Mitä sallin seurakunnassani – ja mitä en salli

Johdan pientä seurakuntaa. Me hailuotolaiset olemme perin juurin tavallisia ihmisiä, emme enkeleitä, mutta emme demonejakaan. Varmaan siltä väliltä.

Kerron periaatteistani joilla seurakuntaa johdan. Meinaan, jos satutte täällä päin kulkemaan, niin tiedätte. Ja nämä aatteet soveltuvat mielestäni kaikkialle – joten ottakaa vapaasti käyttöön.

 En salli seurakunnassani hyökkäyksiä, syrjintää tai panettelua erilaisuutta kohtaan. Homot ja heterot, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, kirkkoon kuuluvat ja kirkosta eronneet – olkoot kaikki samoin oikeuksin varustettuja yhteisön jäseniä ja kunnioitettakoon heitä. Saakoon jokainen hengittää samaa ilmaa yhtä vapain hengenvedoin.

Jollakin on voinut jäädä korkki auki. Pidettäköön hänestäkin huolta. Vietäköön hänet kotiin ennen kuin tekee vahinkoa itselleen tai muille. Hän on herkkä, yksin jäänyt, monttuun pudonnut.

Joku on omaksunut jo lapsena tiukat moraalinormit tai konservatiivisen uskonnollisen kasvatuksen. Älköön kukaan häntä sen vuoksi pilkatko tai ärsyttäkö. Mutta antakoon hän vastavuoroisesti elintilan muille.

On poliittisia tai taloudellisia intressejä, jotka osuvat vastakkain. Kuunnelkoot eri osapuolet toisiaan äärimmäisen herkällä korvalla ja pysykööt asiassa, pidättäytyen henkilökohtaisuuksista.

Joku uskoo Jumalaan ja hakee voimaa rukouksesta, toinen kiittelee luontoäitiä ja imee energiansa metsästä, puita halailemalla. Saman Luojan kämmenellä ovat molemmat vaikka ympäröivää todellisuutta eri tavalla hahmottavatkin. Olkoon siis molemmilla vapautensa uskoaan harjoittaa.

Joskus voi käydä että ongelmat kärjistyvät. Oli syy mikä tahansa, seurauksena on että joku on vihainen ja katkera kaikille. Ajautunut tai ajanut itsensä yhteisön ulkopuolelle. Josta ei kukaan mitään hyvää sano. Mutta yritettäisiinkö kuunnella loppuun hänenkin huutonsa ennen kuin viitataan kintaalla hänelle tai ajetaan hänet ulos pakkaseen? Pienikin vastaantulo voi avata isonkin padon.

Niin – ja jos joku näitä periaatteita rikkoo, saakoon hänkin anteeksi ja yrittäköön uudelleen. Sillä ihmisiä vain olemme. Mutta sankareita kaikki kun oikein katsotaan.

On tekojen aika. Periaatteista on hyötyä vain siinä määrin kuin niitä otetaan oikeasti käyttöön. Kirkko on yhteisöllisenä toimijana avainasemassa, sillä se on puolueeton ja siihen kuuluu edelleenkin suurin osa Suomen kansaa. On kaivettava yhä uudelleen esiin kristillisen kirkon todellinen aarre, joka ei ole laintaulu vaan avain. A key to heaven. Rauhan ja rakkauden evankeliumi.

  1. No kommentoidaan sitten:

    Puhutko nyt kirkkoherrana, joka kaitsee seurakuntaansa, vai ajatteletko, että sinun tehtäväsi on yleisesti ottaen edistää rakkauden ja hyvän tahdon toteutumista asuinkuntasi alueella?

    Minun on vaikea nähdä, että kirkkoherrana pitäisit puiden halailua yhtä hyvänä jumalanpalveluksena kuin sitä, jota itse pyhäaamuna johdat, tai julistaisit kasteensa julkisesti kieltäneet yhtä autuaiksi kuin ne, jotka kilvoittelevat uskossa sen todeksi elämiseksi uskossa ja rakkaudessa.

    Ehkä siis tarkoititkin vain sitä hyväntahtoisuutta, jota muuten ihmisenä haluat levittää ympärillesi. Suljet hengellisen kaitsijan virkasi tämän kutsumuksen ulkopuolelle tai puhut siitä ehkä seuraavassa blogikirjoituksessasi.

    Näinkö?

  2. Hyvä että papit ja kirkkoherrat astuvat esiin.
    Toteutat ainakin yhden kirkkovaltuutetun toiveen.

    ”- Nyt ilmestyy kivien takaa ryömien lukemattomia kirkkoherroja ja muita korkeita viranhaltijoita, jotka ovat kovin tietämättömiä yhtään mistään,” kommentoi toimittaja ja kirkollinen vaikuttaja Johanna Korhonen Ylen MOT:n ohjelman herättämää kirkollista keskustelua Radio Dein haastattelussa perjantaina.

    Minun mielestäni edellä oleva ilmaus esittää kirkkoherrat epäedullisessa valossa. Tuskin he ovat piiloon menneet kivien taakse, saati tulisivat ryömien esille. Kyllä he ovat seisoneet koko ajan.

  3. Niin, Martti. Kirkon yläporras mielletään valitettavasti melko kauas niistä konkreettisista kysymyksistä jotka täyttävät seurakuntalaisten arjen. Ja silti: samalla tavallahan piispa syö, katsoo televisiota, käy vessassa, kaupassa ja lätkämatsissa, tekee lottokupongin, rakastelee ja nukkuu. Ärsyyntyy liikenneruuhkassa, kimpaantuu murrosikäisille lapsilleen, nauraa Putoushahmoille. Me kirkonmiehet ajattelemme elävämme normaalia elämää. Mutta käy katso vaikkapa nettikeskusteluista, mitä meistä ajatellaan.

    Minulta on kysytty ihan hiljakkoin, onko seurakunnassa oikeesti tietokoneitakin.

    Summa summarum: kirkonmiehen on osallistuttava ympärillään käytävään keskusteluun ja tuotava elämään konkreettista panosta. Kyllä suvaitsevaisuus on yksi tärkeimmistä missioista nykypäivänä. Ei se kirkosta karannut tai toisin uskova ole toivottoman kaukana kristinuskon Jumalasta. Että hänet hyväksytään tasavertaisena ihmisenä voi avata tien hedelmälliseen keskusteluun – vaikka uskosta. Tai sitten hevosenlihasta.

  4. Timo ja Martti, molemmat oikeassa tahollaan. Minua jotenkin Timon teksti ,kaikkeen viimeaikaiseen verrattuna, oli jotenkin hoitava. Mutta Martti tuo esiin sen toisen puolen joka myös on tärkeä. Tämän puoleinen elämä, miksi se on annettu? Mihin tarkoitukseen. Se lienee jokaisen henkilökohtainen kysymys oman itsen ja Jumalansa välillä.

    On helpottavaa välillä olla vain tavallinen ihminen, juuri niin tavallinen kuin Timo kuvaa.

Kirjoittaja

Timo Juntunen
Timo Juntunen
Saaristorovasti. Runoilija. Elämän taiteilija. Tapaamisiin pappilan sillalla!