiasta mistä Piispojen itsensä tulisi kantaa huolta kuten olla jotakin mieltä, edes jostakin.

      Asialla on kovasti vielä nuori perinne jolle edellinen Arkkipiispa antoi kestävän ilmaisun. Tarkkaa sanamuotoa en muista, mutta se meni jotenkin seuraavasti; asiat ovat monikerroksisia ja usealla tavalla vaikeita. Kuitenkin Kari Mäkinen useasti vastasi tähän suuntaan vaikken tarkasti voi jäljitellä.

      Näin Piispojemme omat julkitulot kirkon päivän haasteissa ovat seurakuntalaisilla jotka näin tekevät Piispoillemme kuuluvaa työtä. Aika hyvin huolittu.

      Piispojemme määrän voisi hyvin pudottaa puoleen.

      Lainoppinut asessori hyvin huolehtisi Piispantarkastukset ja kun välttämätöntä olisi voisi Piispa osallistua seurakunnan tarjoamalle lounaalle, ja Herransiunauksensa antaa lounaan jälkeen kun aika ei sallisi Piispanmessun yhteydessä esiintymistä seuraavana päivänä; ruuan siunaaminenhan on yhtä arvokasta kuin siunata esikirkollista perinnettä olevan uhraamismenon toistamisen siunaaminen missä tosin hengellisen substanssin jakamisen kohteena ovat myös seurakuntalaiset.

      Sitten viimeiseksi; miksikähän Jumalanpalveluskokemuksesta tehdään niin vähän tutkimusta. Asiahan ei kummonen ole, mutta mistä syntyy asian haasteettomuus. Luulisi teologisen tiedekunnan olevan hitusen asiasta kiinnostunut.

      Hups, ei tietenkään siellä olla kiinnostuneita kun teologinen tiedekunta ei ota kantaa kirkkomme missioon.

    • Alban sanotaan ja ymmärretään erottavan sananjulistajan persoonan itse sanasta ja palvelutehtävästä. Mitenhän on, alba itseasiassa korostaa papin persoonaa.

      Näin jotta uskomukseen päästäisiin pitäisi albassa olla pään peittävä huppu.

      Tehkää kokeilujumalanpalvelus missä pitkien kynttilöiden jälkeen ristisaatossa tulevat hupulliset papit. Näin toimittaisiin myös alttarilla, saarnatessa, ja sitten lopuksi poistuessaan seurakuntalaiset halutessaan saisivat kirjekuoren kysymyksineen palautettavaksi: eli mitä tykkäsitte ja oliko palvelus mukava.

      Alboja ei tosin tarvitsisi myöskään konfirmaationuoret vaikka asiaa perustellaan miten perustellaan. Samoin tulisi kertoa siitä että rippikoulun käyminen ei edyllytä tunnustamista ymmärtämättömästä asiasta.

    • Olette hyvin ja arvokkaasti julkituonut asiaa kirkkomme tilasta tahtomisessa ja sen ymmärtämisessä. Näyttö on kovin riittävä eikä sen suhteen pitäisi olla epäselvyyttä.

      Näin uskon useinpien Piispojemme laskevan montako vuotta eläkkeelepääsemiseen on. Se on toki inhimillistä kun vielä kirkon jäseniä hyvin riittää.

Kirjoittaja

Hannu Paavola
Hannu Paavola
Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.