Mistä hiippa puristaa?

On ollut antoisaa ja mielenkiintoista lukea tästä lehdestä entisten piispojen haastatteluja. Viimeksi vuorossa oli Lapuan Jorma Laulaja, sitä ennen on jäänyt mieleen Mikkelin Voitto Huotarin haastattelu. Näissä keskusteluissa piispa emeritukset ovat puhuneet henkilökohtaisesti aikansa kirkollisista asioista, joista he virkavuosinaan enemmän vaikenivat.

Evankelisen liikkeen hengellisyydessä kasvaneen Jorma Laulajan haastattelusta jäin miettimään sitä mitä hän sanoo oppineensa vasta eläkkeellä kirkon penkissä istuessaan: kirkko menettää jotain olennaista moninaisuuteen ja sekavuuteen. ”Seurakuntalainen ei pyydä muuta kuin että hän saa kuulla evankeliumin julistusta, hän saa kuulla Kristuksesta, armosta ja lähimmäisenrakkaudesta.”

Miten voi yleistää sen mitä seurakuntalainen toivooo messuun tullessaan? Ainakin itselleni tulee silloin tällöin pitkästynyt olo, kun saarna kulkee tuttua ja turvallista latua ja kertaa armonjärjestyksen heräämisestä uskon saamiseen. Olen nähnyt, mihin kaikkeen armo ja usko voivat johtaa, ja toivon että puhujat uskaltaisivat mennä kaiken anteeksi saamisesta myös eteen päin. Että ei liikuttaisi vain syyllisyyden ja anteeksi saamisen välissä edestakaisin ikiliikkujan tavoin eikä kuljeta mihinkään.

No, en ajattele että piispa emeritus sitä tarkoittaa, ja onhan siinä sanottu lähimmäisenrakkaus. Lisäksi hän toteaa messun olevan sellainen seurakuntaelämän keskus, josta ”kumpuavat myös diakonia, lähetys ja sielunhoito. Juuri muuta ei kirkolta tarvitakaan.” Utelias olisi tietenkin mielellään kuullut jotain siitä moninaisuudesta ja sekavuudestakin, johon kirkko on menettänyt jotain olennaista. Muuttuvasta toimintaympäristöstä, kirkkokansasta ja yhteiskunnasta, on tunkenut esityslistoille moninaisuutta, jonka kanssa olisi pitänyt osata painia tarmokkaammin - ei kai tällaista tarvitsisi yhä uudelleen toistaa - juuri Laulajankin aktiiviaikana.

Maaliskuun lopun numerossa Voitto Huotari puolestaan ihmetteli messun sijoittumista seurakunnan keskiöön. ”Nykyisin toistetaan kaikkialla, että jumalanpalvelus on seurakunnan keskus, vaikka kaikki tietävät, että käytännössä niin ei ole. Ihmiset kokevat seurakunnan tärkeäksi sen tekemän kasvatustyön ja diakonian vuoksi, eivät messun.” Huotari kysyy, mihin kasvatus ja palvelu katosivat kirkkonäkemyksen ytimestä, ja mistä se messu putkahti keskiöön? Huotari arvelee että se tapahtui ekumenian myötä ja katolisen kirkon vaikutuksesta.

Muistaakseni Voitto Huotari oli yksi kirkko ja seurakunta 2000 prosessin rakentajista. Menikö se niin, että 1990-luvun jumalanpalvelusuudistus komiteoineen vei lupaavalta 2000-visoinnilta tilan ja ajan? Kirkkoon ei mahdu monta uudistusta yhtä aikaa. Huotarin kysymykset ovat tärkeitä, vaikka taas kerran arveluttaa ihmisten niputtaminen jonkun tietyn kokemuksen taakse. Lisäksi Huotari katsoo asioita kirkkososiologian näkökulmasta.

Väitän että teologisesti ajateltuna seurakuntaelämän keskus ei ole messu, ei kasvatus tai diakonia eikä muukaan toiminto, vaan se on maailmaan lähetettynä oleminen ja siinä Jumalan työhön osallistuminen. Messu on hirveän tärkeä, onhan siinä lähettämistä tarkoittava sana. Parasta mitä olen tästä aiheesta kuullut ja lukenut, on Patrik Hagmanin kirjassa Efter folkkyrkan: en teologi om kyrkan i det efterkristna samhället.Harmi vain jos sitä ei vieläkään ole saatavissa toisella kotimaisella kielellä. Siinä on kuvattu messun kahityksen kohtalokkaat käänteet, kuten se miten keskiajan lopulla papisto keksi alkaa nimittämään ehtoollisaineita ”suureksi salaisuudeksi”, kun sellaisena oli siihen asti pidetty Kristuksen seurakuntaa. Sen käänteen seurauksena seurakuntalaiset tottuivat seuraamaan alttarilla tapahtuvia pyhiä mysteereitä hiljaa suu auki, ja papit saivat ylivertaisen ihmeiden tekjän roolinsa.

- - - -

Oli tarkoitus vain sanoa, että jostakin ja jollakin tavalla piispan hiippa kuten muukin kirkollinen vastuu puristaa niin, että monoliittinen kirkollisuus, yksituumaisuuden vaikutelma ja vuosisatainen toimintaperinne säilyvät. Eero Huovisen Sigfrid Sireniusta käsittelevässä laajassa esseessä tämän viikon lehdessä mainitaan ”lakiperäisiin tehtäviin ja virallisiin muotoihin kiinnittyminen”, joka estää uudistusten esiin pääsyn. Siinä yhteydessä esitellään jo sata vuotta sitten sanottu arvio: vaikeammin muutettavaa lakia lienee vaikea ajatella kuin Suomen kirkkolaki on. Voisiko sitä pitää puolustuksena kaikille niille kirkollisille johtajille, joilta odotetaan Hengen vapautta ja rohkeutta? Tämä näyttää menevän jo tämän viikon lehden mainostamiseksi ja seuraavan blogin alueelle, joten lopetan nyt ilman enempää hieromista.

29 kommenttia

  • Yrjö Sahama sanoo:

    Kirkko on jumalanpalvelusta viettävä yhteisö. Kaikki muu toiminta voidaan kieltää ja estää, kirkko voi joutua taloudellisesti ahdinkoon ja sosiaalisesti marginaaliin, mutta niin kauan kuin jumalanpalvelusta vietetään kirkko elää.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Suurinpiirtein näinhän voi ajatella, teoreettisesti. KÄytäntö osoittaa sitten miten on. Kulttuurivallankumouksen aikaan Kiinassa seurakunnat joutuivat piiloon ja jonkunlaisia jp:a vietettiin kodeissa, sikäli kun vietettiin -kokoonnuttiin kuitenkin. Vuosikymmenten jälkeen nähtiin että eurakunta/kirkko säilyi.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Mika Rantanen sanoo:

    Kysytäänkö alokkaiden psykologisissa testeissä vielä kaikilta, että puristaako vanne päätäsi?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Mika Rantanen sanoo:

    Taivutellaanko Porin diakonissalaitoksen pääsykokeissa psykologisissa testeissä heti aluksi vielä rautalanganpätkästä jonkinlaiset silmälasit? Onneksi ei enää. Vielä 80-luvun alkupuolella näin tehtiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kiinnitin huomiota samoihin haastatteluihin ja luin pikaisesti Sireniusta koskevan Huovisen kirjoituksen. Huotarin ajatuksista kirjoitinkin jo tuoreeltaan blogikirjoituksessani. Muihin tässä blogissa esille nostettuihin palaan lähiaikana tarkemmin. Hyviä virikkeitä kirkon asioihin!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kirkko on jumalanpalvelusta viettävä yhteisö. Pitääkö se samalla olla myös sisäänlämpiävä yhteisö? Sitähän messun kehittäminen parhaimmillaan saa aikaan. Mesuun osallistuvat vapaaehtoiset kokevat tekevänsä tärkeitä hengellisiä tehtäviä. Papit saavat hyvän fiiliksen kun seurakunta osallistuu toteutukseen. Näin koko seurakunnan aktiivinen joukko keskittyy suureen tehtäväänsä kirkon seinien sisällä ja ulospäin suuntautuva työ jää hoitamatta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      “Jumalanpalvelusuudistus on ollut tarpeellinen, sen toteutus ei vain ole ollut riittävästi ulkopuolisia kutsuva.” vastaa Huotari Pekalle, jolla on jälleen kokemuksen tuoma tarkka ääni. Viikon lehdessä ollut Huovisen essee kaivaa vielä itse Lutherinkin vastauksen, joka on hauska:

      Me emme toimita jumalanpalvelusjärjestystä niitä varten, jotka jo ovat kristityitä, vaan niitä varten, jotka eivät vielä ole kristityitä. Juuri heidän vuoksi tulee lukea, laulaa, saarnata, kirjoittaa ja runoilla, soittaa kelloja, antaa urkujen humista ja kaiken kilistä mikä kilistä taitaa.”

      Siinä miettimistä messun kehittämiseen!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    No, onpa hyvä, ku Huotarikin näkee ongelman. Minä en vaan ymmärrä sitä, että mikä osa uudistuksessa oli sitä, jolla ulkopuolisia pyrittiin tavoittamaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Piispahan tietenkin puhuu eläkkeelläänkin hienovaraisesti; ehkä siinä ei ollut mitään sellaista. tässähän on kyse 1990-luvun uudistuksesta, jota vielä Mr. Jumalanpalvelus veti. Voi olla että jotain musiikin puolella tai … en osaa sanoa. – Jossakin päin maata on oivallettu jotakin oleellista, kun on viety messu ulos ja oikeasti kaikille julkiseksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Sitäkin ihmettelen, että miksi joku itsensä ulkopuoliseksi kokeva haluaisi edes tulla jumalanpalvelukseen. Eikös se ole jumalankansan juhla. Mitä tarvetta ulkopuolisella voisi olla, että tulisi juhlaamme kuokkimaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      HYvä hyvä, lisää hyviä kysymyksiä. “jumalankansan juhla”, “yhteinen messu” – nämä ovat niitä yleviä atribuutteja jotka enemmän vieraannuttavat kuin auttavat asiaa. kirjoituspöydän ääressä itselle ja työtovereilla kehiteltyjä korusanoja. Ihminen on sellainen, että kun jotain hyvää(kin) tehdään, se halutaan paketoida mahdollisimman kauniisti – ja pakettipaperi saattaa peittää itse asian.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seija Rantanen sanoo:

      Pekka : Toivottavasti ’Eroa kirkosta’ -kaverit eivät saa vihiä kommentistasi. Tulee nimittäin taas eropiikki.

      Omalta kohdaltani koen, että jotkut ’raamattu-uskollisiksi’ itseään väittävät pikku näpertelijät saavat minut tuntemaan oloni ulkopuoliseksi. Mutta onneksi tiedän, että Jeesuksen opetuksen valossa en ole ollenkaan ulkopuolinen vaan kasteestani saakka aivan sisäpiiriin kuuluva.

      Nyt näyttää käyvän niin, että ne, jotka ovat häätämässä toisia kristittyjä kirkon ulkopuolelle, ovatkin rajanneet itsensä sinne. Outo juttu.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Lähetyssihteerin kanssa tuossa eilen juuri pohdiskeltiin sitä, miten kaikki pitää tehdä juuri niin kuin aina ennenkin on tehty. Työhön perehtymisen vaikein osa on selvittää miten aina ennenkin… Joten ei kai syy voi olla pelkästään piispoissa, kun vapaaehtoisten toimintakin perustuu tälle pakolliselle kuviolle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Yhteinen messu, avoin kaikille ja kaikelle. Tämä lienee ollut aikoinaan myös Lutherin ja reformaation syvin tarkoitus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    ” Yhteinen messu, avoin kaikille ja kaikelle. Tämä lienee ollut aikoinaan myös Lutherin ja reformaation syvin tarkoitus.”

    Kosti, mitä tarkalleen ottaen tällä tarkoitat?

    Ilmoita asiaton kommentti