Mitä opimme katolisesta messusta?

Viime aikoina kirkkomme jumalanpalveluselämä on ollut paljon esillä. Asiaan liittyneessä keskustelussa on kyselty, onko messu edelleen seurakuntaelämän keskus - kuten menneinä aikoina on väitetty. Edelleen on keskusteltu siitä, miten messu tulisi valmistella ja toteuttaa ja miten seurakuntalaisia tulisi ottaa mukaan sen toteuttamiseen. Muiden muassa Kotimaan Suola-lehti käsitteli messua ja kirkossamme on myös messuhanke Tiellä.

Kirkossamme messun kohdalla voi olla hieman sitä, että se hieman hukkuu toiminnan moninaisuuteen. Hieman olen aistinut myös sitä, että me työntekijät emme usko enää messuun samoin kuin ennen emmekä välttämättä innostu siitä. Kaikkien näiden kysymysten kohdalla ryhdyin pohtimaan, mitä voisimme oppia katolisesta messusta ja katolisen kirkon messukäytännöistä. 

En ole mikään katolisen messun erityinen asiantuntija vaikka luulen tuntevani omat messuasiamme hyvin. Omat näkemykseni perustuvat siihen, että olen lomamatkoilla osallistunut messuihin silloin, kun siihen on ollut mahdollisuus.

Katolisessa kirkossa messu on keskeinen. Se on perusasia kirkon elämässä. Kaupungeissa tämä näkyy vaikkapa siinä, että messuja on kirkoissa usein, jopa tunnin välein aamupäivästä ja illansuussa. Kaikki katoliset eivät osallistu messuihin, mutta niihin osallistuville se on todella tärkeä juttu. Messut ovat pappien tärkein tehtävä. 

Messuun suhtaudutaan havaintojeni mukaan suurella hartaudella ja ne toimitetaan taitavasti. Muunkinlaisia messuja voi olla, mutta omat messukokemukseni liittyvät messuihin, jotka on toimitettu kauniisti ja hyvin. 

Katolisessa messussa korostuu kirkkotilan ja muiden muassa alttarin merkitys sekä messun symboliikka. Näiden asioiden huomioiminen ja käyttäminen ei olisi meilläkään mitenkään epäluterilaista. Itse teen kirkkoon mennessä ja sieltä lähtiessä ristinmerkin alttaria kohti. Meilläkin messussa voimme selkeämmin”kunnioittaa” alttaria Jumalan läsnäolon, siunaamisen, ehtoollisen konsekroinnin symbolina ja paikkana. Alttarille mennessä ja sieltä lähtiessä kumarretaan ja niin edelleen. Kirkkotilassa ja messussa ei kuljeta kuin hollituvassa vaan liikkuminen on luontevaa, mutta pyhään palvelukseen sopivaa. 

Papit ja messussa palvelevat voivat omalla toiminnallaan tuoda esille sitä, että messussa ollaan Pyhän Jumalan edessä ja toimittamassa pyhää palvelusta. Messussa ollaan viettämässä pyhiä salaisuuksia. Messun tulee olla jotakin muuta kuin arkinen toiminta, mutta messun asioilla pitää olla yhteys arkeen ja elämään. Siksi itse vierastan messun ja sen kielen arkipäiväistämistä. 

Katolisessa messussa seurakunta on oppinut messun laulut ja liturgiset osat ja on mukana niissä aktiivisesti. Yhteinen synnintunnustus on tästä yksi hyvä esimerkki. Tässä olemme Suomessa ja omassa kirkossamme liian varovaisia ja pidättyväisiä. Voimme opettaa, että messussa voi olla rohkeasti mukana. Katolisissa messuissa palvelutehtävissä olevat opastetaan hyvin. Näin tulee tehdä meilläkin entistä paremmin. Tällä tarkoitan muiden muassa lukijoita ja esirukousavustajia. 

Meillä messuun on tullut mahdollisuus käyttää paljon vaihtoehtoja. Katolisesta messusta voimme oppia messun kokonaisuuden ja tietyn rakenteen pysyvyyden ja jatkuvuuden merkityksen. Jos messun kokonaisuus vaihtelee liikaa ja liian usein, eivät seurakuntalaiset pysy  mukana ja koe sitä omakseen. 

Ehkä hieman yllättävä huomio katolisista messuista on ollut niiden saarnat. Messuja toimittaneet papit ovat saarnanneet elävästi ja usein vapaasti, ilman papereita. Näkemieni ja kuulemieni katolisten pappien saarnataito on ollut hyvä tai jopa erittäin hyvä. Saarnaajat ovat ottaneet kontaktia myös koolla olleeseen seurakuntaan. 

Katolisessa messussa ja myös omassa messussamme ehtoollinen on tärkeä. Tässä emme varmaan ”häviä” äitikirkollemme. Olemme kiinnittäneet huomiota ehtoollisliturgian kauniiseen ja huolelliseen toimittamiseen sisällöt huomioon ottaen.

Kaikkiaan oma messumme on hyvin lähellä katolista messua ja tässä jumalanpalvelusuudistuksella on ollut oma keskeinen merkityksensä. Meidän ei tarvitse ulkonaisesti matkia katolista messua, mutta voimme ottaa opiksi heidän hyvistä asioista. Meillä messun valmisteluun sekä avustajien ja seurakuntalaisten opastamiseen ei ole aina niin paljon aikaa kuin pitäisi olla.  Siihen voisimme yrittää kiinnittää huomiota. Kirkon työntekijöitä tarvitaan muuallakin kuin kirkossa ihmisten kanssa ja rinnalla, mutta kirkon ”päätuote” ei ole päätuote, jos se hoidetaan huonosti.

Toivo Loikkanen

 

 

 

50 kommenttia

  • Ari Pasanen sanoo:

    Toivo Loikkanen Kristittyjen rajan on todettu kulkevan mormoonien ja Jehovan todistajien kohdalla.

    Mistä tämä tulee?

    Entä kuinka Lutherin kanta katolilaiseen vanhurskauttamis oppiin??

    Kuinka suomessa(kin) kohdeltiin katolilaisia ns “uskonpuhdistuksessa”????

    Entä me “uudestikastetut”, onko meillä mitään sijaa tässä määrittelyssä “kristityiksi”??? Entä kuinka Luther suhtautui “uudestikastajiin”???

    Kaiken takana on rakkaus, näkyikö em asioissa rakkaus vai viha tois uskoisia kohtaan Lutherin aikana????

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    “Entä me ‘uudestikastetut’, onko meillä mitään sijaa tässä määrittelyssä ‘kristityiksi’?” On tarpeen pitää erillään suhtautuminen uskonnolliseen liikkeeseen ja sen oppiin ja toisaalta liikkeen jäseniin. Vaikka ‘uudestikastaminen’ määritteltäisiinkin harhaopiksi, ‘uudestikastettujen’ kristillisyyttä ja uskon aitoutta ei kuitenkaan epäillä. Rakkaus on Jumalan ja ihmisten asia. Opit ja järjestelmät eivät kuulu sen piiriin muuten kuin mahdollisina rakkauden toteutumisen kanavina.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Martti Pentti, entä kun luterilaisuuden “oppi-isät” antoivat ns “Raamatulliset” perusteet ns”uudestikastajien” vainoille??? Erehtyivätkö he vai olivatko oikeassa??? Entä kun he näin räikeästi rikkoivat Jumalan tahtoa vastaan, niin olivatko he sitten muissa “opeissaan” oikeassa?????

    http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/F0711E53DD9579D0C225776900736CBC?OpenDocument&lang=FI

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Toivo Loikkanen sanoo:

    Ari Pasanen: Kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen raja on määritelty mm. Vatikaan II konsiilissa 60-luvulla ja sen jälkeen eri kirkkojen toimesta sisältöperustein. Toiseksi: Nostat esille teeman, josta kanssasi on keskusteltu täällä lukuisia kertoja. Toivon, ettet jatka sitä aihetta enää tässä ketjussa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    “Meilläkin messussa voimme selkeämmin’kunnioittaa’ alttaria Jumalan läsnäolon, siunaamisen, ehtoollisen konsekroinnin symbolina ja paikkana.” Tuttavani osallistuu seurakunnassaan vapaaehtoisten avustajien koulutukseen. Sen yhteydessä hän arkaili astumista alttarikaiteen sisäpuolelle. Kurssin enemmistö ei näköjään kokenut tilaa mitenkään erityisenä vaan kulki siellä vapaasti ja joutavia rupatellen. Tämä ihmetytti tuttavaani. Minusta on vahinko, ettei pyhien tilojen arvokkuutta huomata kunnioittaa. Ihmisläheisyysn ja lämpö ei saa olla arkipäiväisyyden lisäämistä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    En voi mitään, jos Martin lukiessa kommenttiani rakkaudesta tulee mieleen karttakeppi ja opettaja. Kokemuksethan ne parhaiten asioita tulkitsevat, mutta kenties joku hyvä kokemus nyt puuttuu ja ovi pysyi suljettuna.

    Väisänen kirjoittaa niin kauniin varovasti, että saamme varmaan jutustella pitkään. Ei saarnan merkitystä tulisi väheksyä, onhan uskovalle tärkeää myös varttuminen ja vahvistuminen jne. Hyvin kuultu sanan selitys on osoittautunut monet kerrat avuksi yksinäisinä ja vaikeina hetkinä. Kun mennyt hieno tunnelma ei kanna jonkun arjen vaikean hetken ylitse, kantaa mieleen noussut varma evankeliumin sana, lohduttava sana. Rakkaudellisesta mielestä huolimatta kannattaa miettiä, mitä todellinen luottamus ja turva Kristukseen – yksin armosta Kristuksen tähden – varsinaisesti merkitsee. Ihmisellä on kautta kirkkohistorian ollut synnynnäinen tarve rakentaa lisäsiivekkeitä, ikäänkuin Kristus yksin ei riittäisi. Evankeliumista on niin monet kerrat tehty lakia. Ei ole syytä tuntea rakkautta sellaiseen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    “Rakkaudellisesta mielestä huolimatta kannattaa miettiä, mitä todellinen luottamus ja turva Kristukseen – yksin armosta Kristuksen tähden – varsinaisesti merkitsee.” Anteeksi, kuinka niin ‘huolimatta’? Onko Joh. 3:16 päässyt unohtumaan? Näinhän se kuuluu: “Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Merkillistä! Miten voikaan näyttää minulta unohtuneen kun koko ajan muistutan ja alleviivaan asiaa, jonka epäillään minulta unohtuneen? Todellisesta rakkaudesta olisin aamulla kyllä mielinyt haastella syvällisemminkin, mutta taisi nyt tuo sivuteema kuivua heiluvaksi karttakepiksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    “Rakkaudellisesta mielestä huolimatta kannattaa miettiä, mitä todellinen luottamus ja turva Kristukseen – yksin armosta Kristuksen tähden – varsinaisesti merkitsee.” On nähtävästi tarkasteltava tätä ajatusta huolellisemmin, jotta tulisi ymmärretyksi oikein. Nähdäkseni sana ‘huolimatta’ asettaa vastakkain alkuosan ‘rakkaudellisen mielen’ ja jälkiosan ‘mitä todellinen luottamus ja turva merkitsee’. Pidän tällaista kummallisena, kun ‘armo Kristuksen tähden’ ei muuta olekaan kuin rakkautta. Ei rakkautta voi miettiä ‘rakkaudesta huolimatta’.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Taivastiellä tulee vastaan näitä kummallisuuksia ja paradokseja.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.