Mistä puhumme, kun puhumme seurakunnasta?

Tarinoissa ja kaskuissahan ollaan usein menossa taivaan portilla Pyhän Pietarin tutkittavaksi ja joudutaan sitten erilaisiin kommelluksiin. Tässä tarinassa ollaan kuitenkin jo pidemmällä: taivaan portit ovat auenneet ja enkeli esittelee vastatulleille taivaan ihanuuksia: vilvoittavia vesiä, virvoittavia lähteitä, korvia hivelevää musiikkia, avaruutta ja autuutta pilvien päällä. Kunnes tullaan eräälle pilvelle, jonka päällä on tiukasti suljettu ovi. Enkeli pyytää kulkemaan hyvin hiljaa siitä ohi. Tulokkaiden tätä ihmetellessä enkeli selittää: ”Sen oven takana ovat lestadiolaiset. He vieläkin luulevat olevansa ainoita, jotka ovat päässeet taivaaseen”.

Kasku on osoitteleva eikä edes kovin hauska, mutta jostainhan se kumpuaa. Ovatkohan nämä viimeaikaiset uutiset omien sakramenttien toimittamisista ilmiön syy vai seuraus? Toinen kysymys on se, mitä merkitystä tai väliä sillä on, jos jotkut viettävät erillisiä ehtoollisia? Keneltä se on pois? Varmasti tälläkin hetkellä ympäri maailmaa ollaan Kristuksen ruumiin ja veren äärellä ilman, että sitä edeltäviä asetussanoja lukee teologisen loppututkinnon suorittanut, soveltavista opinnoista kunnialla selvinnyt ja ordinaatiokoulutuksen suorittanut viranhaltija.

Lienee myös itsestään selvää, että kukaan ihminen ei voi mennä Kristukseksi Kristuksen paikalle kertomaan tai ohjaamaan sitä, missä tilanteessa Jumalan ja ihmisen on soveliasta kohdata. Onko ehtoolliskäytänteiden, tai syvemmin seurakunnan olemuksen, miettiminen siis kuitenkaan pohjimmiltaan hengellinen kysymys? Vanhaa vertausta käyttääkseni: jos heittää mutaa aurinkoon, likaako aurinkoon heitetty muta auringon vai heittäjänsä?

Mistä siis puhumme, kun puhumme seurakunnasta ja/tai ehtoollisesta? Puhummeko inhimillisestä yhteenliittymästä; samanlaisesta kuin vaikkapa Marttaliitto tai Lehmon Pallo vai puhummeko Jumalan ulottuvuudesta maailmassa, transsendenssin manifestaatiosta immanenssissa? Näistä yhdessä vai jostain ihan muusta?

Olen ymmärtänyt luterilaisen itseymmärryksen sisältävän hyvin syvän ajatuksen siitä, että luterilaisuus ei ole ainoa pelastava uskon harjoittamisen muoto eikä luterilaisilla ole siten tarvetta saada hankittua jäseniä vaihtamaan omaan seurakuntaansa vaikkapa ortodokseista tai roomalaiskatolisesta kirkosta.  Toki olen myös tietoinen siitä, että tämä ei ole ollut aina luterilaisen itseymmärryksen ytimessä. Monta luterilaista seurakuntaa on tänne Pohjois-Karjalaankin aikoinaan perustettu vain siksi, etteivät ortodoksit saisi valtaa luterilaisen Ruotsin itärajalla.

Tähän luterilaiseen itseymmärrykseen liitän myös ajatuksen seurakunnasta ensisijaisesti maallisena tapahtumaympäristönä, jossa tosin transsendentti kohtaa ihmisen sanassa (Sanassa?) ja sakramenteissa. On siis toisaalta ymmärrettävää, että ajatus erillisestä ehtoollisenvietosta on tunteita herättävä ja monille suorastaan apokalyptisia ajatuksia herättävä prosessi.

Koska meillä kuitenkaan ei ole asiaa sinne ihmisen ja Kristuksen väliin, entä jos annettaisiin olla? Antaa esikoislestadiolaisten järjestää omia ehtoollismessujaan ja Lähetyshiippakunnan omia messujaan, kunhan Suomen luterilainen kirkko, vai oliko se ’Luterilainen kirkko Suomessa’, pitää omista periaatteistaan kiinni? Niihin periaatteisiin kuuluu nykyisin se, että papin – tai edes piispan – sukupuolella ei ole väliä ja saavatpa jotkut kannattaa avioliittoa samaa sukupuolta olevienkin kesken. Raamattu ei ole taivaasta tipahtanut elämänohjeautomaatti eikä usko tee ihmisestä parempaa tai moraalisesti korkeampaa yksilöä. Luther taisi sanoa sen karheankauniisti niin, että ”näillä paskaisilla käsillä voidaan jakaa puhtainta”. Siihen kirkkoon minä haluan kuulua - en itseään tosiuskovaisina pitävien sisäpiiriin, jossa nurkkamessuillaan samoja asioita paheksuvien kanssa.

34 kommenttia

  • Juha Hyrsky sanoo:

    Kun ehtoollisessa on kolme asiaa läsnä samalla kertaa: muisto, yhteys ja henkilökohtainen muistutus Kristuksen sovitustyöstä, on minulle vaikeaa koskaan ajatella olevani “vierassa pöydässä”, jos nautin ehtoollista minulle opillisesti vieraampien veljien ja siskojen kanssa. Kun toisaalta olen kuitenkin “vieraassa pöydässä” ymmärrykseni suhteen eli totaalisesti uskon mysteerin äärellä joka tapauksessa. Miksi jollain pöydän kattajalla voisi olla joku sellainen oikeampi selvitys tuollaisen Kristuksen lihan mutustelemiseen ja Hänen verensä latkimiseen, minkä hyväksyisin todempana kuin jonkun toisen selvityksen? Eli minun kuulumiseni johonkin tiettyyn pöytään on ihan historiani ja vanhempieni tuottama juttu. Arvokas sinällään mutta ei mitään muuta.

    Tuntuu ihan kamalalta muuten olla Teemu Kakkurin kanssa eri mieltä. Niin suuri on ihailuni ja kunnioitukseni hänen kristinuskon ymmärtämystään ja historiatajuaan kohtaan 🙂 Oikeasti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Mitä Purnu sanoi silkkihuivista, on ihka aitoa Laestadiusta. Siis originaalia lestadiolaisuutta. Niinhän herätyksen aikana puhuttiin alusta lähtien, koreus pois, viina pois ja niin edelleen. Koreuden ja turhuuden vastaisuus oli ollut myös kytköksissä lähetystyöhön ja koulutoimeen: Myytiin koruja pois, säästettiin ja uhrattiin koulutoimeen. Kun heränneet 1850-luvun alussa keräsivät rahaa papin 10 vuosipalkan verran – ei se joukko Pajalassa ja Karesuvannossa ollut suuri, on se saavutus.

    Toisaalta, Laestadius oli haistatti pitkät kaikelle hienoille, se oli hänen kapinaansa. Herroja, koreata elämää ja ylellisyyttä vastaan. _______

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Ehtoollinen, “uskon vahvistukseksi”. Kun se rajataan pelkästään tähän ollaan harhassa. Tarkoitan ennen muuta sitä, että ehtoollinen on ARMOATERIA, eikä pelkästään muistoateria, kuten se on ollut vanhoillisilla.

    Laestadiuksella on asiasta saarnakin, hyvin selvän luterilainen, mutta ei se tietenkään vanhoillisia ja SRK:ta hetkauta, kuten ei Lutherkaan. Sitten sopotellaan päästösanoja alttaripöydässä.

    Uskon vahvistus, mitä se on? Eikö se ole tietoisuutta siitä, ettei Jumala tahdo meidän pahoja tekojamme muistaa Kristuksen tähden?

    Eihän se muuta voi olla!

    Mitä se sitten merkitsee? Jos Jumala ei tahdo muistaa, eikö se ole silloin myös anteeksi annettu?

    Sitten vielä, onhan siinä vahva synninpäästö muutenkin: Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu..!! Miten nuo Kristuksen sanat voidaan häivyttää niin, etteivät ne tarkoitakaan sitä, mitä hän itse syntiselle lausuu?

    Ehtoollisen nauttiminen jää turhaksi, jos ei samalla vakavasti tutki itseään ja halua luopua siitä, minkä sana itselle synniksi osoittaa. Ei syntielämää voi tahallaan jatkaa armon varassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Se oli kaikkien lukijaliikkeiden elämää; papit hankaloittivat sitä. Pehr Brandellin veli renki Olof oli Piitimen pappilassa kuulusteltavana joskus 1820-luvulla, ja hänen vastineensa on ihana esimerkki siitä, miten Lutherin postillat ja luterilainen tunnustus levisi kansan keskuuteen. Oppi on kirkas, mutta keppiä papistolta tuli. Poikkeuksensa olivat ns. pietistit. Mistä se suhde olisi tullut.

    Kun Taivassalon kirkkoherra huusi ja raivosi heränneille, jotka pitivät seuroja Kiilin torpassa, huusi joku kalastajaeukko vastaan Paavalia lainaten: “Rakkaat veljet, jos joku teistä johonkuhun vikaan joutuu, niin te jotka hengelliset olette, neuvokaat senkaltaista siveyden hengessä”. Eukko tarkoitti kirkkoherran sopimatonta käytöstä. Tämä vastasi siihen: “En minä ole mikään hengellinen…”

    Miten se suhde kirkkoon saattoi mudostua, ellei kirkkoherrojen käytöksestä?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Ehtoollisessa onkin läsnä syvä yhteys ja syvä henkilökohtaisuus erottelematta ja jopa niin, että niiden eroa ei tule edes ajatelleeksi. Minulle ehtoollinen on tärkein (usein ainoa) syy lähteä kirkkoon. Siksi ajattelen, että jos toisille sen tärkeys on kiinni ehtoollisen jakajan sukupuolesta (ainakin Enossa oli sellainen käytäntö, että esikoisten kirkkopyhissä ei edes avustaja saanut olla nainen, ei pappi eikä maallikko, eivätkä he muinakaan pyhinä käyneet ehtoollisella, jos nainen jakoi tai avusti) niin annettakoon se heille. Pidän sitä paljon rakkaudellisempana kuin sitä, että tehdään hyshys – sopimuksia työvuorojen piilojaosta. että he pääsevät omien edellytystensä mukaisesti ehtoolliselle “yleisessä” jumalanpalveluksessa.

    Ilmoita asiaton kommentti