Mitä kirkko opettaa avioliitosta?

Kirkkomme ongelma ei ole selkeiden ja elämänläheisten kannanottojen puute. Minusta suurempi ongelma on se, että kirkon tärkeitä kannanottoja lukevat ja kuuntelevat kovin harvat.

Sen sijaan että puhuttaisiin parisuhteiden merkityksestä, kestämisestä ja tukemisesta, puhutaan siitä kuka saa mitäkin ja kuka ei saa, ja millä perusteilla.

 

Siispä kysyn, mitä kirkko opettaa avioliitosta ja parisuhteista? Olen valikoinut kirkon avioliitto-opetuksesta kuusi teemaa, jotka mielestäni ovat tärkeitä. Kiinnostaako? Näitä opetuksia voi mielestäni aivan hyvin soveltaa samaa sukupuolta olevien parien suhteeseen.

Vai puhutaanko edelleen mieluummin siitä, mitä homot saavat tai eivät saa?

 

1. Rakkaus on lahja

Ihmiselämässä vaikuttava rakkaus heijastaa viime kädessä Jumalan rakkautta. Tästä rakkaudesta maailma on luotu, ihminen sovitettu ja luomakunta pyhitetty. Ihminen tulee Jumalan rakkaudesta osalliseksi, kun hänet kastetaan ja kun hänet siunataan ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Elämän kaikkein suurimmat asiat ovat lahjaa. Syntymä on lahja. Ihminen tulee maailmaan ilman omaa tahtoaan. Lapsi ei voi valita äitiään ja isäänsä eikä niitä, jotka pitävät hänestä huolen. Uuden elämän syntymiseen tarvitaan mies ja nainen, mutta syvimmältään lapsia ei ”tehdä”, vaan heidät saadaan.

Toiset ihmiset, läheiset ja ystävät, ovat lahja. Voimme toki itsekin toimia aktiivisesti niin, että löydämme ihmisiä, joiden lähellä on hyvä olla. Kaikkein tärkeimmille ihmissuhteille on kuitenkin ominaista, että ne saadaan lahjaksi. Onni ja rakkaus ovat nekin lahjaa. Rakastumisen luonteeseen kuuluu, että se tapahtuu usein yllättäen. Rakkautta ei voi tilata, käskeä eikä valita. Rakastuneet löytävät toisensa, sitoutuvat toisiinsa ja tahtovat yhdessä jakaa ilon ja kärsimyksen. Elämä vaatii työtä, toimintaa ja vaivannäköä, mutta silti se pysyy lahjana. Silloinkin kun haluamme hallita omaa elämäämme ja sen vaiheita, joudumme usein havaitsemaan, miten monet asiat ovat voimiemme ulottumattomissa.

 

2. Normit edistävät hyvää

Omantunnon rinnalla tarvitaan niin hengellisessä kuin yhteiskunnallisessakin elämässä ulkoisia lakeja ja yhteisiä normeja, jotka edustavat yksilön mielipidettä laajempaa vakaumusta. Ne ovat enemmän kuin yleisen mielipiteen summa: niiden on tarvittaessa pystyttävä puhkaisemaan myös yleisen mielipiteen harha. Ilman ulkoisten normien tukea hyvän ja pahan erottaminen voi käydä vaikeaksi. Maallisten lakien tehtävänä on määräyksin ja jopa pakolla ohjata yhteiselämää oikeaan suuntaan.

Raamatun eettinen opetus tukee sitä, minkä ihminen luonnollisen moraalitajunsa avulla tuntee oikeaksi. Kymmenen käskyn laki vaatii uskoa Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen. On kunnioitettava vanhempia, toisen henkeä, puolisoa, perhettä, kunniaa ja omaisuutta.

 

3. Pyri kohti hyvää (tai ainakin kohti vähiten huonoa)

Eettisissä kannanotoissaan luterilainen kirkko haluaa puhua enemmän moraalin perusperiaatteista kuin antaa yksityiskohtaisia, joka tilanteeseen sopivia elämänohjeita. Halutaan luottaa siihen, että ihmiset kuuntelevat järkensä ja omantuntonsa ääntä, etsivät yhdessä oikeudenmukaisia ratkaisuja ja löytävät oikean tien. Tämän takia luterilainen sosiaalietiikka voi tuntua vaativalta: se haastaa jokaista kehittämään moraalista arviointikykyä ja kantamaan vastuuta omista valinnoista lähimmäisten ja Jumalan edessä.

Vaikka etiikan perusperiaatteet ovat muuttumattomia, niiden soveltaminen käytäntöön ei ole helppoa. Aina ei pystytä toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Joskus on tyydyttävä keskeneräisiin ratkaisuihin, jotta voitaisiin välttää vielä huonommat vaihtoehdot. Tällöin tarvitaan tahtoa harkita asioita yhdessä.

 

4. Parisuhde on myös kipeä kasvun paikka

Elämä on usein kaikkein vaikeinta juuri läheisimpien ihmisten kanssa. Kun eletään yhdessä, kumppanista paljastuu uusia piirteitä, sekä kiehtovia että ärsyttäviä. Itselle merkityksellisten ihmisten kanssa eläessä joutuu kohtaamaan myös oman haavoittuvuutensa ja itsekkyytensä. Kärsivällisyys joutuu koville.

Miten päästä eteenpäin, jos koetut loukkaukset ovat syviä tai jos hylätyksi tulemista ei pysty unohtamaan? Jokaisessa perheessä joudutaan kohtaamaan sekä selittämätön kärsimys että itse aiheutettu paha. Elämään kuuluu, että eteen tulee vastoinkäymisiä. Jos odotamme vain pelkkää myötämäkeä, meillä on epärealistinen käsitys elämästä. Tärkeintä kriisien hetkellä on, että niitä ei paeta. Kriisien karttaminen voi olla oman itsensä pakenemista. Silloinkin kun omat pettymykset ovat raskaita, on hyvä pysähtyä kuuntelemaan toisen kokemuksia ja ääntä. Jos tämä ei onnistu kahden kesken, silloin ulkopuolisen ammattiauttajan apu voi olla tarpeen.

Monet ovat kokeneet, että yhdessä läpikäydyt kriisit ovat syventäneet avioliittoa. Rakkautta on jouduttu opettelemaan. Yhdessä voitetut vaikeudet ovat vahvistaneet sekä omaa persoonaa että keskinäistä yhteenkuuluvuutta.

Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen ovat vahvoja lääkkeitä. Vaikka ne vaativat nöyrtymistä, ne myös yhdistävät ihmisiä ja antavat uutta voimaa katsoa kohti tulevaisuutta. Pieni sana ”anteeksi” kätkee sisäänsä uskomattoman suuren voiman. Niin anteeksi pyytäminen kuin anteeksi antaminenkin voidaan ilmaista läheisessä ihmissuhteessa myös tekoina, eleinä ja viitteellisinä vies-teinä. Ihminen joka pyytää anteeksi, on rohjennut katsoa itseään rehellisesti. Ihminen joka antaa anteeksi, ilmaisee syvää rakkautta. Ihminen joka saa anteeksi, uskaltaa aloittaa uudelleen.

 

5. Ero voi olla vähemmän huono ratkaisu kuin suhteen jatkaminen

Pysyvän parisuhteen katkeaminen haavoittaa minuutta ja on aina tuskallista. Rakkauteen kuuluu ponnistelu vaikeuksien voittamiseksi. Usein vasta pitkäaikainen, kriisit kokenut kumppanuus paljastaa elämän syvyyden. Vastuu toisesta ja yhteisestä suhteesta kuuluu ihmisenä olemiseen. Entisten paineiden jäätyä taakse avioliiton parhaat päivät voivat olla edessäpäin.

Kirkko opettaa avioliitto-ihannetta tietoisena siitä, että sitä ei aina saavuteta. Eronneet kaipaavat anteeksiantamusta ja uudelleen aloittamisen mahdollisuutta. Armollisuuden kuuluu olla läsnä siellä, missä elämä on haavoittanut. Elämisen rohkeuden ja tulevaisuuden uskon sekä uusien mahdollisuuksien löytyminen kuuluvat Jumalan lahjoihin.

Joskus avioliiton jatkaminen aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin ero.

 

6. Tavallinen elämä riittää.

Lapset tarvitsevat ennen muuta aikaa ja turvallisuutta, jotta he voisivat kasvaa ikävaiheensa ja omien edellytystensä mukaisesti. Perheen sisäiseen rakkauteen kuuluu aivan arkisia asioita ja yksinkertaisia tapoja: esimerkiksi tuttu päivärytmi, rauhallinen elämänmeno, säännölliset ateriat, riittävä uni, yhteiset keskustelut, kohtuullinen siisteys ja vanhempien syli. Hyvä ja turvallinen elämä ei vaadi erikoisuuksia eikä kalliita harrastuksia. Vahvan perustan antaa äidin ja isän läsnäolo. Tavallinen elämä riittää.

 

---

 

Kuulostaisiko tuollainen opetus realistiselta, syyllistävältä, armolliselta, moralistiselta, elämänmakuiselta vai ihan todellisuudesta irrallaan olevalta? Minusta kuulostaisi aika realistiselta mutta rakentavalta.

---

Väliotsikkoja vaille tekstit ovat suoraan piispojen Rakkauden lahja -puheenvuoron sivuilta 19, 22, 23, 33, 36, 84, 86-87 ja 109: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/AC5B7C3890F48F5AC22577030038D858/$FILE/rakkauden_lahja.pdf

Blogini on hieman muokattu uusinta vuodelta 2011.

11 kommenttia

  • Esko Ruokonen sanoo:

    Eikös asialaita kuitenkin ole niin, että se vähä mitä historiallisesta Jeesuksesta voidaan varmana sano on, että Jeesuksella oli hyvin tiukkapipoinen näkemys miehen ja naisen välisestä avioliitosta. Hän edusti omana aikanaan Mooseksen lakiakin tiukempaa linjaa asiasta. Tämä on dokumentoitu kahdessa evankeliumissa osana vuorisaarna ja Paavalin kirjeissä (jotka katsotaan evankeliumeista riippumattomiksi lähteiksi). Jeesus luonnollisestikin puhui avioliitosta aina oman aikansa kontekstissa eli miehen ja naisen välisenä, Jumalan asettamana liittona. Esimerkiksi luterilainen pelastusoppi taitaa nojata paljon huterampaan todistukseen kuin traditio kristillisestä avioliitosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuomas Hynynen sanoo:

      Esko, Jeesus toisaalta otti tiukan kannan mm. siihen että “tekee sydämessään aviorikoksen” (Matt. 5 muistaakseni), toisaalta hän ei sallinut että aviorikoksesta tavattu nainen kivitetään koska kaikki ovat syntiä tehneet (Joh. 8). Lisäksi Jeesus kutsui seuraansa erityisesti uskonnollisen eliitin ulosheittämät ja “kelpaamattomat” ihmiset.

      Että en nyt ihan tiedä, olenko samaa mieltä tuosta “tiukkapipoisesta näkemyksestä”.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Esko Ruokonen sanoo:

      Niin, ymmärtääkseni tämä aviorikkojan kivittämistarina (”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven”) on nykytiedon valossa Raamattuun joskus 200-luvulla tehty lisäys, koska kohta puuttuu järjestelmällisesti kaikista sitä vanhemmista käsikirjoituksista. Tässä kohtaa Raamatussa pitäisi olla samanlainen varoitus kuin Markuksen evankeliumin lopussa. Joka tapauksessa tekstistä voidaan tulkita, että 200-luvulla Kristityt tulkitsivat, ettei Mooseksen laki sellaisenaan enää koskenut heitä – aivan kuten Paavali meitä opettaa. Nykytiedon valossa Jeesuksesta ei kuitenkaan pitäisi vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä tämän kohdan perusteella.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Petri Kasari sanoo:

      Raamatuntutkimuksen näkökulmasta seuraavaa. Vanhin ja luotettavin (ehkä Jeesuksen) kanta avioerosta löytyy Q-evankeliumista, jossa kielletään miehiä hylkäämästä vaimojaan. Taustalla saattaa olla hylättyjen vaimojen huono sosiaalinen asema ja toisaalta hylkäämisten mielivaltaiset perustelut. Markuksen evankeliumi on sitten “tasa-arvoistanut” kohdan ja kieltää myös naisia eroamasta. Nyt asiasta tulee ensi kerran kunnolla avioerokielto. Matteus seemiläisessä kulttuuripiirissä ei tunne naisten mahdollisuutta erota, joten puhuu vain vaimojen hylkäämisestä. Mutta nyt saadaan myös ensimmäinen alkuseurakunnan laatima porsaanreikä eli uskottomuus on käypä eroperuste. Kun päästään Paavaliin, hän tuntee traditiosta kiellon erota, mutta kohtaa seurakunnissaan uuden todellisuuden. Seurakunnissa on paljon kristittyjä naisia ja avioerot ovat yleisiä. Pitääkö siis hylättyjen (lähinnä naisten) olla kuolemaansa asti kiinni puolisossa, joka on hylännyt heidät ja jonka kanssa ei ole enää missään tekemisissä? Paavali ajattelee, että se ei voi olla oikein ja tulkitsee erokiellon koskevan vain kristittyjä aviopareja. Hän antaa hylätyille vaimoille luvan avioitua uudellleen.

      Mitä tästä voi oppia? Ainakin sen, että erilaisten muuttuvien tilanteiden huomiointi on läsnä jo Raamatun avioerokannanotoissa. Emme voi löytää Raamatusta yhtä yksiselitteistä kantaa avioeroon, vaan keskenään ristiriitaisia sovelluksia erilaisiin kulttuureihin. Tämän kai voisi ottaa esikuvaksi nykyajalle, eli meidän on hyvä pohtia asioita järjellä ja sydämellä ja koettaa läytää asiassa omaan kulttuuriimme sopivat käytännöt. Samaa periaatetta kannattaa mielestäni soveltaa myös homokysymykseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Janne Aikio sanoo:

    “Eettisissä kannanotoissaan luterilainen kirkko haluaa puhua enemmän moraalin perusperiaatteista kuin antaa yksityiskohtaisia, joka tilanteeseen sopivia elämänohjeita. Halutaan luottaa siihen, että ihmiset kuuntelevat järkensä ja omantuntonsa ääntä, etsivät yhdessä oikeudenmukaisia ratkaisuja ja löytävät oikean tien.”

    Ylläkirjoitetun epäluterilaisen käsityksen ammun mielelläni alas:

    “Kaikilla ihmisillä on tosin luonnostaan jonkinlainen lain tunto, mutta se on hyvin heikko ja hämärtynyt. Siksi on ollut ja on aina pakko välittää ihmisille tuon lain tunteminen, jotta he tietäisivät syntinsä ja Jumalan vihan suuruuden.” (WA 39 II, 361).

    Isossa Galatalaiskirjeen kommentaarissa Luther:

    “Vaikkakin kaikilla ihmisillä on sydämiin kirjoitettu, luonnonmukainen tieto ja vaikka heillä luonnonmukaisesti on se vakaumus, että toiselle on tehtävä sitä, mitä tahtoo itselleen tehtäväksi – tämä ja muut samantapaiset lauselmat, joita me nimitämme luonnolliseksi laiksi, ovat inhimillisen oikeuden ja kaikkien hyvien tekojen perustuksena – niin kuitenkin inhimillinen järki on perkeleen pahuuden vuoksi siinä määrin turmeltunut ja sokea, että se joko ei käsitä tätä tietoa, tai, jos Jumalan sanan siitä muistuttaessa käsittääkin, kuitenkin tieten taiten – niin suuri on perkeleen valta – jättää sen vaille huomiota ja halveksii sitä.” (WA 40 II, 66).

    Tunnustuskirjat sisällyttää muuten Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen ohjeellisten kirjojen joukkoon. Muitakin kirjoituksia Lutherilla on, joissa hän suuntaa ankaran kritiikin antinomisteja vastaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuomas Hynynen sanoo:

      Janne, minusta tuossa lainaamassasi kohdassa avainsanat ovat ne, jotka kuvaavat kontekstia: “eettisissä kannanotoissaan…”

      Kirkon eettisten kannanottojen konteksti ratkaisee sen, millaisia puolia opetuksestaan kirkko tuo esille. Kun kirkko laatii eettisen kannanoton, se ei rymistele kuin norsu posliinikauppaan. Vaan se vastaa niihin kysymyksiin joita kannanotossa halutaan pohtia.

      Kun luet tuota Rakkauden lahja -kirjaa, huomaat että siellä puhutaan myös synnistä, normeista jne.

      Kyllä, kirkossamme voi olla antinomistisia piirteitä ja aatevirtauksia. Mutta ihan noin yksinkertaista se ei ole.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Lutherin sitaatti (WA 40 II, 66) on puhutteleva. Se korostaa kultaista sääntöä: ‘toiselle on tehtävä sitä, mitä tahtoo itselleen tehtäväksi.’ Niinpä ymmärrän sen olevan yksityiskohtaisia siveyssääntöjä vastaan ja lähimmäisen kuuntelemisen ja armahtamisen puolella. Perkeleen valta ilmenee varmaan siinäkin, että sokeudumme näkemään vain lakipykälät, mutta emme lain tarkoitusta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Janne Aikio sanoo:

      Tuomas, eettisissä kannanotoissakin tulee olla pohja, ja se ei luterilaisen käsityksen mukaan ole, “Halutaan luottaa siihen, että ihmiset kuuntelevat järkensä ja omantuntonsa ääntä, etsivät yhdessä oikeudenmukaisia ratkaisuja ja löytävät oikean tien.” Otan tämän asian esiin sen takia, että tavan takaa kirkkomme teologit antavat harhaanjohtavaa opetusta ihmisen kyvyistä eettisten kysymysten ratkaisussa.

      Kun puhutaan moraalin perusperiaatteista puhutaan kohta rakkaudesta ja kultaisesta säännöstä. Tunnettua on, että kristinuskosta vieraantuneiden retoriikka on viime aikoina ujuttanut kristillisiin käsityksiin uusia epäkristillisiä merkityksiä. Rakkaudesta on tullut yleiskäsite, jonka alle voidaan saada sisällytettyä lähes mitä tahansa. Tällä retoriikalla tahdotaan murtaa kirkon eettinen defenssi ja siksi se ei kelpaa mihinkään. Pitää myös huomata, että vaikka puhutaan yleisellä tasolla perusperiaatteissa, niiden tähtäyspiste on silti yksityiskohdissa eli yleisestä johdetaan hyvin pian kaikkia velvoittavia moraalisia johtopäätöksiä. Yleistaso on savuverho ja tekosyy päästä itse asiaan, yksityiskohtiin toteuttamaan syntisiä taipumuksia. Samaa sukupuolta koskevan lain hyväksyminen eduskunnassa kertoo juuri tästä. Puhutaan etiikan syvätasosta ja pintatasosta. Yleinen moraalitaju on yhteneväinen syvätasolla, mutta pintatasolla se vaihtelee. Tämä on sumutuspuhetta. Perkele asustaa nimittäin yksityiskohdissa.

      Luterilaisuudessa sinisilmäisyys on todella ihailtavaa. Teologit luulevat, että he pääsevät kasuistisesta etiikasta väljemmille vesille, vaikka itse asiassa käykin päinvastoin. Mutta tyhmyydellä ei liene viimeistä käyttöpäivää.

      Mitä järkeen tulee, niin Tunnustuskirjamme toteavat: “Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella” (Schmalkaldenin opinkohdat, Synti). Jos järki ei kykene näkemään omien motiiviensa alkuperää ja laatua moraalisissa ratkaisuissa, miten on mahdollista, että se kykenee oikeisiin kaikkia ja kaikkina aikoina velvoittaviin eettisiin arviointeihin. Perisynti sumentaa ymmärryksen ja johtaa järjen vääriin, ihmisen taipumusten kannalta edullisiin arvostelmiin. Tunnustuskirjoissa osoitetaan jopa niin perustavan laatuinen perisynnin vamma etteivät edes kristityt voi elää ilman lain käskyjen ohjausta pelkän Pyhän Hengen johtamina. Miten se onnistuu niiltä, joilla ei Pyhää Henkeä ole?

      Tästä ihmisen kyvyttömyydestä tehdä yleisen moraalitajun pohjalta oikeita eettisiä arvostelmia kertovat eri valtioiden toinen toisensa kumoavat lait. Kaikkein selvimmillään kyvyttömyydestä kertoo juuri hyväksytty samaa sukupuolta olevien avioliittolaki. Ennen yleinen moraalitaju kertoi homosuhteen olevan syntiä, nykyään ei enää. Toisille se on väärin, toisille rakkauden ja suvaitsevaisuuden suurin ilmentymä. Kertoisiko joku minulle, missä se yleinen moraalitaju on? Onko se perusperiaatteissa, jotka ymmärretään vastakkaisilla eettisillä kannoilla? Päätös on kumonnut universaalin moraalitajun. Se on myytti, johon eräät luterilaiset teologit uskovat. Myös omaantuntoon vetoaminen on kestämätön pohja oikeille eettisille arvostelmille. Omatunto voi paatua kollektiivisesti ja silloin eettiset normit antavat periksi niin pitkälle kuin omatunto kantaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Rakkaudesta on tullut yleiskäsite, jonka alle voidaan saada sisällytetyksi lähes mitä tahansa.” Rakkauden vastakohtia ovat piittaamattomuus, torjunta ja hylkääminen. Näitä ei saa sullotuksi rakkauden käsitteen alle, vaikka mitä tekisi. Sen sijaan moraalin nimissä näitä toteutetaan kaiken aikaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jussi Tynkkynen sanoo:

    Kyllä, realistista ja rakentavaa opetusta. Kiitos Tuomas kun toit tämän nähtäville! Olen samaa mieltä, että harvempi lienee näihin teksteihin tutustunut, ainakin viimepäivinä täällä käydyistä keskusteluista päätellen. Enemmänkin on keskusteltu siitä, mitä homot saavat tehdä tai mitä eivät saa tehdä ja ovatko homot edes ihmisiä. 🙁

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Tuomas Hynysen blogiteksti on hyvä. Kuitenkin Uskonpuhdistajat katsoivat avioasioiden kuuluvan juristeille, eivätkä kirkolle. Luther Itse nimitti aviota maalliseksi asiaksi, samoin kuin Calvin. On huomattava siunaamattomien avioiden olleen päteviä aina vuoteen 1563, mutta senkin jälkeen asialle vaadittiin vain kaksi tai kolme todistajaa, jotta liitto olisi ollut pätevä ja tästä päätettiin Tridentin kokouksessa. Lainsäätäjät saivat kuitenkin protestantit muuttamaan mielensä, minkä seurauksena aviosta tuli Jumalan säätämä laitos ja vihkiäisistä tuli pakollinen niin katolisille kuin protestanteille. Jälkimmäisillä avio kuitenkin menetti sakramenttiluonteensa. Syyskuussa 1791 Ranskan vallankumouksen hengessä perustuslain seitsemännen artiklan toisessa luvussa annettiin laki tai asetus, että avio voidaan solmia siviilivihkimisenä, mihinkä sitten asianosaiset voivat pyytää halutessaan papin siunausta tai olisiko parempi sanoa kirkon siunausta. Toki on sitten niin, että vielä Paavin dekreetti vuodelta 1907 julistaa siviilivihkimisen syntiseksi ja pätemättömäksi. Kuitenkin siviililiitto ei ole tuntematon Roomalaiskatolisten keskuudessakaan. Kun näin ollen puhutaan kirkon opetuksesta avioliitossa, on hyvä huomata mikä on ohjauksen ja kasvattamisen merkitys ja mikä katsotaan kirkon perinteestä ja oikeasta uskosta nousevaksi väittämäksi.

    Ilmoita asiaton kommentti